Radio Patmoksen taajuuksilla meneillään olevassa Isänmaa tänään -ohjelmasarjassa käsittelen suomalaiskansallisen aatteen eli fennomanian historiallisia ja raamatulliskristillisiä juuria. Tässä sarjassa esiin nostamiini näkökulmiin liittyen tarkastelen tässä kirjoituksessa hieman laajemmin avainkysymystä, johon vastaaminen on oleellisen tärkeää: Mitä kansallismielisyydellä, nationalismilla, todella tarkoitetaan?  

1. Nationalismin määritelmä ei ole itsestään selvä

Teologian tohtori Pasi Jaakkola kirjoittaa nationalismin olemuksesta uskonnonpedagogiikan alan väitöskirjansa Topeliaaninen usko: Kirjailija Sakari Topelius uskontokasvattajana (2011), sivulla 56, seuraavasti:

”Perinteisesti nationalismin kukoistuskauden on nähty alkaneen Ranskan suuresta vallankumouksesta 1789 ja johtaneen 1800-luvulla joukkoliikkeenä kansalaisyhteiskuntien muodostumiseen. Aate ei kuitenkaan syntynyt tyhjästä, vaan sen kehitykselle on nähtävissä syvät juonteet jo varhaisemmassa historiassa. Tämä myös tarkoittaa, ettei nationalismin synty suinkaan ollut rationalistisen valistusfilosofian suora hedelmä, jonka romantiikka kasvatti kypsäksi, vaan sen syntyyn ovat voimakkaasti vaikuttaneet niin historian myytit, uskomukset kuin uskontokin.”

”Nationalismin ja uskonnon voimakas kytkös on kuitenkin viime vuosikymmeninä jäänyt vähälle tutkimukselle erityisesti poliittisessa ja aatehistoriassa. Tämä kaventaa kuvaamme ja käsitystämme siitä, mitä nationalismi olennaisesti oikeastaan on ja miten se on saanut syntynsä. Muutkin tutkijat ovat huolestuneet samasta asiasta ja valittelevat, että tutkimus, joka käsittelee uskonnon merkitystä nationalismissa, on suurelta osin marginalisoitunut kirkkohistorian ja uskontotieteen oppiaineisiin.”

Jaakkola nostaa esiin tärkeän seikan. Nykyään valtavirtainen ja ”poliittisesti korrekti” käsitys nationalismista ja sen luonteesta nojaa pitkälti materialististalouspainotteisiin marxilaislähtöisiin filosofisiin esiymmärryksiin ja on siten vahvasti näiden ennakko-oletusten ehdollistama. Kuitenkin varsinaisen akateemisen nationalismitutkimuksen piirissä tilanne ei ole lainkaan näin yksioikoinen.  

2. Kaksi perusnäkemystä nationalismista

Käsitykset nationalismin luonteesta voidaan karkeasti jakaa kahteen perusnäkemykseen, samaan tapaan kuin professori Pauli Kettunen menettelee artikkelissaan ”J. V. Snellman ja nationalismi” Ilkka Niiniluodon ja Risto Vilkon toimittaman teoksen J. V. Snellman – filosofi ja valtio-oppinut (Suomen Filosofinen Yhdistys, 2006) sivuilla 147–167.  

Kansakuntien alkuperäisyyttä korostavien olemuksellisten näkemysten mukaan kansallisuudet ovat juurtuneet vanhoihin ja kestäviin etnisiin identiteetteihin ja muodostavat pysyvän yhteiskunnalliskulttuurillisen kehyksen. Tällaista käsitystä on edustanut esimerkiksi London School of Economicsin sosiologian, etnisyyden ja nationalismin tutkimuksen professori Anthony D. Smith (1939–2016).

Kansakunnallisuuden moderniutta, poliittistaloudellisuutta ja konstruktiivista luonnetta korostavien näkemysten mukaan kansakunnat ovat taloudellispoliittisten eliittien keinotekoisia rakennelmia, jotka eivät ole pysyviä. Tällaista käsitystä on erittäin vaikutusvaltaisesti edustanut teollisuuskapitalismiin, sosialismiin ja nationalismiin erikoistunut historioitsija Eric Hobsbawm (1917–2012). Hän oli elinikäisen vakaumuksellinen marxisti, jonka aate ohjasi häntä hänen akateemisissa analyyseissään, kuten ilmenee 8.10.2018 päivätystä AEON-julkaisun artikkelista ”The Voice of Hobsbawm”.

Ei ole mitenkään annetusti itsestään selvää, että Hobsbawm-tyyppinen vahvaan marxilaismaterialistiseen filosofiseen esiymmärrykseen nojaava luonnehdinta nationalismin luonteesta ja kansallisuuksien olemuksista tai sellaisten puuttumisista olisi oikeaan osunut tai pätevä. Pasi Jaakkolankin väitöstutkimus osaltaan osoittaa, että Anthony D. Smithin ja hänen kanssaan samoilla linjoilla olevien tutkijoiden näkemys nationalismista olemuksellisiin etniskulttuurillisiin identiteetteihin nojaavana on oikeaan osuvampi ja mielekkäämpi kuin marxilaismaterialistiset näkemykset.   

On syytä pitää mielessä, että nykyjulkisuudessa nationalismin ylle langetettu negatiivinen leima on selkeästi poliittisideologisen tarkoitushakuinen, ei historiallinen eikä filosofisempiirisestikään itsestään selvän oikeaan osunut. Jos me 1930-luvusta jotain voimme oppia niin ainakin sen, että, kuten israelilainen nationalistiajattelija Yoram Hazony kirjansa The Virtue of Nationalism (Basic Books, 2018) sivuilla 37–43 perustelee, hitleriläinen kansallissosialismi ei edustanut nationalismia, vaan keskitetyn rotuimperiumin rakentamista. Hitlerin Kolmannen valtakunnan historia yhdessä Stalinin Neuvostoliiton historian kanssa opettavat meille paitsi totalitaarisen sosialismin turmiollisuutta myös keskitetyn imperialismin tuhoisuutta pienten kansojen kansallisen olemassaolon ja kansallisen identiteetin kannalta.  

Se, mihin puolestaan pahimmillaan johtaa ohjelmallinen nationalismia vastaan taisteleminen, käy ilmi Tytti Saleniuksen valaisevasta artikkelista ”Unkarissa vietettiin kommunismin uhrien muistopäivää” Oikeassa Mediassa 6.3.2019.  

3. Klassinen nationalismi on ja pysyy

Filosofisesti asiantuntevan Stanford Encyclopedia of Philosophy -sivuston artikkeli ”Nationalism” vuodelta 2014 tarkastelee niitä argumentteja, jotka nousevat vahvasti kommunitaarisista (the deep communitarian perspective) lähtökohdista ja jotka antavat tukea klassisen nationalismin edustamalle nationalisminäkemykselle. Nämä lähtökohdat nojaavat syviin filosofisiin ja teologisiin käsityksiin ihmisluonnosta, kielestä, yhteisöllisistä siteistä ja identiteeteistä. Näihin lähtökohtiin nojaavana perusargumenttina voidaan esittää seuraava.  

Ihminen tarvitsee jäsenyyttä sosiaalisessa ja paikallisessa yhteisössä kukoistaakseen ihmisenä. Luonnollinen ja aiempien sukupolvien kulttuuritraditiota kantava yhteisö on se, jossa ihmiselle tärkeät merkitykset ja arvot syntyvät, välittyvät ja pysyvät yllä. Ihmisen persoonallisen identiteetin muodostuminen edellyttää osallisuutta tällaiseen yhteisöön. Nämä ehdot täyttää orgaaninen etnokansallinen yhteisö, kansakunta. Omintakeiset kansalliset yhteisöt ovat itsessään arvokkaita.

Tämän argumentin nojalla voidaan todeta, että professori Timo Vihavaisen artikkeli ”Nationalismi on ja pysyy” Oikeassa Mediassa 6.3.2019 on varsin perusteltu. Klassinen nationalismi, joka nojaa alkuperäisen olemuksellisiin ja kestävän pysyviin etniskulttuurillisiin juuriin ja identiteetteihin, on edelleen vahvasti perusteltu ja tarpeellinen aate.

4. Herderiläinen kulttuurinationalismi

Nationalistisen ajattelun kulttuurifilosofian muotoili klassisella tavalla järjestelmälliseen muotoon saksalainen Johann Gottfried Herder (1744–1803). Herder oli luterilainen pastori ja keskeinen vaikuttaja niin sanotussa saksalaisessa kansallisromanttisessa suuntauksessa, joka ilmeni radikaalin ranskalaisen valistusrationalismin vastapainona. Herder edusti, yhdessä Johann Georg Hamannin (1730–1788) ja runoilija Friedrich Schillerin (1759–1805) kanssa, niin kutsuttua saksalaista Gegenaufklärung -filosofiaa, vastavalistusfilosofiaa. Tämän mukaan asioiden perimmäisin merkitys ei perustu pelkän mekaanismatemaattisen puhtaan järjen päätelmiin, vaan orgaanisesti kehkeytyvien ja historiallisten kokonaisuuksien eri ulottuvuuksien keskinäisiin suhteisiin.

Herderiläinen idealismi hylkää materialismin. Kaikki ei pelkisty materialistiseen teknomekaaniseen laskennallisuuteen eikä talouteen. Järki, kieli ja historia liittyvät toisiinsa. Elämän kokonaisvaltainen ilmeneminen liittyy vahvasti esteettisiin eli kauneusarvoja koskeviin kysymyksiin: taide, kirjallisuus, runous ovat tärkeitä. Samoin orgaanisesti eli luonnolliselimellisesti muodostuneet yhteisöt ja niiden perinteet. Pasi Jaakkola katsoo Topeliaaninen usko -kirjansa sivuilla 59–60 seuraavasti:

”Herderin ajattelulle on leimallista, että jokainen kansakunta on oma orgaaninen kokonaisuutensa.  Hän vertaa niitä rauhaa rakastaviin perheisiin, kun taas monikansalliset valtiot ovat sieluttomia mekaanisia kokonaisuuksia, jotka ovat myös alttiina sodalle. Orgaanisilla kansoilla on oma luonteensa ja separatistinen kulttuurinsa, joka on syntynyt edellä kuvatulla tavalla kansan perimän, ympäristötekijöiden ja kasvatuksen tuloksena. Herderille on ominaista, että hänelle nationalismi ei ole kosmopoliittista, vaan hän korostaa kunkin kansan ominaislaatuisuutta ja itsenäisyyttä. Täten hän nousee vastustamaan nousevaa eurooppalaista imperialismia ja kansojen yhdistymisiä. Kansat ja kielet ovat tasa-arvoisia. Herderin herättelemä esinationalismi on ennen kaikkea kulttuurinationalismia. Kansallishengen luontaisena ilmentymänä hän pitää kansalliskieltä ja tästä syystä Herder kunnostautui myös aikanaan merkittävänä kielitieteilijänä. Kansanluonne ilmenee kielen ja ennen kaikkea runouden kautta. Se ilmentää kansan syvää ajattelua, luomis- ja tuntemiskykyä. Siksi Herder kirjoituksillaan sai aikaan kansanrunouden ja -laulujen keräämisen aallon, joka levisi myös Suomeen Sakari Topelius vanhemman ja Lönnrotin kautta. Sen sijaan Herderin kulttuurisen nationalismin muokkaaminen poliittiseksi nationalismiksi jäi hänen seuraajiensa, erityisesti Hegelin, tehtäväksi.”

Herderin mukaan nationalismi on paras rauhanaate ja ilmaisee oikeaa monikulttuurisuutta. Ylikansallinen imperialismi on alistavan sotaisaa ja mekaanisen yhdenmukaistavaa. Elävän ja orgaanisen kulttuurin ja hengettömän mekaanisen sivilisaation välillä on ratkaiseva ero. Myytti nationalismin sotaisesta ja vaarallisesta eetoksesta on itse vaarallisen virheellinen.

Herderiläisen ja hegeliläisen kansallismielisen filosofian mukaan Kaitselmuksen, Jumalan, ohjaaman historian keskeisimpiä toimijoita ovat kansat, joilla on kullakin oma potentiaalinsa ja Kaitselmuksen antama tehtävänsä. Kansakunta ei ole konstruktio eikä abstraktio, vaan biologisperäinen elävä ja historiallisesti muotoutuva organismi. Kullakin kansakunnalla on paikalliset ja ajalliset erityisedellytyksensä ja synnynnäiset ominaisuutensa, sekä kasvatuksella aikaan saatuja kulttuurillisia ominaisuuksia. Maantiede ja ilmasto ovat vaikuttaneet kunkin kansan muotoutumiseen. Ihmisyyden universaaliset ulottuvuudet toteutuvat kansallisen moneuden ja erilaisuuden myötä, tätäkin Herder nationalistisessa humaniteettiajattelussaan korosti.

5. Hegeliläinen nationalistinen valtiofilosofia

Saksalainen filosofi Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770–1831), joka oli kirkkokunnalliselta taustaltaan luterilainen kristitty, muotoili nationalismin valtiofilosofian. Siitä huolimatta, että Hegelin idealistista filosofiaa on hänen jälkeensä tulkittu eri tahoilla hyvinkin vastakkaisilla tavoilla kuten esimerkiksi materialistisen marxismin piirissä, Hegel lukeutuu nationalismin kuten myös konservatismin merkittävimpiin filosofeihin. Etenkin suomalaisen kansallisromanttisen nationalismin ja konservatismin kannalta sekä fennomaanifilosofi J. V. Snellmanin (1806–1881) kautta tarkasteltuna, asia on näin.   

Hegelin mukaan historiallinen kehkeytyminen on kaitselmuksellisen tarkoitushakuista, Maailmanhengen ilmaistessa itseään järjellisesti. Valtiot ja kansat, jotka tulevat kansallisesti tietoisiksi itsestään valtiossa, ovat Kaitselmuksen, Maailmanhengen eli Jumalan johtaman päämäärähakuisen maailmanhistorian perustoteuttajia. Valtiossa toteutuu vapaus. Vapaus ei tarkoita mistään riippumattomuutta, vaan vapaus on mahdollista valtiossa ja sen lakien ohjaamana.

Hegel erottaa käsitteellisesti toisistaan valtion ja kansalaisyhteiskunnan, jossa toteutuvat yksityishenkilön yksilöllinen vapaus, yksityinen yrittäminen, markkinat ja kolmannen sektorin moninaiset toiminnat. Hegel korostaa, kuten myös toinen konservatismin merkittävä filosofi Edmund Burke (1729–1797), niin sanottujen välittävien instituutioiden kuten perheen, kirkkojen ja kulttuuritoimijoiden merkitystä. Kansalaisyhteiskunta edustaa yksityistä, valtio edustaa yhteistä ja julkista, res publica, puolueettomine virkakuntineen. Julkisen moraalin tulee olla korkea ja kansalaishyveitä tulee velvollisuuseettisesti viljellä. Me olemme sekä yksityishenkilöitä että valtiollisia kansalaisia ja meidän tulee toimia rakentavasti yhteisömme hyväksi.

Ihminen on Hegelin kuten Aristoteleen (384–322 eKr.) ja Raamatunkin mukaan yhteisöllinen olento, joka tiedostaa itsensä suhteessa muihin, eli ihminen on poliittinen, valtiollinen olento. Koska ihminen on Hegelin mukaan yhteisöllisorgaaninen olento, ovat miehen ja naisen välinen monogaaminen avioliitto, perhe lasten kasvatuksineen ja yksityinen omaisuus ratkaisevan tärkeitä instituutioita sekä kansalaisyhteiskunnan että valtion kannalta. Hegel kirjoittaa Markus Wahlbergin suomentaman teoksen Oikeusfilosofian pääpiirteet eli luonnonoikeuden ja valtiotieteen perusteet (Kustannus Pohjoinen, 1994) sivulla 172, seuraavasti: 

”Perhe eriytyy luonnollisella tavalla ja olemukseltaan persoonallisuuden periaatteen välityksellä moniksi perheiksi. Kukin perhe on yleisesti ottaen itsenäinen konkreettinen persoona ja siksi ulkonaisessa suhteessa toisiin. Toisin sanoen perheykseys on siveellinen idea…Toisin sanoen: koska siveellisyys on olemuksena välttämättä näyttäytyvä…, niin refleksiosuhde muodostaa siveellisen järjestyksen ilmiömaailman kansalaisyhteiskuntana. Perheen siirtyminen toiseen periaatteeseen on olemassa toisaalta sen rauhallisena laajentumisena kansaksi eli kansakunnaksi, jolla on siten yhteinen luonnollinen alkuperä.”

Perheestä, kodista, syntyy Hegelin mukaan orgaanisesti alueellisrajallinen kansakunta, yhteinen suuri koti, isänmaa, joka velvoittaa.

Hegel, kuten J. V. Snellmankin, korostaa uskonnon, kristinuskon, luovuttamatonta merkitystä kulttuurin, kansakunnan ja valtion kannalta, taiteen ja tieteen merkityksen rinnalla. Mutta metafyysinen, uskonnollinen, on perustavaa. Historiaa, kansakuntia, niiden kieltä ja kansanhenkeä ja valtioita ei voi ymmärtää ilman uskontoa. Ilman Jumalaa emme voi ymmärtää historianfilosofiaa.

6. Snellmanilainen fennomaaninen nationalismi

Johan Vilhelm Snellman muotoili Suomen ja suomalaisuuden hegeliläisen valtiofilosofian ja esitti suomalaisen nationalismin filosofiset perusteet aikana, jolloin monetkin pitivät tällaista pyrintöä paitsi täysin epärealistisena myös epäsuotavana ”vakauden” horjuttamisena. Mutta Snellman ymmärsi, että hänellä oli velvollisuus uskaltaa.

Snellman, sosiaalisena ja taloudellisena uudistajana, oli suomalaiskansallisena nationalistina vanhafennomaanisen realistinen arvokonservatiivi, joka uskoi suomalaiseen kansallisvaltioon, koska kansallishenki siihen velvoitti. Snellmanilaisen fennomaanisuuden mukaan maailmanhistoria on Jumalan yleistä ilmoitusta. Jumalan maailmansuunnitelman idea sitoo koko historian, kaikkien kansakuntien yhteisen historian, yhdeksi kokonaisuudeksi. Kansojen sivistys nojaa kielten erilaisuuteen ja kansallisen historian vaiheisiin ja eroihin näissä. Valtio, siveellisyyden korkein aste, on myös vapauden korkein aste. Vapaus toteutuu kulttuurillisen ja kansallisen kokonaisuuden ja yhteisön osana, valtiollisen lainalaisen vapauden muodossa. Valtio on moraalin alan toimija ja valtiossa toimitaan moraalisesti. Inhimillinen siveellinen tietoisuus kehittyy kansallisessa valtiollisessa yhteisössä.

Snellman torjui selkeästi kosmopolitismin, eli nykytermein globalismin, ja ajatuksen maailmanvaltiosta, kuten professori Juha Sihvola nimenomaisesti toteaa ”Snellman ja ulkopolitiikka” artikkelissaan J. V. Snellman – filosofi ja valtio-oppinut -teoksen sivuilla 205 ja 214. Snellman siis edusti realistista Suomi ensin -linjaa, näin nykytermiä jälleen soveltaakseni.

Snellman oli perustuslaillinen monarkisti, joka myös varoitti pidäkkeettömän massademokratian vaaroista. Snellman katsoi hegeliläisittäin, että kansakunta on valtiollistumisen prosessissa ohjaten siten itseään. Mutta myös yksilöllisellä toiminnalla on Snellmanin mukaan tärkeä merkitys tässä prosessissa.

Snellman uskoi, kuten konservatiivifilosofi Edmund Burke, että orgaaninen vähittäinen muutos on hyvää. Snellman oli perusnäkemykseltään myös talousnationalisti, joka korosti yksityisen omistuksen ja vastuullisen taloudellisen toiminnan merkitystä ja torjui sosialismin. Snellman katsoi, että kansakunnan tulee luottaa vain itseensä. Hänen mukaansa ”Aseeton kansa on kelvoton”. Mutta toisaalta Snellman myös korosti, että ”Suomen kansan voima on sen sivistyksessä”. Historia kehkeytyy järjellisesti, joten sivistys on tärkeää kansanhengen ilmenemisen edistämiseksi ja kansakokonaisuuden vahvistumiseksi. Snellman halusi myös työväestön mukaan kansalliseen sivistysprojektiin. 

Snellman katsoi, että kristillisyyden valtiolliskulttuurillinen ja yhteiskunnallinen merkitys on suuri. Snellmanin hegeliläisen filosofian mukaan kristillinen usko ja kansallisvaltiollinen hyvinvointi kuuluvat yhteen ja tukevat toinen toistaan. Pasi Jaakkola kirjoittaa Topeliaaninen usko -kirjansa sivuilla 61–62, seuraavasti: 

”Snellman myös argumentoi toivomaansa yhteiskuntafilosofiaa historian esimerkeillä. Yhteiskunta, jossa tiede ja taide on erotettu uskonnosta, merkitsee taantumista antiikin pakanuuteen. Taasen pietistinen valtio, jossa korostetaan uskonelämää, mutta väheksytään kansallisuutta, yhteiskuntaa, tiedettä ja taidetta, on paluuta keskiajan pimeyteen. Snellman näkeekin, että modernin sivistysvaltion tunnuspiirre on kristinuskon hengen vaikutuksen levittäminen sen kaikkiin toimintoihin. Näin ollen työskentely yhteiskunnan hyväksi on työskentelyä siinä ilmenevän maanpäällisen Jumalan valtakunnan hyväksi.”

”Snellmanin henkilökohtaisen maailmankatsomuksen ja hegeliläisen filosofian vaikutuksesta suomalainen nationalismi linkittyi alusta lähtien hyvin voimakkaasti uskontoon. Vaikka Snellman muun sivistyneistön tapaan suhtautui kriittisesti herännäisyyden moniin piirteisiin, löytyi kansan liikehdinnän parista kannatuspohjaa myös nationalismille. Herätysliikkeiden johtavat papit edustivat merkittävintä suomenmielistä sivistyneistöä. He olivat tärkeitä nationalismin levittäjiä ja Snellmanin oli näin ollen oltava yhteyksissä heidän kanssaan. Papiston kautta levinnyt kristillinen fennomania oli valtiollisen fennomanian edelläkävijä.”

7. Nationalismi ja konservatiiviset perhearvot edellyttävät toisiaan

Snellmanin edustama etiikka on velvollisuusetiikkaa, joka korostaa lainkuuliaisuuden ja hyvien tapojen merkitystä. Tästäkin syystä Snellman kannatti konservatiivisia perhearvoja ja vastusti omana aikanaan ilmenneitä ”vapaan rakkauden” vaatimuksia. Snellman puolusti hegeliläisittäin perinteistä avioliittoinstituutiota julkisena kansallisena, yhteiskunnallisena ja valtiollisena yhteisenä hyvänä. Snellmanin kuten Hegelinkin mukaan perhe on kasvatuksen keskus ja moraalin eteenpäin välittäjä.

Saksalaisfilosofi Hegel katsoo Oikeusfilosofia -teoksensa sivuilla 165–166, 167 ja 168 seuraavasti, sen lisäksi, että Hegel painokkaasti opettaa perheiden laajentuvan moniksi perheiksi ja näiden myötä kansaksi eli kansakunnaksi, jolla on yhteinen luonnollinen alkuperä:

”Avioliitto on olennaisesti yksiavioisuutta, koska persoonallisuus on välitön muut pois sulkeva yksittäisyys, joka astuu tähän suhteeseen ja sille alistuu. Aviosuhteen totuus ja sisäinen lämpö…syntyy vain tästä persoonallisuuden molemminpuolisesta jakamattomasta antaumuksesta…Olemukseltaan monogaaminen avioliitto on eräs niistä absoluuttisista periaatteista, joihin yhteisön siveellisyys perustuu. Siksi avioliiton voimaan saattaminen esitetään valtioiden jumalallisen tai herooisen perustamisen momenttina…”

”Oikeudellisena persoonana perhettä edustaa muita kohtaan mies perheen päänä. Lisäksi etupäässä miehelle kuuluu ansiotyö perheen ulkopuolella, huolenpito tarpeista samoin kuin perhevarallisuuden määräämisvalta ja hallinto. Perhevarallisuus on yhteistä omaisuutta…lapsilla on oikeus saada elatuksensa ja kasvatuksensa yhteisestä perhevarallisuudesta. Vanhempien oikeus lasten suorittamiin palveluksiin perustuu ja rajoittuu ylipäätään perheen yhteisistä tehtävistä huolehtimiseen. Vastaavasti vanhempien oikeus lasten omavaltaisuuteen nähden perustuu kurin ja kasvatuksen päämäärään…”

Näihin Hegelin linjauksiin liittyy Snellman, kuten tuo esiin Turun yliopiston filosofian professorina toiminut J. E. Salomaa kirjansa J. V. Snellman: Elämä ja filosofia (WSOY, 1944) sivuilla 497, 498, 499–500, 501 ja 503:

”Valtiofilosofiansa perusajatusta kehittäessään Hegel antaa sille tavallisen dialektisen 3-osaisen rytmin. Sen mukaan hän käsittelee ensin perhettä, sitten kansalaisyhteiskuntaa ja lopuksi valtiota. Snellman säilyttää tämän kolmijaon. Niissä siveellisyys toteutuu: perheessä perherakkautena, kansalaisyhteiskunnassa lainkuuliaisuutena ja valtiossa isänmaallisuutena. Ne kaikki edellyttävät toisiaan: toinen ei ole mahdollinen ilman toista, toinen ei ole toista tärkeämpi. Yhdessä ne muodostavat kokonaisuuden…Niin perhe, kansalaisyhteiskunta ja valtio kytkeytyvät kiinteästi toisiinsa…”

”Perhe, Snellman sanoo, on siveellisyyden ensimmäinen objektiivinen olomuoto, ’siveellisyyden objektiivinen olemassaolo rakkautena’ (II, 30). Mutta perheen siveellisyys ilmenee ainoastaan siinä, että vanhemmat rakkaudella täyttävät velvollisuutensa kasvattaessaan lapsiaan järkeviksi ja siveellisiksi eli kunnon kansalaisiksi. Perhettä Snellman sanoo myös ’luonnolliseksi yhteiskunnaksi’…Perhe-elämään ei mikään laki koske. Sillä on tarkoitus itsessään lasten synnyttämisessä ja kasvattamisessa. Sellaisena se muodostaa valtion menestymisen lujan perustuksen.”

”Perhe-elämä on kaiken inhimillisen toiminnan perustus…Perheestä alkunsa saanut tapa on ja sen tulee olla kansakunnan yhteinen tapa, laillinen yhteiskuntajärjestys. Ylimalkaan kaikkien inhimillisten pyrkimysten hedelmä, inhimillinen sivistys, palaa jälleen perheeseen, liittyy perittynä vakaumuksena ja tapana sen elämään…Vaimon, lasten, kodin ja konnun suojaaminen ja huoltaminen on esim. miehelle yhtä väistämätön velvollisuus kuin lain ja oikeuden, kansan ja isänmaan puolustaminen…Perhesiteiden hajoaminen ja hävittäminen hävittää myös valtion. ’Perhe-elämän puhtaudesta tai rappeutumisesta johtuu kansakuntien säilyminen tai häviö; ne tunteet ja käsitykset, jotka tehdään perheessä vallitseviksi, määräävät totuuden ja oikeuden edistymistä maan päällä’ (IV, 392)…Monet eri perheet muodostavat kansalaisyhteiskunnan, jonka Snellman Hegeliä ym. seuraten erottaa valtiosta…Hän [Snellman] pitää yhteiskuntaa yhtä alkuperäisenä ja välttämättömänä kuin perhettäkin…”

Orgaanisista juurista nouseva nationalismi, patrioottisuus ja konservatiiviset perhearvot eli koti, uskonto ja isänmaa kuuluvat elimellisesti yhteen niin Hegelillä kuin Suomen kansallisfilosofi Snellmanillakin.