Tarkastelun kohteina tässä kirjoituksessa ovat USA:n 1830–1840-luvun presidentit Andrew Jackson ja James K. Polk sekä heidän aatteensa, politiikkansa ja todellisten poliittisten historiallisten saavutustensa samankaltaisuus sen kanssa, mitä presidentti Donald J. Trump edustaa, ajaa ja pyrkii saavuttamaan nyt toisella presidenttikaudellaan.

Ensimmäisen presidenttikautensa alussa Trump viestitti selkeästi edustamansa politiikan historiallisista amerikkalaisista juurista ripustamalla Valkoisen talon Oval Officen eli presidentin virallisen työhuoneen seinälle vuosina 1829–1837 kaksi kautta Yhdysvaltojen presidenttinä palvelleen Andrew Jacksonin muotokuvan. Nyt, toisen kautensa alussa, Trump on ripustanut seinälle vuosina 1845–1849 USA:n presidenttinä yhden kauden palvelleen James Knox Polkin muotokuvan. Tämäkin muotokuvan seinälle ripustaminen on herättänyt, kuten Jacksoninkin kuvan ripustaminen herätti, joltistakin hämmennystä. Tästä kirjoittaa Wilma Parkkari 14.3.2025 päivätyssä Ilta-Sanomien artikkelissaan ”Trump valitsi muotokuvan työhuoneensa seinälle – spekulaatiot alkoivat”, seuraavaan tapaan:

”Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on ripustanut Oval Officen seinälle uuden muotokuvan ja se voi kertoa hänen suunnitelmistaan presidenttinä. Asiasta kertovat muun muassa talouslehti Wall Street Journal sekä ruotsalaislehti Expressen. Yhdysvaltain presidenteillä on Expressenin mukaan Oval Officen seinällä aina valitsemansa entisen presidentin muotokuva. Trump on valinnut seinälle Yhdysvaltain yhdennentoista presidentin James Polkin muotokuvan. Polk toimi Yhdysvaltain presidenttinä vuosina 1845–1849. Wall Street Journalin mukaan hänen muotokuvansa ripustettiin Oval Officen seinälle helmikuun lopussa.”

”Polk hankki Yhdysvalloille liittämisen ja sodan kautta muun muassa Teksasin, Kalifornian, New Mexicon ja muita Yhdysvaltojen lounaisosia. Wall Street Journalin mukaan Trump kertoi ihailevansa Polkia juuri tästä syystä. – Hän sai paljon maata, Trump totesi Valkoisen talon vierailijoille maalauksen julkistamisen jälkeen helmikuussa.”

”Trump on toisella presidenttikaudellaan puhunut toistuvasti uusien alueiden valtaamisesta Yhdysvalloille. Hän on sanonut haluavansa ottaa Panaman kanavan Yhdysvaltojen haltuun sekä puhunut Grönlannin ostamisesta Tanskalta. Tämän lisäksi hän on nimennyt Meksikonlahden Amerikanlahdeksi sekä sanonut lopettavansa Gazan sodan ottamalla alueen Yhdysvaltojen haltuun. Lisäksi hän on vitsaillut Kanadan olevan Yhdysvaltojen 51. osavaltio. Yhdysvaltain puolustusministeriö Pentagonille on mediatietojen mukaan annettu tehtäväksi selvittää myös sotilaallisia keinoja Panaman kanavan hankkimiseksi Yhdysvalloille. Trump on myös pitänyt kiinni aikeistaan Grönlannin suhteen. Polkin valinta Oval Officen muotokuvaksi voisikin kieliä laajentamisaikeiden jatkamisesta. Expressenin mukaan kukaan aiempi presidentti ei ole valinnut Polkin muotokuvaa työhuoneen seinälle”.

Trump on aiempien USA:n presidenttien muotokuvilla ilmaissut, millaisen aatehistoriallisen ja käytännön sisä- ja ulkopoliittisen amerikkalaisen presidentillisen perinteen jatkajaksi hän mieltää itsensä.

Millainen siis oli presidentti Andrew Jackson ja mitä hän ajoi? Historioitsija Bradley J. Birzer summaa teoksensa In Defense of Andrew Jackson (Regnery, 2018) sivulla 150 Jacksonin politiikan seuraavasti:

”Jackson oli todellinen tasavaltalainen, todellinen amerikkalainen ja todellinen perustajaisien perillinen”.

Jacksonin henkilöhistoriallinen ja aatteellinen tausta muodostui skottilaisirlantilaisista sukujuurista ja uskonnolliskirkollisesti presbyteriaanisesta kalvinistisesta eetoksesta. Jackson oli lähtökohtaisesti sotilas mutta myös juristi, joka vaikutti kotiosavaltio Tennesseen politiikassa. Hänestä tuli kansallinen sotasankari Britanniaa vastaan käydyn vuoden 1812 sodan voittoisassa New Orleansin taistelussa vuonna 1814. Voitto eliminoi lopullisesti Britannian vaikutuksen geostrategisesti tärkeällä Mississippijoen alueella ja varmisti alueen USA:lle.

Jackson oli voittoisa, sekä sopimuksellisesti että sotilaallisesti, myös konflikteissa intiaaniheimoja vastaan, etenkin Floridan suunnan seminolesodissa. Jackson ajoi vahvasti Floridan, Espanjan heikentyneen imperiumin alueen, liittämistä USA:han. Näistä lähtökohdista käsin Jackson päätyi valtakunnanpolitiikkaan, jossa, niin sanotusti systeemin ulkopuolisena, ajoi tavallisen amerikkalaisen asiaa. Päättäväisyytensä ja ryhdikkyytensä vuoksi Jackson sai lempinimen Old Hickory eli Vanha hikkori eli jalopähkinäpuu.

Politiikassaan presidenttinä Jackson toimi tehokkaasti keskuspankkiorjuutta ja elitististä rahan valtaa vastaan. Hän kannatti maltillista tariffi- eli tuontitullipolitiikka. Jackson halusi pitää kiinni Unionin yhtenäisyydestä, mutta samalla hän myös, vahvan etelävaltiolaisen eetoksen ohjaamana, puolusti osavaltioiden oikeuksia ja huolehti keskushallinnon otteen tarkasta rajaamisesta perustuslain mukaisesti.

Jacksonin saavutukset presidenttinä olivat merkittäviä. Hän voitti niin sanotun pankkisodan kaatamalla vuonna 1832 veto-oikeudellaan USA:n järjestyksessään toisen keskuspankin, The Second Bank of the United States, uudelleen perustamishankkeen. Hän sopi kaakkoisten intiaaniheimojen kanssa ja, raskaiden inhimillisten tragedioiden hinnalla, siirrätti nämä Mississippijoen länsipuolelle. Tammikuussa 1835 Jacksonin onnistui maksaa pois USA:n koko silloinen valtionvelka. Tämä on ainutlaatuinen saavutus USA:n historiassa. Jackson on ensimmäinen USA:n presidentti, jota vastaan on kohdistettu murhayritys, joka kuitenkin epäonnistui, koska salamurhaajan molemmat aseet jäivät laukeamatta. Jackson tuki Teksasin itsenäistymistä 1830-luvulla ja myös Teksasin liittymistä USA:n osavaltioksi.

Entä millainen oli presidentti James K. Polk ja mitä hän ajoi? Polkin henkilöhistoriallinen ja aatteellinen tausta muodostui skottilaisirlantilaisista juurista ja uskonnolliskirkollisesti presbyteriaanisesta kalvinistisesta uskosta ja eetoksesta. Polk omaksui varsinkin äidiltään perinteisen kalvinistisen itsekurin, vahvan työetiikan, henkilökohtaisen hurskauden vaalimisen, yksilön merkityksen korostamisen ja vakaumuksen siitä, että ihmisluonto ei mitenkään ole nykyisellään täydellinen.

Jo lapsuudessaan Polk omaksui etelävaltiolaisen Thomas Jefferson -henkisen antifederalistisen konservatiivisen eetoksen. Polk oli lähtökohtaisesti juristi, joka päätyi kotivaltionsa Tennesseen politiikkaan ja sitä myöden liittovaltion politiikkaan. Polk oli myös vahvasti jacksonilainen. Hän saikin lempinimen Young Hickory eli Nuori hikkori, Jacksonin lempinimeä vastaavasti. Valtakunnanpolitiikassa Polk toimi kongressin edustajainhuoneen puhemiehenä ja tuki Jacksonin politiikkaa. Polk on ainoa USA:n presidentti, joka on urallaan toiminut sekä edustajainhuoneen puhemiehenä että presidenttinä.

Poliittisesti Polk oli jacksonilainen demokraatti, joka päätyi vuonna 1844 puolueensa ehdokkaaksi niin kutsuttuna mustana hevosena ja tuli valituksi. Polk ilmoitti heti, että hänellä on selvä ohjelma ja että hän palvelee yhden kauden ja toteuttaa ohjelmansa. Polk lukeutuu niihin harvoihin poliitikkoihin, jotka ovat myös pitäneet sanansa. Polk lupasi jatkaa jacksonilaista keskuspankkivastaista linjaa ja lupasi perustaa itsenäisen rahasysteemin, Independent Treasury System. Lähtökohtaisesti tämä systeemi pysyi voimissaan aina vuoteen 1913, jolloin perustettiin The Federal Reserve -keskuspankki. Polk lupasi alentaa tullitariffeja. Hän lupasi edistää USA:n alueellista laajentumista Oregonin ja Kalifornian suunnilla sekä Teksasin päätymistä USA:n osavaltioksi.

Nämä tavoitteet Polk myös saavutti edistäen siten historiallisen ratkaisevasti USA:n kehkeytymistä koko Pohjois-Amerikan mantereen Atlantilta Tyyneenmereen kattavaksi suurvallaksi ja siten merkittäväksi maailmanhistorialliseksi tekijäksi.

Polk ajoi etelävaltiolaisittain, kuten Jackson, toisaalta Unionin eheyden säilyttämistä mutta samalla toisaalta osavaltioiden oikeuksien perustuslaillista kunnioittamista sekä keskusvallan toimien ja erittäinkin taloudellisten toimien rajaamista ja keskuspankkirahavallan suitsimista. Polkin johdolla käytiin vuosina 1846–1848 Meksikon-Yhdysvaltain sota, jonka USA voitti ja jonka seurauksena Uuden-Meksikon alue ja Kalifornia siirtyivät USA:n haltuun. Myös vuonna 1836 itsenäistynyt Teksasin tasavalta liittyi osavaltiona USA:han vuonna 1845. Polk varmisti Oregonin alueen rauhanomaisen diplomaattisesti USA:lle ja pysäytti näin Britannian geopoliittisen etenemisen tuolla alueella.

Polk sovelsi Monroe-oppia eli puolusti USA:n Pohjois-Amerikan geopoliittista aluetta Euroopan suurvaltojen etupiirihankkeita vastaan. Erityisen merkittävää oli, että Polkin hallinto solmi vuonna 1846 sotilaallistaloudellisen Mallarino-Bidlac -sopimuksen USA:n ja Uuden Granadan tasavallan välillä. Kyseinen tasavalta oli olemassa vuosina 1831–1858 ja muodostui nykyisestä Kolumbiasta, Panamasta ja Costa Rican, Ecuadorin, Venezuelan, Perun ja Brasilian osista. Sopimus mahdollisti USA:n rakentaman ja USA:n armeijan turvaaman Panaman rautatien, joka tehosti yhteyksiä Kaliforniaan ja Oregoniin. Sopimus pohjusti ratkaisevasti myöhempää USA:n geopoliittista asemaa Väli- ja Etelä-Amerikassa ja Panaman kanavan rakennuspyrkimystä.

Toisaalta Polkin aikaansaama etelävaltiolaisvetoinen USA:n alueellinen länsilaajentuminen kylvi USA:n sisäisten ristiriitojen siemeniä ja pohjusti vuosina 1861–1865 käydyn valtioiden välisen sodan eli USA:n sisällissodan asetelmia. Pohjoisen ja Uuden-Englannin Whig-puoluehenkiset liikemies- ja pankkiiripiirit sekä teollisuuspiirit eivät katsoneet hyvällä eteläisen agraarisen domestic servitude -orjatalousjärjestelmän leviämistä Lännen ja Etelän uusille alueille eivätkä etelävaltioiden poliittisen vaikutusvallan vahvistumista Unionissa.

Whig-henkiset Uuden-Englannin jenkit halusivat keskittyä liittohallitusjohtoisten taloushankkeiden edistämiseen ja uusien alueiden pitämiseen vapaana mustasta väestöaineksesta, joka elimellisesti liittyi Etelän talousjärjestelmään. Mutta joka tapauksessa on historiallisesti selvää, että presidentti Polkin jacksonilaisella johdolla Yhdysvallat laajeni suurvallaksi, josta ajan oloon muodostui se USA, jolla on ollut maailmanhistoriallinen merkitys ja vaikutus. 1830–1840-lukujen presidenteillä Jackson ja Polk on ollut ratkaisevan keskeinen vaikutus USA:n historian kehkeytymiselle. Siksi on hyvä tarkastella hieman myös niitä perustekijöitä, jotka yhdistävät näitä presidenttejä.

Presidenttejä Jackson ja Polk yhdistäviä tekijöitä, ja siten samalla Trumpin politiikan syviä taustajuuria ja historiallisia ankkureita, ovat etenkin seuraavat.

Sekä Jackson että Polk olivat sukujuuriltaan skottilaisirlantilaisia – kuten Trump on saksalaisskottilainen – ja molemmat olivat Carolina-syntyisiä ja vaikuttivat Tennesseessä. Molempiin vaikutti presbyteriaaninen kalvinistinen protestanttinen eetos. Molemmat olivat amerikkalaisittain etelävaltiolaisia ja edustivat lajityypillisesti Etelän jeffersonilaista osavaltioiden oikeuksia puolustavaa konservatismia. Molempia luonnehti luotettavuus, jämäkkyys, periksiantamattomuus, päättäväisyys, horjumattomuus ja lupausten pitäminen. Molemmat suhtautuivat inhorealistisen maltillisesti orjuuskysymykseen.

Molemmat pyrkivät presidenttinä tasapainoiseen Unionin yhtenäisyyden säilyttämiseen. Molemmat ajoivat tavallisen amerikkalaisen asiaa ja – siitäkin huolimatta, että molemmat, kuten niin monet USA:ssa, kuuluivat vapaamuurareihin – menestyksellisesti vastustivat keskuspankkiylivaltaa ajavia kansainvälisiä rahaelitistejä. Molemmat pyrkivät kohtuullisiin tariffeihin ja liittovaltion keskusvallan pitämiseen perustuslaillisissa rajoissa. Molemmat edustivat jacksonilaista demokraattista puoluetta ja vastustivat Jackson-vastaisten voimien yhteenliittymäksi muodostuneen ja jenkkien alueellisia intressejä ajavan whig-puolueen hankkeita.

USA:n poliittisen historian käsittämisen kannalta on aivan oleellista ymmärtää, että se aina 1960–70-luvuille asti oikea demokraattinen puolue oli, varsinkin Etelän näkökulmasta, USA:n puoluehistoriassa se vanha kunnon konservatiivinen puolue eli jacksonilainen ja jeffersonilaisen eteläisen konservatismin juurista ammentava puolue.

Vaikka nykyinen demokraattinen puolue on aatteeltaan täysin toinen puolue kuin mitä se historiallisesti suurimman osan aikaa on ollut ja vaikka nykyinen republikaaninen puolue – joka syntyi 1854 whig-puolueen perilliseksi ja jenkkiteollisuusintressien sekä orjuudenvastaisen Free Soil -aatteen asian ajajaksi – on aatteellisesti vanhan demokraattisen puolueen perillinen, on nykyinen demokraattinen puolue organisatorisesti se sama puolue, joka perustettiin vuonna 1828 Andrew Jacksonin presidenttiyden ympärille. Tuolloin muotoutui niin kutsuttu USA:n toinen puoluejärjestelmä, jossa vastakkain olivat demokraattinen puolue ja whig-puolue. USA:n puoluelaitoksen vaiheikkaasta historiasta tekee selkoa myös emeritusprofessori Markku Henriksson juuri ilmestyneessä teoksessaan Yhdysvaltain idea (Tammi, 2025).

Jacksonilaisen demokraattisen puolueen linjana oli suora demokratia, populismi ja tavallisen amerikkalaisen asian ajaminen. Kuten myös maatalous- ja maaseutumyönteisyys ja osavaltioiden oikeuksien kunnioittaminen sekä liittohallituksen ylivallan hillitseminen.

Tuolloin, varsinkin 1840-luvulla, kehkeytyi myös laajalti vaikuttanut niin kutsuttu Manifest Destiny -aate eli kutsumuskohtaloaate, jonka juuret ovat varsin protestanttisuskonnolliset ja ulottuvat toki jo Pohjois-Amerikan englantilaisten siirtokuntien synnyn aikaan 1600-luvulle. 1800-luvun puolivälissä ja läntisen laajentumisen aikana kutsumuskohtalotietoisuus tarkoitti vakaumusta siitä, että USA:n laajentuminen länteen koko mantereen laajuiseksi on Jumalan kaitselmuksellisesti säätämä tehtävä ja tarkoitus USA:lle. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Manifest Destiny -eetos muuttui ja/tai vääristyi globaalimmaksi imperialismiksi. 

Jacksonin ja Polkin aikana USA:ssa 1830–1840-luvuilla protestanttinen kristillisyys innoitti vahvasti USA:n laajentumista ja nousua. Suuntaa antoi niin kutsuttu Toinen suuri herätys, josta totesin tammi-maaliskuussa 2014 Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa pitämässäni dosenttiluentosarjassa An Introduction to Modern American Protestant Theology, että herätys alkoi 1790-luvun lopulla ja jatkui 1800-luvun alkuvuosikymmenille, etenkin Uudessa-Englannissa New Yorkin osavaltiossa mutta myös muualla, Etelässäkin. Toista suurta herätystä luonnehti evankelikaalinen herätyskristillisyys ja sen myötä monet uudet teologiset korostukset ja etenkin baptistien ja metodistien kasvaminen suuriksi kirkkokunniksi.

Toisaalta nimenomaan Etelässä, joka on aina ollut uskonnolliselta luonteeltaan omintakeinen, myös konservatiivinen tunnustuksellinen protestantismi säilytti voimansa etenkin vanhan koulun presbyteriaanisen kalvinismin ja episkopaalisen/anglikaanisen kirkon ja roomalaiskatolisuudenkin muodossa. Kauttalinjaisesti Toisen suuren herätyksen ja USA:n nousun aikaista amerikkalaista protestantismia luonnehti realistisen optimistinen postmillennialistinen eli Kristuksen valtakunnan laajenemiseen ja voittoon uskova opetus ja julistus ja näistä kumpuava yhteiskunnallinen valveutuneisuus ja osallistuminen. Uskovaisia pessimistisesti passivoivaa dispensationalistisen premillennialistista julistusta ei Amerikan saarnatuoleista tuohon aikaan lainkaan kuultu, koska kyseistä teologiaa ja raamatunselitystapaa ei vielä ollut olemassakaan.

Historioitsija Chuck Chalberg kirjoittaa 15.2.2019 päivätyssä The Imaginative Conservative -artikkelissaan ”What President Trump Has in Common With President Polk”, eli “Mitä yhteistä presidentti Trumpilla on presidentti Polkin kanssa”, seuraavasti, artikkelinsa alussa ja lopussa, suomeksi käännettynä:

“Presidenttien välisten rinnakkaisuuksien etsiminen voi olla loputtoman kiehtovaa. Joskus se voi olla myös opettavaista ja ajatuksia herättävää, jopa ajatellen erään Donald J. Trumpin vertaansa vailla olevaa presidenttikautta. Kyseessä on sama presidentti Donald Trump, joka näkee itsensä presidentti Andrew Jacksonin toisena tulemisena…Mitä tahansa presidentti Trumpista ajatellaankaan, Trumpin ja Jacksonin rinnastus on uskottava…Mutta kuvaavampi rinnastus voisi olla presidentti Trumpin vertaaminen toiseen jacksonilaiseen presidenttiin. Tämä olisi toinen skotlantilaisirlantilainen ja Tennessee-taustainen presidentti, joka on lähes unohdettu, mutta joka on erittäin merkittävä yhden kauden ’musta hevonen’, eli presidentti James Knox Polk”.

”Historioitsija ja maantieteilijä Robert Kaplan pitää Yhdysvaltoja, aivan oikein, kansakuntana, imperiumina ja maanosana, kiitos suurelta osin ’jäykän, kapeakatseisen ja itsepäisen’ herra Polkin. Kaplan väittää myös, että Amerikasta tuli suurvalta 1900-luvulla osittain erään 1800-luvun puolivälin presidentin toimien ansiosta, presidentin, jota ei voitu bluffata, manipuloida eikä saada alistumaan. Se, että pysyykö Yhdysvallat suurvaltana 2000-luvulla, voi hyvinkin riippua toisen sellaisen presidentin toimista, jota ei voida bluffata, manipuloida eikä saada alistumaan. Tästä kumpuaa kuitenkin moraalinen kysymys, jopa moraalinen dilemma. Voivatko pahat teot johtaa hyviin ja suuriin tekoihin? Ovatko pahat teot joskus välttämätön alkusoitto hyville ja suurille teoille? Onko rajamuuri paha teko vai hyvä teko? Voidaanko hyvät ja suuret teot oikeuttaa, jos ne toteuttaneella maalla on historia, joka sisältää muutamia merkittäviä pahoja tekoja?”

”Esimerkiksi Kaplanille ei ole hankalaa kutsua Meksikon sotaa ’rikokseksi’. Hän ei myöskään epäröi julistaa, että tuon sodan hedelmät auttoivat tekemään Amerikasta suurvallan ja suuren voiman hyvän puolesta 1900-luvulla. Näin varmasti oli, kun Yhdysvaltojen oli aika taistella toisessa maailmansodassa ja käydä kylmää sotaa. Pysyykö Yhdysvallat yhtenäisenä ja suurena voimana hyvän puolesta 2000-luvulla? Jos näin käy, johtuuko se siitä, että presidentti Trump on ryhtynyt toimiin presidentti Polkin aikanaan saavuttaman voiton varmistamiseksi – ja tavalla, joka tekee Lincolnista tarpeettoman? Vai käynnistääkö herra Trump, kuten aikanaan herra Polk, liikkeelle voimia, jotka jonain päivänä repivät maan palasiksi? Vain aika näyttää”.

Näin osuvasti historioitsija Chuck Chalberg kiteyttää USA:n presidenttien Andrew Jacksonin, James K. Polkin ja Donald J. Trumpin poliittiset yhtäläisyydet. Trumpin nykypolitiikalla on siten syvät ja johdonmukaiset juurensa USA:n poliittisessa historiassa ja on täysin luontevaa ja perusteltua, että Trump on mieltynyt nimenomaan Andrew Jacksonin ja James K. Polkin presidentillisiin muotokuviin.