Tervetuloa blogin ensimmäisen vieraskynäpostauksen pariin. Tässä postauksessa annan äänen M:lle, suomalaiselle perheenäidille, joka on huolissaan teini-ikäisen tyttärensä puolesta. Kirjoitus käsittelee erästä viime vuosina yleistynyttä ilmiötä, josta käytetään englanninkielisessä maailmassa nimitystä Rapid Onset Gender Dysphoria (ROGD) eli yhtäkkisesti puhjennut sukupuolidysforia. Suomessa ilmiö on vielä aika tuntematon, mutta ulkomailla siitä on puhuttu jo vuosia, ja ulkomailla on myös kokonaan tähän ilmiöön erikoistuneita terapeutteja. Ilmiöstä on hyvin paljon tietoa 4thwavenow -blogissa, josta löytyy paljon aiheeseen liittyviä vieraskynäpostauksia sekä perheiden haastatteluja. Ohessa myös kansainvälinen ROGD-lasten vanhempien tukisivusto.

Kirjoittaja M haluaa pysyä anonyyminä suojellakseen alaikäistä tytärtään. Hänelle voi esittää kommentteja tämän kirjoituksen kommenttiosastolla.

Tahdotko sinä kirjoittaa blogiin oman vieraskynäpostauksen jostakin itseäsi koskettavasta aiheesta? Lähetä kirjoitus osoitteeseen [email protected]. Voit kirjoittaa omalla nimellä tai nimimerkillä.

***

KIRJE ERÄÄLTÄ ÄIDILTÄ
Kirjoittanut: M

Ok. Let’s do this. Elämäni pelottavin kirjoitus tulee tässä. Tämä on todellista mustaa valkoisella.

Olen tavallinen suomalainen äiti – ainakin koen olevani tavallinen, miten se nyt määritelläänkään. Omasta mielestäni minulla on maailman tavallisin elämä. Perhe, pari lasta, työ, sauvakävelylenkit. Olen kasvattanut lapsiani rakkaudella ja rajoilla, keskitiellä ja arkisesti. Minulla oli ennen tapana suhtautua tyynesti uhkakuviin, joista silloin tällöin kuulin – haasteista, joita minun lasteni sukupolvi tulisi kohtaamaan esimerkiksi sen myötä, että he ovat some-ajan lapsia. Jotenkin ajattelin, että not in my background. Miten mikään erityisen vahingoittava ilmiö voisi kohdata meitä, miten se voisi olla edes kiinnostunut meistä?

Mutta tänään minulla on teini-ikäinen tytär, joka vilpittömästi kokee olevansa poika. Ja nyt, hyvä lukija, ethän triggeröidy. Tiedän, että käytin äsken ilmaisua ”erityisen vahingoittava ilmiö” ja nyt sinä ajattelet, että olen täynnä transfobiaa. En ole.

Fobian sijaan olen huolestunut ilmiöstä, joka on lähivuosina määritelty termillä Rapid Onset Gender Dysphoria. Ilmiötä ovat tutkineet ainakin Lisa Littman, Lisa Marchiano sekä J.Michael Bailey ja Ray Blanchard. ROGD tarkoittaa yllättäen ja nopeasti kehittynyttä sukupuolidysforiaa, joka ilmenee lapsella tai nuorella, jolla ei ole ollut nuorempana mitään viitteitä oman sukupuolensa kyseenalaistamisesta. Ilmiötä pidetään uutena eikä sitä ole tutkittu vielä paljon, mutta jonkinlaisia yhteenvetoja ROGD-nuorista on jo tehty. Moni heistä kärsii erilaisista mielenterveyden ongelmista, taustalta voi löytyä sosiaalisen kanssakäymisen haasteita ja AS-kirjon piirteitä, ja valtaosa omaksuu transsukupuolisen identiteetin sen jälkeen, kun on oppinut asiasta sosiaalisessa mediassa.  Suuri osa heistä on tyttöjä, mutta myös poikia löytyy.

Minun lapsellani ei ole lääkärin tekemää diagnoosia ROGD:sta, mutta kun luen esimerkiksi edellä mainittuja artikkeleita ja lukuisia muita aihetta käsitteleviä kirjoituksia, löydän tyttäreni niistä niin selvästi, että se on lähes pelottavaa. Suurimman osan tiedosta olen saanut englanninkielisiltä sivuilta. Toki Suomessakin ilmiö jo tunnetaan, mutta odotan edelleen, että näkisin aiheesta huolestuneita ja kattavia kannanottoja. Minun käsitykseni nimittäin on, elettyäni tätä vaihetta lapseni kanssa sekä tutustuttuani kymmeniin ja taas kymmeniin kertomuksiin kansainvälisillä vertaistukipalstoilla, että ROGD todellakin ON erityisen vahingoittava ilmiö. Mutta väitteeni ei liity millään tavalla sukupuolivähemmistöihin. Vaan siihen, että äkilliset keho- tai sukupuolidysforiat tuntuvat olevan raju reaktio muille ongelmille kuten masennukselle – tai ihan vain sille, että murrosiän läpi kasvaminen on helvetin vaikeaa nykynuorille. Tiedän, että en ole lääkäri (niin, en muuten ole, vaikka minusta kuinka TUNTUISI siltä) eikä ole minun asiani määritellä uusia diagnoosiluokituksia. Mutta kai ihmisillä on oikeus kertoa mielipiteitään kokemusasiantuntijoina? Mielestäni ROGD on vahingollinen ilmiö, koska se väittää tarjoavansa vastausta (”Oletkin toista sukupuolta”), vaikka todellisuudessa se estää nuorta kysymästä oikeita kysymyksiä (”Miksi tunnen näin? Millaisia käsittelemättömiä asioita minulla on? Mitä tyttöys tai poikuus oikeastaan tarkoittaa? Millainen tyttö tai poika minä olen?”)

Tammikuussa 2019 satuin lukemaan artikkelin Helsingin Sanomista. Siinä kerrottiin englantilaisesta anoreksian hoitomenetelmästä, joka on lähivuosina tuotu myös Suomeen. Menetelmä on perheterapialähtöinen ja se perustuu ajatukseen, jonka mukaan vanhemmat tulee voimaannuttaa, kouluttaa ja oikeuttaa hoitamaan lapsensa sairautta (lääketieteellisen hoidon lisäksi). Vanhemmilla on esimerkiksi oikeus vaatia ja vahtia, että lapsi syö.

Vau, huokaisin hiljaa vaikuttuneena mielessäni. Ja kateellisena. Kunpa minunkin tyttärelläni olisi anoreksia. Miksi hänellä täytyy olla tämä toinen dysforia?

Seuraavassa hetkessä tajusin, miten absurdilta kuulostan. Miten olen voinut joutua tilanteeseen, jossa edes ajattelen jotain näin kummallista? Minä? Me, meidän perheemme?

Tietenkään en oikeasti toivo lapselleni anoreksiaa. Vaan toivon, että kun nuoret tytöt (ja myös pojat) alkavat kokea toisen muotoista vakavaa kehodysforiaa, jossa he painonsa sijaan kyseenalaistavat sukupuolensa, heidänkin perheidensä tueksi rientäisi moniammatillinen työryhmä menetelmineen. Joka vakuuttaisi, että tästä selvitään. Lapsesi oireilee nyt vakavasti ja tämä kaikki vaikuttaa kokonaisvaltaisesti koko perheeseen, mutta apua on saatavilla. Ehkä ja toivottavasti tämä jo onkin joidenkin perheiden kokemus Suomessa, en tiedä. Itse olen toistaiseksi hakenut apua varovasti ja tunnustellen, sillä suoraan sanottuna minä pelkään. Pelkokuvissani olen tyttäreni kanssa tapaamassa lääkäriä, joka kuuntelee häntä puoli tuntia ja antaa sen perusteella diagnoosin: poika. Ihan vain siksi, että tyttärestäni yhtäkkiä tuntuu siltä, että hän on poika. Valitettavasti olen lukenut liian monia tarinoita esimerkiksi Yhdysvalloista, jossa perheille on käynyt juuri noin. ’Mutta mehän olemme järkevässä Suomessa’, yritän vakuuttaa itseäni. Se ei ole vielä auttanut; pelkään yhä.

Yksi tämän kirjoituksen tarkoituksista on antaa ääni vanhemmille, jotka yrittävät ymmärtää tätä ilmiötä. Uskon puhuvani monen hämmentyneen äidin ja isän suulla, kun sanon: Rapid Onset Gender Dysphoria, vihaan sinua. Vihaan sinua, mutta kanssasi on pakko tulla toimeen. En vihaa sinua siksi, että vihaisin transsukupuolisia. Minulla ei ole fobiaa enkä ole rasisti. Vihaan sinua, koska rakastan lastani niin paljon. Vihaan sinua, koska sinä olet viestintuoja, joka kertoo minulle sellaisia asioita tästä ajasta jossa elämme, joista en haluaisi tietää mitään. Minun tyttärelleni esimerkiksi valehtelet, että mikään hänessä ei ole enää arvokasta. Koska vain halvan ja arvottoman voi pyyhkiä pois – tässä tapauksessa hänen ainutlaatuisen persoonallisuutensa, sen millainen ihminen hän on tyttönä. Ehkä olet kehittynein naisvihan muoto sitten seksiorjien keksimisen. Mikä oletkaan, niin olet tullut tuhoamaan, ryöstämään ja valehtelemaan. Valitsemasi uhrit ovat niitä, jotka eivät osaa puolustaa itseään; lapsia ja nuoria. Sinä, kyseenalaistamisen ammattilainen, tulet ja kyseenalaistat heidän koko identiteettinsä siinä vaiheessa, kun he ovat ikänsä puolesta hauraimmillaan. Tulet ja heität heidän kasvoilleen sangollisen itsevihaa.

Mutta tiedätkö – minäkin kyseenalaistan sinut. Sinulla EI ole oikeutta sekoittaa minun lapseni päätä ja levitellä naurettavia harhojasi tässä maailmassa. Sen sijaan minulla on oikeus suojella lastani sinulta. Ja yhteiskunnalla on siihen jopa velvollisuus. Onhan?

Niin, missä viipyy laaja rintama lastensuojelun, -kasvatuksen ja terveydenhuollon ammattilaisia, jotka vetoaisivat esimerkiksi sen puolesta, että maamme translaki EI kaipaa muutoksia koskien alaikäisiä lapsia?

Käytän voimakasta kieltä ja olen kirjoittaessani käynyt vihaiseksi, mutta kirjoitukseni ei ole sodanjulistus sukupuolivähemmistöjä kohtaan. Ei Setaa kohtaan, ei transaktivisteja kohtaan. En halua nostattaa vastakkainasettelua vaan huolta. Kuten jo aiemmin totesin, minulle ROGD näyttäytyy sairautena, johon nuori sairastuu aivan kuin vakavaan syömishäiriöön, usein seurauksena mielenterveyden ongelmista. Se myös näyttää leviävän sosiaalisesti ja yhteisöllisesti – emme voi vähätellä sosiaalisen median vaikutusta. Aikuisen näkökulmasta ROGD-nuorten yhteisö muistuttaa fanituskulttuuria – poikabändin tai TV-sarjan tilalla vain on sukupuolen kyseenalaistava ideologia.

Voin ymmärtää, miksi transsukupuolisuus ja siihen liittyvä vahva me-henki vetoaa nuoriin. Some on pullollaan herkässä iässä olevia, usein masennuksesta ja ahdistuksesta kärsiviä sukupuoltaan kyseenalaistavia nuoria, jotka hakevat tukea toisistaan vilpittömässä rakkauden ja hyväksynnän hengessä. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa. Huolestuttavaa on se, että tämä kyseinen fanikulttuuri voi johtaa hormonihoitoihin ja leikkauksiin, jotka eivät kuitenkaan välttämättä poista niitä ongelmia, joiden pohjalta ROGD on alun alkaen puhjennut.

Tästä syystä tarvitsemme keskustelua, tietoa ja tukea. Me tarvitsemme asennekulttuurin, jossa emme salonkikelpoista ilmiöitä, jotka rohkaisevat lapsiamme ihannoimaan peruuttamattomia hormonihoitoja ja leikkauksia. Koska heidän ei edes kuuluisi miettiä sellaisia asioita. Heidän kuuluisi saada kasvaa rauhassa. Käydä läpi kasvukipunsa, kohdata murrosiän kuohut ja kauhut, löytää itsensä, valmistautua täyttämään oma paikkansa tässä maailmassa. Tyttöinä ja poikina.