Yhteiskunnan perustus on perhe, perhekunta. Yhteiskunta ei ole sama asia kuin valtio eikä yhteiskunta perustu sen paremmin atomistisriippumattoman yksilön kuin kollektiivisen valtionkaan varaan. Yhteiskunnan perustus on perheinstituutio. Yhteiskunnan hyvinvointi riippuu perheinstituution hyvinvoinnista. Tämä on ikiaikainen totuus, joka on, kaikesta vastaan kapinoinnista ja kumousyrityksistä huolimatta, voimassa yhä edelleen ja tulee pysymään voimassa.
Juuri tästä aiheesta on tuoreesti eli 21.11.2022 kirjoittanut erittäin hyvän Yle-artikkelin tai -kolumnin sosiologian ja kulttuurihistorian dosentti Jari Ehrnrooth. Artikkelin otsikko kuuluu näin: ”Jari Ehrnroothin kolumni: Yhteiskunnan tärkein instituutio ei ole hyvinvointivaltio vaan perhe” ja ingressi puolestaan seuraavasti: ”Kolmannen maailmansodan keikkuessa asiantuntijapuheissa meidän tulisi Suomessa muistaa, että yhteiskuntamme on juuri niin vahva kuin perheemme ja sukumme ovat, esittää Ehrnrooth kolumnissaan”.
Artikkelin yhteydessä todetaan, että ”Kirjoittaja on kirjailija, kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti Helsingin, Turun ja Lapin yliopistoissa. Hänen kokemusasiantuntijuutensa nousi uudelle tasolle viime vuonna, kun hän tuli ensin isoisäksi ja sitten taas isäksi”.
Ehrnroothin kolumni kannattaa ehdottomasti lukea.
Dosentti Ehrnrooth päätyy täysin oikeisiin yhteiskunnallisiin johtopäätöksiin, kun hän painokkaasti tuo esiin, että perhe on sosiobiologisesti luovuttamaton perustodellisuus. Hän toteaa, että perhe on luonnonevoluution ja kulttuurievoluution yhtymäkohta. Kantayhteisönä se kehittyi ihmislajin biologisen suvunjatkamisen ympärille, mutta on kulttuurievoluutiossa ottanut mitä erilaisimpia muotoja. Saman suvun ja perheen jäsenet muistuttavat toisiaan ja siksi he tuntevat kuuluvansa yhteen. Perhesiteet takaavat ihmissuhteiden pitkäkestoisuuden siten, että ”perhe pitää sydäntä hyppysissään läpi elämän”.
Aivan oikein Ehrnrooth katsoo, että yhteiskuntamme on juuri niin vahva kuin perheemme ja sukumme ovat. Kun isänmaata on tarve puolustaa, me emme tee sitä hyvinvointivaltion vaan rakkaittemme vuoksi. Juuri näin on asianlaita.
Huomaa ennen kaikkea se, että tässä on väistämättä kyseessä niin sanottu perinteinen perhe, siis sellainen instituutio, joka kumpuaa biologisista todellisuuksista kuten polveutumisesta ja niiden kunnioittamisesta. Tällaisessa kunnioittamisessa on kyse ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi” -käskyn vakavasti ottamisesta.
Se, mitä Ehrnrooth artikkelissaan kirjoittaa, on varsin samansuuntaista kuin mitä itse kirjoitan Kristittynä Suomessa (Kuva ja Sana, 2018) -kirjani sivulla 82 neljättä käskyä selittäessäni alaotsikon ”Yhteiskunnan perusyksikkö on perhe” alla, seuraavasti:
Yhteisöllisen ihmiselämän kannalta perustavan tärkeää on paitsi omien henkilökohtaisten vanhempiemme kunnioittaminen myös esivanhempiemme verenperinnön ja kulttuuriperinnön kuten isänmaan ja äidinkielen kunnioittaminen. Emme ole tulleet maailmaan tyhjästä emmekä ole atomistisia yksilöitä. Olemme yksilöitä Jumalan säätämien perhekunnallisten sosiaalisten ja biologisten suhteidemme asiayhteydessä.
Jumalan luomistekoon perustuva heteronormatiivinen mieheys ja naiseus, isyys ja äitiys, ovat luovuttamaton luomisjärjestys, jota tulee kunnioittaa ja jota vastaan kamppaileminen johtaa kaaokseen ja tuhoon. Tästä syystä homo- ja gender-sateenkaari-ideologiat ovat yhteiskunnan kannalta hajottavan tuhoisia. Perhe yhteiskunnan perusyksikkönä, esivalta ja muut luonnolliset hierarkiat ovat ihmisen olemassaololle välttämättömiä ja hyviä luomisjärjestyksiä. Jokaisen on kunnioitettava vanhempiaan. Patriarkaalinen perhe on ihmisyhteisöjen perusyksikkö…Orgaaninen perhekunta muodostaa yhteiskunnan sosiobiologisen perustuksen…Neljäs käsky kehottaa kunnioittamaan omia juuria: Isänmaata, äidinkieltä ja menneitten sukupolvien työn saavutuksia. Inhimillisen elämän perusarvot voidaan osuvasti tiivistää kodin, uskonnon ja isänmaan kolmikantaan. Perhe ja koti luovat perustuksen.
Näin kirjoitan Kristittynä Suomessa -kirjassani. Saman kirjan sivuilla 98–99, otsikon ”Arvokonservatiiviset perhearvot ja kansallismielinen isänmaallisuus edellyttävät toisiaan” alla ja kuudetta käskyä selittäessäni, kirjoitan seuraavasti:
Yhteiskunta ei nojaa sopimukseen, kontrahtiin. Yhteiskunta perustuu, kuten konservatismi on korostanut, menneiden, nykyisten ja tulevien sukupolvien orgaanisen yhteyden ja kokonaisuuden varaan. Perhe perustuu sosiobiologisen heteronormatiivisesti miehen ja naisen välisen avioliiton varaan. Kansakunta puolestaan kumpuaa perhekunnista. Isänmaa on suuri kotimme. Perinteisiä perhearvoja puolustava arvokonservatismi on väistämättä luonteeltaan myös kansallismielistä ja isänmaallista.
Koti ja perhe luovat terveen kansalaisyhteiskunnan perustuksen opettamalla luotettavuutta, uskollisuutta, myötätuntoa, velvollisuuden täyttämistä ja muita tärkeitä kansalaishyveitä.
Biologisen isän ja äidin kestävän avioliiton varaan rakentuva perhe pystyy parhaiten kasvattamaan orgaanisiin sosiaalisiin siteisiinsä juurtuneita vapaita yksilöitä, vastuullisen hyveellisiä kansalaisia. Tällainen perhe on lähtökohtaisesti yhteiskunnan paras hyvinvointipalvelu ja turvaverkosto. Kun perheet hajoavat tai kun lasten kannalta ideaalisinta perherakennetta aletaan ohjelmallisesti valtiojohtoisesti huonoilla perhepoliittisilla kannustimilla hylkiä, ovat seuraukset aina asosiaalisia ja valtion vastuuta ja menoja paisuttavia.
Näin Kristittynä Suomessa -kirjassani.
On syytä ymmärtää, että tarkastellaan asiaa sitten sekulaaristi pelkistetyn darvinistisen sosiobiologian näkökulmasta Ehrnroothin tapaan tai luonnonoikeusfilosofian ja klassisen kristillisten luomisen teologiaan nojaavien lähtökohtien mukaan, voidaan todeta ja tulee todeta, että perhe, perinteinen perhe, on nimenomaan niin sanotusti luonnollinen instituutio. Sen, mitä luonnollisen käsitteellä oikeasti tarkoitetaan, avaan Avioliitto ja perhe (Kuva ja Sana, 2013) -kirjani sivuilla 23–37, otsikon ”Mitä luonnon ja luonnollisen käsitteillä tarkoitetaan?” alla.
Kannattaa hankkia tuo kirja ja lukea siitä huolellisesti, mitä luonnollisen käsite – asioiden järkiperäisesti tiedettävissä olevaan olemukseen, syihin ja päämäärähakuisuuteen liittyen – filosofisesti tarkoittaa. Viitatun kirjan sivulla 23 määrittelen seuraavasti:
Sanat luonto ja luonnollinen eivät lähtökohtaisesti tarkoita pelkkää aistein havaittavaa fysikaalista olevaista eivätkä siinä sellaisenaan vallitsevia asiaintiloja. Latinan sana natura, josta tulee englanninkielen sana nature, viittaa asioiden perimmäisimpään luonteeseen, syntyperustaan tai asioiden kulkuun. Kun puhutaan luonnosta ja luonnollisesta, tarkoitetaan asioiden luonnetta, olemusta ja asioiden suuntautumista jotakin kohti. Luonto-käsitteeseen sisältyy siten ajatus tarkoituksesta ja suuntautuneisuudesta. Luonnollista on sellainen, mikä on asian olemuksen päämäärän mukaista.
Saman kirjan sivulla 48 kirjoitan näin:
Vaikka darvinistien omissa joukoissa saatetaan esittää keskenään hyvinkin ristiriitaisia käsityksiä biologisen evoluution ja kulttuurievoluution välisestä suhteesta, on merkille pantavaa, että johdonmukaisimpina darvinisteina esiintyvien sosiobiologien käsitykset tukevat avioliiton ja perheen merkitystä koskevien johtopäätöstensä osalta niitä linjauksia, joihin päädytään myös älykkään suunnittelun ja klassisen luonnonoikeusajattelun pohjalta. Perinteinen avioliitto ja perhe perustuvat yhteisen ihmisluontomme edellytyksille, jotka eivät ole kulttuurisidonnaisia konstruktioita. Tätä tosiasiaa ei siten voida ykskantaan kumota edes darvinismiin vetoamalla.
Sivuilla 60–61 esitän seuraavasti:
Kuten Princetonin yliopiston ja Harvard Law Schoolin lakitieteen professori Robert P. George katsoo kirjassaan Conscience and its Enemies, perinteisen avioliiton varaan rakentuva perheinstituutio on yhteiskunnan perustus. Tällaisena se on luovuttamaton. Miehen ja naisen aviolliseen sitoutumiseen perustuva perhe on alkuperäisin ja paras terveys-, kasvatus- ja hyvinvointipalvelu. Vaikka yksikään perhe ei olekaan täydellinen, ei mikään muu instituutio korvaa ehyen perheen kapasiteettia välittää jokaiselle uudelle sukupolvelle sitä ymmärrystä ja niitä luonteenpiirteitä, arvoja ja hyveitä, joiden varaan nojaavat kaikki muut yhteiskunnan instituutiot laista ja hallinnosta aina koulutuksellisiin ja taloudellisiin.
Näin siis kirjassani Avioliitto ja perhe. Tuossa kirjassa puolustan ja perustelen samoja linjauksia kuin dosentti Ehrnrooth hänen katsoessaan, että perheen ensisijaisuus johtuu yksinkertaisesti siitä, että se ei ole vain yhteiskunnan perusta vaan myös henkilökohtaisen elämän tärkein tuki ja turva. Perheen piiri ympäröi meitä käännekohdissa syntymästä kuolemaan.
Avioliitto ja perhe -kirjani kanssa samansuuntaisesti Jari Ehrnrooth katsoo myös todetessaan ja kysyessään, että julkisessa keskustelussa yhteiskunta lähes yksinomaan viittaa hyvinvointivaltioon, talouselämään, kulttuuriin, työelämään ja politiikkaan, mutta että miksi ihmeessä perhe unohtuu, vaikka se on elämämme tärkein yhteisö ja yhteiskunnan kestävin instituutio?
Ehrnrooth esittää aivan oikean syyn tähän asiaintilaan: Monet 1960-luvun uusvasemmistolaiset näkivät perheen tunkkaisena ja ahdistavana instituutiona, josta tuli vapautua. Ehrnrooth muistuttaa, että suomalaisen sosiaalipolitiikan uudistaja Pekka Kuusen ja hänen ihailijansa Erkki Tuomiojan kaltaisten nuorten intellektuellien johdolla arvovallankumouksellisten sukupolvi nosti yhteiskunnallisen kehitystyön keskiöön hyvinvointivaltion, joka tulonsiirtojen ja yhteiskunnallisten palvelujen avulla pitää huolen kaikkien kansalaisten tasalaatuisesta hyvinvoinnista. Tästä sosialistien unelmasta tuli uusi kaikille yhteinen julkisperhe, ja siksi todellinen perhe syrjäytyi.
Näin todella tapahtui ja seuraukset ovat yhä edelleen voimissaan, kuten selostan Avioliitto ja perhe -kirjan pääluvussa ”Miksi avioliitto ja perhe ovat rapautuneet etenkin Pohjoismaissa?” sivuilla 111–141 . ”Demokraattisen sosialismin” tavoitteena on yhä edelleen ”julkinen valta, joka huolehtii kaikista yhteiskunnan jäsenistä ja vähentää eriarvoisuutta”. On syytä panna merkille ja huomata, että vaikka avoimen sosialismin vaikutus onkin nyttemmin vähentynyt, ei sosialistishenkinen perheen vastustus ei ole vähentynyt, vaan päinvastoin, sama arvovallankumous jatkuu edelleen, nyt ensisijaisen avoimesti ison kapitalistisen rahan ajamana edistämänä.
Nyt, meidän aikanamme, on todellisuutta se, että sekä niin sanotut sosiaaliliberaalit oikeistolaiset että avoimen vasemmistoradikaalit punavihreät ainekset yhdessä ajavat perinteisen perheen vastaista sateenkaarihenkistä radikaalivallankumousta edistyksen, vapauden ja tasa-arvon nimessä ja varsin valtiojohtoisesti, jopa EU- ja YK-henkisen ylivaltiollisen globalistisesti.
Sosialidemokraattisperäinen hyvinvointivaltio on todellakin nostettu jumalan asemaan, kuten Ehrnrooth enemmän tai vähemmän onnistuneella analogiallaan sinänsä aivan oikein ja inhorealistisesti toteaa. On syytä pitää mielessä se, että valtio ei koskaan saa olla Jumalan asemassa ja että yhteiskunta ei tarkoita samaa kuin valtio, sosialidemokraattisesta hyvinvointivaltiosta puhumattakaan. Kristittynä Suomessa -kirjani sivuilla 106–107 kirjoitan seuraavasti, seitsemännen käskyn selityksen yhteydessä:
Sosialistinen hyvinvointivaltio on yhteiskuntakokeilu, joka luo jatkuvaa pahoinvointia. Ihmiset ajautuvat väistämättä sekä aineellisesti että henkisesti totalitaarisesta valtiosta riippuviksi. Valtiosta tulee, täysin ensimmäisen käskyn vastaisesti, epäjumala, jolta odotetaan kaikkea aineellista ja terapeuttista hyvää kehdosta hautaan.
Kuten Pirjo Markkola tuo esiin artikkelinsa ”The Lutheran Nordic welfare states” sivuilla 113–114 Pauli Kettusen ja Klaus Petersenin toimittamassa teoksessa Beyond Welfare State Models: Transnational Historical Perspectives on Social Policy (Edward Elgar, 2011), edellä mainituin perustein sosialidemokraattista hyvinvointivaltioideaa arvosteli esimerkiksi Norjan luterilaisen kirkon piispa Eivind Berggrav (1884–1959) sosialidemokraattien rakentaessa hyvinvointivaltiota Norjaan 1950-luvulla. Myös Suomen luterilaisen kirkon piispa Eino Sormunen (1893–1972) katsoi tuolloin, että Berggravin arvostelu oli paikallaan varoituksen sanana. Sosialidemokraattisen valtiojohtoista ja universaaleja ja subjektiivisia oikeuksia korostavaa niin sanottua pohjoismaista hyvinvointivaltiomallia ei voida mitenkään annetusti pitää luterilaisen yhteiskuntaetiikan kanssa yhteen sopivana.
Paremmin ja johdonmukaisemmin luterilaisen kristillissosiaalisuuden kanssa sopivat yhteen niin sanottu saksalaismallinen perhekeskeisyyttä ja tarveharkintaa painottava Wohlfahrtsstaat-malli tai anglosaksinen vastavuoroisia velvollisuuksia korostava malli. Sosialistisen hyvinvointivaltion vaarallisuudesta varoitti merkittävimpiin kristillissosiaalisiin ja konservatiivisiin talous- ja yhteiskunta-ajattelijoihin lukeutuva luterilaistaustainen Wilhelm Röpke (1899–1966), kuten Johannes Graf muistuttaa artikkelinsa ”Wilhelm Röpke – Eine mahnende Stimme für das rechte Mass” sivuilla 180–181 teoksessa Gegen die Krise der Zeit: Konservative Denker im Portrait.
Näin kirjoitan kirjassani Kristittynä Suomessa.
Johdatus kristilliseen dogmatiikkaan (Kuva ja Sana, 2022) -kirjani sivuilla 185–186, otsikon ”Jumalan kuva ja heteronormatiivinen avioliitto luomisjärjestyksenä” alla, kirjoitan puolestani seuraavasti:
Heteronormatiivisessa avioliittoinstituutiossa, joka on hyvä luomisjärjestys ja joka liittyy elimellisesti Jumalan kuvan käsitteeseen mieheyden ja naiseuden kautta, ihminen miehenä ja naisena osallistuu ainutlaatuisella tavalla Jumalan eli Luojan työhön uuden ihmiselämän aikaan saamisessa. Avioliittoinstituutiossa Jumala liittää miehen ja naisen yhteen ja toisiinsa niin kiinteästi, että heistä muodostuu ”yksi liha”, 1. Ms. 2:24. Aviopuolisot, yhdeksi muodostuneina mutta toiminnalliset eronsa säilyttäen, osallistuvat ainutlaatuisesti Luojan työhön välittäessään ihmiselämän jälkeläisilleen.
Jumala on Luoja, joka on Elämä ja joka suvereenisti luo elämää. Avioliittoinstituutiossa, joka on määritelmällisen välttämättä olemukseltaan heteronormatiivinen, ihminen eli mies ja nainen, mies ja vaimo, isäksi ja äidiksi tullen luovat – sanan suhteellisessa ja analogisessa merkityksessä – uutta elämää Jumalan tavoin. Miehen ja naisen välinen avioliitto on valtiotakin perustavampi luonnollinen instituutio, jonka varaan yhteiskunta ja sen säilyminen nojaavat. Avioliittoinstituution rakennesuunnittelu tähtää sekä puolisoiden keskinäiseen rakentumiseen ihmisenä että uuden sukupolven synnyttämiseen ja kasvattamiseen. Tämä on Jumalan asettama järjestys ja kutsumus.
Kyseessä on pyhä liitto, jossa mies ja nainen täydentävät toisiaan ja ovat osallisia uusien ihmisten syntymään ja yhteisöllisen perusyksikön eli perheen koossa pysymiseen. Nämä asiat eivät voi koskaan olla yhteiskunnalliselta kannalta yhdentekeviä. Vanhempien ja lasten keskinäisen rakkauden osoittaminen ja lasten – liiton siemenen – omistaminen Herralle, kasvatus ja koulutus edellyttävät isän ja äidin välisen intiimin suhteen rikkumattomuutta. Tästä syystä avioliitossa on elettävä siveästi.
Meidän tulee tunnustaa oikea arvovalta ja hierarkkisuus, pyhä järjestys. Biologisesta vanhemmuudesta, isyydestä ja äitiydestä, kumpuava hierarkkisuus perustuu Jumalan pyhään järjestykseen. Tästä seuraa, että kapinointi hierarkkisuutta vastaan yleensä ja vanhempia, perhettä, kotia ja laillista esivaltaa vastaan erityisesti on avointa kapinointia Jumalaa ja Hänen pyhää järjestystään vastaan. Oikofobia, omaa ”huonetta” eli perhettä, kotia ja juuria kohtaan tunnettu sairaalloinen pelko, viha ja vastustushalu, on jumalattoman synnillistä kapinallisuutta.
Jumalan kuvaksi luodun ihmisen ihmisluonto on yhteisöllisen sosiaalinen. Ihmisyhteisöt ovat aina rakentuneet isyyden ja äitiyden, perhekuntien ja polveutumisen perustukselle. Heimo- ja kansakunnat puolestaan ovat kummunneet orgaanisesti tältä perustalta. Tästä syystä orgaaniset, historialliset ja paikalliset sosiaaliset tavat, käytännöt ja perinteet velvoittavat. Konkreettinen historia velvoittaa ihmistä ja hänen yhteisöään.
Näin kirjoitan Johdatus kristilliseen dogmatiikkaan -teoksessani antropologiaa käsittelevän pääluvun alakohdassa.
Perustava totuus, sekä Jumalan luonnollisen eli yleisen että erityisen ilmoituksen pohjalta, on se, että yhteiskunnan perustus on perinteinen perhe.
Juha Ahvio, teologian tohtori, dosentti, Patmos Lähetyssäätiön tutkimusjohtaja
Tp-Utva historian polttopisteessä
to 03.10.2024 15:30Donald Trump murskavoitolla jälleen USA:n presidentiksi
pe 08.11.2024 15:49Yle teki diasarjan, mutta miksi niin moni seikka unohtui?
to 13.05.2021 20:23Ydinvoimaa, talouskasvua ja teollisia työpaikkoja
ti 28.03.2023 20:22Sähköistävä klikinvastainen uutinen
su 07.01.2024 18:08Puhkeaako globalismin kupla Ukrainaan?
pe 15.03.2024 23:04Mistä on pienet getot tehty?
ma 27.08.2018 23:18Jolla on korvat, se kuulkoon
ke 23.08.2023 20:50Vallankaappaus
ke 14.06.2017 09:13Valtuustoaloitteeni mamujen 43 äidinkielen opetuksen lopettamiseksi verovaroilla Espoossa
su 15.01.2023 14:49Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa
ke 17.01.2018 08:44Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan
ke 29.05.2019 09:00Punavihreä hallitus komentaa! Maakuoppaan mars!
la 25.02.2023 13:58Suvaitsevaisuuden kirjavat käsitteet
su 13.09.2020 23:07Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä
pe 08.02.2019 13:23The Implementation of the Brutal Theosophy - not Science - based Great Reset
ma 28.10.2024 17:15Kultamunat ovat kuoriutuneet - Pisa-tutkimus paljastaa
ti 01.10.2024 14:12Sota Venäjää vastaan ei ole shakkipeliä vaan kansan tuho
la 25.05.2024 08:02Käännytyslaki ratkaisevassa vaiheessa
pe 28.06.2024 10:23Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin
ti 12.06.2018 11:53Rikkaat rikastuvat ja köyhät kituuttavat
ti 18.08.2020 10:15Auta avun tarpeessa
to 19.03.2020 07:33Olisinko yrittäjä, enkä palkansaaja
su 25.10.2020 22:57Häpeänsä kullakin
ke 19.07.2023 21:26Odotellaan vuotta 2023
la 14.08.2021 23:44