Nationalismi ei häviä

Foreign Affairs-aikakauslehdessä on viime vuosina puhuttu paljon populismista ja nationalismista. Viimemainittu on taas uusimman eli maalis-huhtikuun numeron teema.

Tulee joskus miettineeksi, miksi tätä lehteä on niin paljon kiinnostavampaa lukea kuin suomalaisia. Muuan itsestäänselvyys tietenkin on, että tässä kirjoittavat alansa huiput koko maailmasta ja meikäläisissä aviiseissa taas ne, jotka on satuttu ottamaan jonkin lehden palkkalistoille.

Heidän koulutuksensa taas on aikanaan keskittynyt kirjoittamiseen, siihen, miten sanotaan. Se, onko jotakin sanottavaa, on taas toinen juttu.

Mutta ei mopolla mahottomia. FA on toki maailmanluokan lehti, joka on erikoistunut ulkopolitiikkaan. Sen ja vaikkapa hesarin rinnastaminen olisi epäreilua.

Mutta joka tapauksessa ero on olennainen. Suomalaisissa lehdissä pistää silmään tietty anti-intellektuaalinen vaihtoehdottomuus, joka on ominaista totalitaariselle ajattelulle. Kirjoittajat, jotka ovat aikoinaan keskittyneet opiskelemaan sitä, miten kirjoittamisella voisi vaikuttaa, eivät sen sijaan ole oppineet ajattelemaan, että asioista olisi sallittua ja hyvin peerusteltua olla eri mieltä.

Niinpä olisi vaikea kuvitella, että meillä julkaistaisiin juttuja vaikkapa otsikolla ”Miksi nationalismi toimii ja miksi se ei ole häviämässä”, ”Miksi kansakunta tarvitsee kansallisen tarinan” tai ”Paremman nationalismin rakentaminen”. Sen sijaan voi odottaa monomaanisuutta, joka leimaa koko nationalismin yhdeksi kuolemantanssiksi, josta säädyllisen ihmisen on pysyteltävä mahdollisimman kaukana.

FA:n juttuja leimaa myös selvästi huolestuminen kansallisista konflikteista, joita maailmalla on riittänyt, vaikka ne itse asiassa taitavatkin olla suuresti vähentyneet ja yhä vähenemässä, vaikka helposti tulee muuta ajatelleeksi.

Jos näiden tässä numerossa esitettyjen, keskenään varsin erilaisten näkemysten pohjalta voisi jotakin yleistystä kehitellä, se voisi olla, että nationalismi on sen verran luonnollinen inhimillinen ominaisuus, ettei sen kitkemistä kannata pitää realistisena ajatuksena. Luultavasti se ei myöskään olisi hyvä idea.

Tokihan minun perheeni hyvinvointi on tärkeämpää minulle kuin jonkin muun perheen hyvinvointi. Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö molemmat olisi tärkeitä, mutta kun se edellinen on tärkeämpää juuri minulle. Sillä toisella perheellä taas on toinen näkökulma.

Kansakunta on eräässä mielessä laajennettu minä, jolla historiallisesti on legitiimi oikeus vaatia monenlaisia asioita minulta, koska sen poliittiset instituutiot nauttivat luottamustani. Demokratia ja nationalismi ovat kehittyneet käsi kädessä ja tulee mieleen, että nationalismin loukkaukset ovat käytännössä myös sitä kantavan kansan, demoksen loukkauksia.

Ylikansallisten instituutioiden kumartaminen merkitsee usein aasinpotkua juuri demokratialle. Sellaisia saattavat kannattaa jopa enemmistöt, mutta mikäli silloin jätetään merkittäviä kotimaisia vähemmistöjä ulkopuolisiksi ja voittaja vie kaiken, on koko asian demokraattisuus kyseenalaista.

Kansakuntien täytyy sallia toteuttaa kansallisia intressejään sen sijaan, että ne antaisivat politiikkansa ylikansallisten ja vastuuttomien byrokratioiden huoleksi. Tällainenhan nimenomaan ei ole demokraattista.

Markkinafundamentalismi alkoi levitä maailmaan 1970-luvulta lähtien ja sitä on markkinoitu sillä valheellisella perusteella, että kaikki siitä muka hyötyisivät. Näinhän ei asia ole ja kun esimerkiksi valkoihoisia työväenluokkaisia miehiä, jotka ovat olleet suuri häviäjien ryhmä, on samalla haluttu demonisoida, on reaktio tietenkin ollut väistämätön.

FA:n kirjoittajat yleensä näkevät nationalismin riskinä ja usein hankalanakin asiana, mutta eivät kuitenkaan pelkkänä henkisenä takapajuisuutena, joka perustuu tyhmyyteen ja katteettoman omalla viiteryhmällä ylpeilemisen loukkaamiseen.

Tarvittaisiin parempaa nationalismia. Muuan FA:n noteeraama seikka, joka meilläkin kannattaisi huomioida, on kansallisen kertomuksen tarve.

On ihan kiinnostavaa, miten tämä tai tuo marginaaliryhmä ovat nähneet tulevan Suur-Suomen ääriviivat tai olivatko jotkut nuorukaiset kiinnostuneita aikansa muotiaatteista vai eivät, mutta kyllä näillä asioilla on varsin vähän tekemistä varsinaisen kansakunnan historian kanssa.

Ylimieliset ja usein vähä-älyiset näkemykset kansakunnasta pelkkänä kuvitelmana tai päämäärähakuisena keksintönä, ovat huono lähtökohta menneisyyden ymmärtämiselle. Teossarja nimeltä Kansakunnan historia ilmestyi meillä viimeksi 1970-luvulla. Olisipa jo aika tehdä uusi versio samasta teemasta.

Mutta vielä vähän tämän päivän nationalismista. Kuten kliiniset kokeet osoittavat, ihmisellä on luonnollinen taipumus jakaantua omiin ja vieraisiin. Sen voidaan todeta olevan tahdosta riippumaton asia.

Mikäli merkittävää vähemmistöä pidetään päätöksenteon ulkopuolella tai kansakunta peräti määritellään pienen vähemmistön kautta, on tilanne kestämätön. Silloin vapautusliikkeenä toimivalle nationalismille on tilausta. Näin saattoi olla Syyriassa, jossa johtaja edusti 12 prosenttia väestöstä käsittäviä alaviitteja.

Voidaan todeta, että mikäli syntyy niin sanottuja yhteneväisiä, päällekkäisiä jakoja, jotka erottavat ihmisiä samanaikaisesti useamman asian suhteen, syntyy hyvin todennäköisesti konflikti, jota voidaan nimittää nationalistiseksi, vaikka kyseessä on juuri nationalismin epäonnistuminen. Sehän juuri edellyttäisi koko väestön solidaarisuutta.

Ajatelkaamme vaikkapa mahdollisuutta, että maassa on enemmistö A ja vähemmistöt B ja C. Näistä B on taloudellisesti hyvin aktiivinen ja menestyy jopa A:ta paremmin.

Huolimatta siitä, että B edustaa valtaväestöön verraten erilaista etnistä ryhmää, uskontoa ja kieltä, se on tyytyväinen oloonsa, maksaa mukisematta veronsa ja samaistaa itsensä muutenkin asuinmaansa kohtaloihin, ulottaen solidaarisuutensa myös maanpuolustukseen ja tarvittaessa sen vaatimiin veriuhreihin.

Tässä tapauksessa nationalismi on onnistunut ja tällaista on tapahtunut myös todellisuudessa. Esimerkkejä ei tarvinne luetella.

Ryhmä C taas asuu maassa, jonne on syystä tai toisesta joskus muuttanut, mutta ei tunne omakseen sen historiaa, uskontoa eikä perinteitä. Valtio, eli käytännössä A-kansan veronmaksajat takaavat sen jäsenille toimeentulon, mutta se jää pakostakin alhaisemmaksi kuin ryhmillä A ja B.

Kun syntyy tilanne, jossa jo useat sukupolvet C-kansaa asuvat tuossa maassa omissa piireissään, oppimatta kansakunnan eli käytännössä A-kansan historiaa, tapoja tai edes kieltä, saati uskontoa, puhumattakaan niiden kunnioittamisesta, syntyy vähemmistö, jota useat päällekkäiset tekijät erottavat valtaväestöstä ja tietenkin myös B:n tapaisista vähemmistöistä.

Syntyy kokonaisen ryhmän syrjäytyminen, mihin liittyvät heikompi tulotaso, puuttuva motivaatio ja kyky löytää palkkatyötä ja edetä yhteiskunnassa, puhumatta A-kansallisuuden kansallisen tarinan, uskonnon tai perinteiden omaksumisesta tai edes sen säätämien lakien kunnioittamisesta.

Tällaisessa tilanteessa syntyy ilmeisen väistämättä eräänlainen pahanlaatuisen nationalismin muoto, jota myös voisi sanoa pseudonationalismiksi. Kansakuntaa ja siitä erottautuvaa kansan ryhmää yhdistävät tuskin mitkään tekijät. Erottavia tekijöitä sen sijaan on paljon ja ne vahvistavat toisiaan.

Ranskassa se on ollut jo kauan todellisuutta ja ilmeisesti se on nyt kypsynyt myös Ruotsissa. Tämä on tilanne, jossa syrjäytyneen kansanryhmän jäsenet jopa julistavat olevansa sodassa heitä elättävää A-kansaa vastaan ja valittavat -jopa ilmeisen vilpittömästi- sorronalaista asemaansa.

Kysymys on kukaties viime kädessä yksilöiden ominaisuuksista, kuten kaikessa inhimillisessä käyttäytymisessä, mutta sen tason pohdiskelut eivät vie meitä pitkälle. Sosiaalisten ongelmien muodostumisessa kyse on aina ryhmistä ja niiden käyttäytymisestä. Mitä isompi ryhmä, sitä hallitsemattomampi ongelma.

Alisuoriutuvien ryhmien tyytymättömyyttä voidaan tällaisessa tapauksessa nimittää etniseksi nationalismiksi, vaikka pidän termiä aika epäonnistuneena. Joka tapauksessa on ilmeistä, että tällaisten ryhmien kasvun myötä kasvaa myös ryhmäkonfliktien ja etnisen väkivallan riski.

Miten asiaa sitten voidaan auttaa? Ei välttämättä mitenkään. Varmin ja halvin tapa on estää C-tyyppisten vähemmistöjen muodostuminen.

Toinen tie saattaisi olla integrointi, mikäli sen saisi onnistumaan.

Kokemus osoittaa ainakin sen, että yksilöitä on aina mahdollista integroida uuteen kansalliseen yhteyteen. Sen sijaan ryhmien kohdalla, niiden saavutettua tietyn kriittisen pisteen, se saattaa olla mahdotonta. Ainakin se on erittäin vaikeaa, enkä ole kuullut yhdestäkään suuresta menestystarinasta.

Kysyä voi, mitä me tästä kaikesta opimme ja vastaus näyttää olevan, ettei suomalaisen politiikan valtavirta halua oppia siitä yhtään mitään. Muut arvot ovat sille tärkeämpiä kuin nationalismi, joka koetaan nyt kirosanaksi kuin Neuvostoliitossa aikoinaan.

Kannattaisi kuitenkin muistaa edes se, mitä Neuvostoliitolle tapahtui. Se itse asiassa purkautui poikkeuksellisen kivuttomasti, mikä luultavasti johtui siitä, ettei siellä koskaan hyväksytty multikulturalismia, vaan alueellinen nationalismi, mikä on aivan eri asia.

Mutta ongelmia kyllä riitti myös tässä tilanteessa, joka oli syntynyt tietyn, omalaatuisen ja nationalismia varsin pitkälle kunnioittavan ja pelkäävän ideologian pohjalta.

Varsinaisen multikulturalismin purkaminen taitaisikin sitten olla jotakin historiassa aivan uutta, mikäli se joskus tapahtuisi.