Käsittelen tässä kirjoituksessa USA:n ääretöntä valtionvelkaa ja siihen keskeisesti liittyvää keskuspankkivelkarahoitusta sekä sitä, mistä tässä on kyse ja mihin tällainen lopulta johtaa. Tosiasia on nimittäin se, että varsinkin USA:lla on käsittämättömän suuri valtionvelka, joka mille tahansa muulle maalle olisi – Kiinaa lukuun ottamatta, joka sekin on osaltaan suurissa veloissa – taloudellisesti ja etenkin rahataloudellisesti katastrofaalinen asiaintila. Mutta, erikoista kyllä, nimenomaan USA:lle tällainen asiaintila on, 1900-luvulla ja 2000-luvullakin, luettu jotenkin erityisen voimaannuttavaksi ja USA:n kaikkivoipaa supervalta-asemaa ja globaalia hegemoniaa vahvistavaksi ja ylläpitäväksi.

Kuitenkin nyt – varsin erikoista sinänsä tämäkin – globalistiset talousvaikuttajatahot itse ovat julkisesti ja varoittelevaan ja huolestuneeseen äänensävyyn nostaneet esiin USA:n sekä Kiinan vaarallisen velkariippuvuuden ja ne vakavan tuhoisat seuraukset, joita tällaisella äärettömällä ylivelkaantumisella loppuviimeiseksi saattaa hyvinkin olla. Tätä nyt puheena olevaa aihepiiriä valottaa selkeästi Jan Hurri 5.5.2024 päivätyssä Ilta-Sanomien Taloussanomat-artikkelissaan ”Kommentti: Nyt tuli uusi velkavaroitus, kohteina kaksi mahtimaata”, jonka ingressin mukaan ”Valuuttarahaston velkavaroitus osuu vaihteeksi maailmantalouden mahtimaihin, kirjoittaa erikoistoimittaja Jan Hurri”. Hurrin artikkeli kuuluu seuraavasti:

”Kansainvälinen valuuttarahasto IMF kiinnittää vastikään julkaisemassaan julkistalouden Fiscal Monitor -katsauksessa huolestunutta huomiota suurimpien talouksien julkisen talouden alijäämiin ja velkaantumiseen. Vakavahkot velkavaroitukset ja liiallisen alijäämän uhkakuvat kuulostavat meikäläisittäin kovin tutuilta, mutta IMF ei tällä kertaa osoita varoituksiaan Suomelle tai muillekaan velkaisille euromaille. Sen sijaan varoitusten kohteita ovat etenkin maailmantalouden kaksi mahtimaata, joita meikäläisessä talouskeskustelussa on yleensä tapana tarkastella – ja usein jopa ihailla kateellisena – kuin talouskasvun mallimaina eikä varoittavina esimerkkeinä velkaveroisen talouskasvun vaaroista”.

”Kyse on maailmantalouden suurimmasta ja toiseksi suurimmasta kansantaloudesta eli Yhdysvalloista ja Kiinasta. Kumpikin on vuosien ajan kasvanut kovempaa tahtia kuin Suomi ja muut euromaat yhdessä tai erikseen – mutta ei vain silkkaa uutteruuttaan, nokkeluuttaan ja notkeuttaan vaan suurelta osin myös ronskin julkisen velkaantumisen voimalla. Sama meno näyttää IMF:n ennusteiden mukaan jatkuvan lähivuodet, sillä Yhdysvallat ja Kiina jatkavat kumpikin selvästi euroaluetta vahvempaa kasvutahtia – mutta maksavat siitä euromaihin verraten yli tuplaten suuremmilla julkisen talouden alijäämillä ja hurjalla velkaantumisella. Julkisen talouden alijäämien ja velkaisuuden ottaminen pelkkien kasvulukujen rinnalle tekee talousvertailuista monipuolisempia – ja johtopäätöksistä vaikeampia”.

Artikkeli jatkuu, otsikolla ”Yli tuplaten euroalueen alijäämät”:

”IMF:n katsauksesta ilmenee, että Yhdysvaltain julkisen talouden alijäämä on ainakin kymmenen viime vuoden ajan ollut joka ikinen vuosi roimasti suurempi kuin euromaiden suhteelliset alijäämät yhteensä. Useina finanssikriisin ja ’suuren taantuman’ jälkeisinä vuosina Yhdysvaltain julkinen alijäämä on ollut yli kaksin verroin tai jopa moninkertaisesti suurempi kuin euroalueen alijäämä. Sikäläiset alijäämät olivat roimasti suurempia kuin meikäläiset myös koronakriisin ja sitä seuranneen energiakriisin aikaan. Näin on ollut siitä huolimatta, että viime vuosikymmenen ja viime vuosien kriisit ovat koetelleet eurotaloutta paljon rajummin kuin Yhdysvaltain taloutta. Ja näin on ollut siitäkin huolimatta, että Yhdysvaltain talous on kaiken aikaa kriisien kuluessa ja niiden jälkeen ylläpitänyt tuntuvasti eurotaloutta vahvempaa kasvua ja työllisyyttä”.

”Sekin ilmenee IMF:n katsauksesta, että myös Kiinan julkisen talouden alijäämät ovat ainakin viiden viime vuoden ajan olleet tuplaten tai vielä suurempia kuin euroalueen alijäämät. Euroalueen julkisen talouden alijäämä pysyttelee IMF:n mukaan lähivuoden keskimäärin alle kolmessa prosentissa (suhteessa vuotuisen bruttokansantuotteen arvoon). Yhdysvaltain vastaava alijäämä huitelee seitsemän prosentin hujakoilla, ja Kiina painelee tätäkin syvemmillä alijäämillä. Jos sama tahti jatkuu, Yhdysvallat on IMF:n ennusteen mukaan kolmen vuosikymmenen kuluessa julkisen talouden velkasuhteella mitaten velkaisempi kuin Kreikka on nyt – ja Kiina velkaantuu vielä Yhdysvaltojakin raskaammin. Moiset tulevaisuuden velkaantumisvisiot antavat ainakin IMF:n raportin mukaan aihetta vakavaan huoleen, mutta niin antavat myös euroalueen aneemiset kasvunäkymät”.

Artikkeli päättyy seuraavasti, otsikon ”Talouskasvua kaasu tai jarrut pohjassa” alla:

”Kaikki maailmantalouden mahtitaloudet, kuten Yhdysvallat, Kiina ja euroalue, tavoittelevat talouskasvua ja ainakin periaatteessa myös julkisen talouden kestävyyttä. Mutta kaikesta päätellen tavoitteiden tärkeysjärjestys vaihtelee suuresti. Yhdysvallat ja Kiina ovat pitäneet talouskasvua ja työllisyyttä tärkeämpinä tavoitteina kuin julkisen talouden tasapainoa, ja siksi ne ovat kasvaneet kaasu pohjassa alijäämiä kaihtamatta ja osin juuri alijäämiensä avulla. Euromaille sen sijaan liiallisten alijäämien ja velkaantumisen välttely on EU:n taloussääntöjen sanelemalla tavalla ollut tärkeämpi tavoite kuin talouskasvu ja työllisyys, ja siksi ne ovat tavoitelleet kasvua ikään kuin jarrut pohjassa”.

”On tulkinta-asia eikä suinkaan taloustieteellinen tosiasia, ovatko Yhdysvallat ja Kiina onnistuneet paremmin kuin euromaat vai sittenkin toisinpäin. Sekään ei ole vielä tiedossa, käykö tässä talousmahtien kisassa lopulta köpelösti – ja miksi ja kenelle. Toistaiseksi on kuitenkin tiedossa, että julkisen talouden velkaantuminen on Yhdysvaltain ja Kiinan tulevaisuutta varjostava mahdollinen ongelma – ja että aneemisesta kitukasvusta koituu euroalueelle paraikaakin todellista haittaa”.

Näin Jan Hurri Ilta-Sanomat-artikkelissaan.

Tosiasioita ovat: Kansainvälisen valuuttarahaton IMF:n mukaan USA, kuten myös Kiina, ovat velkaantuneet ronskisti. USA:n ja Kiinan talouskasvu perustuu tähän velkaantumiseen, joka merkitsee sitä, että talouskasvu tukeutuu siten ikään kuin savijalkojen varaan. Tulevaisuuden velkaantumiskehitys antaa aihetta vakavaan huoleen.

Erityisen merkille pantava johtopäätös on se, että vaikka USA ja Kiina ovat geopoliittisia kilpailijoita ja Kiina saatetaan nähdä mahdollisena USA:n hegemonian globaalina haastajana, ovat molemmat mahdit keskinäisriippuvasti sidotut tietynlaiseen velkavankeuteen, joka ehdollistaa vahvasti molempia mahteja myös geopoliittisesti. Entä kuinka suuri USA:n liittohallituksen velka juuri nyt on? Sivuston “What Is The National Debt Today?”, Peter G. Peterson Foundation, mukaan USA:n tämänhetkinen valtionvelka on yli 34 biljoonaa (tuhat miljardia) dollaria eli 10 potenssiin 12. Kyseessä on joka tapauksessa äärettömän käsittämätön velkarahasumma.

USA:n asema äärettömän velkaantuneena ja siten savijaloilla seisovana globaalina taloushegemoonina on, toisen maailmansodan jälkeen, perustunut siihen, että USA:n dollaria on kautta maailman pidetty niin sanottuna reservivaluuttana, johon maailmantalous ja samalla USA:n johtoasema on perustunut. Samalla perustava merkitys on kaiken aikaa, alkaen vuodesta 1913, ollut USA:n keskuspankkina pidetyllä The Federal Reserve -pankilla, joka niin sanotusti painaa dollareita ja jolle USA:n liittohallitus suurelta osin on loputtomat käyttödollarinsa velkaa.

Avainasemassa on siis nyt ja on kaiken aikaa ollut keskuspankkivelkarahoitus, etenkin The Fedin hallinnoima rahoitus ja rahapolitiikka. Samalla on syytä pitää mielessä sekin, että The Federal Reserve -keskuspankki ei todellisuudessa ole liittohallituksen kontrolloima pankki, vaan yksityinen rahalaitos. Mutta tällä yksityisellä rahalaitoksella on valta ja voima painaa eli luoda dollareita, tarvittaessa loputtomasti, USA:n liittohallituksen jatkuvasti kasvaviin menoihin. Juuri tästä syystä dollarin ja USA:n asema on ollut maailmalla niin vahva huolimatta siitä, että USA on äärettömän velkaantunut eli taloudeltaan varsin epäterveessä kunnossa.

Tästä USA:n dollariperustaisesta globaalista valta-asemasta ja siihen sisältyvästä merkittävästä velkaantumisongelmasta kirjoittaa Jorma Erkkilä 27.5.2023 päivätyssä SalkunRakentaja-artikkelissaan ”Onko dollari menettämässä mahtiasemansa?” , jonka ingressin mukaan ”Dollarin asema reservivaluuttana on kiistaton – toistaiseksi”, seuraavasti:

”Markkina-asiantuntija Jim Grantin mukaan dollarin valta-asema reservivaluuttana voi tulevaisuudessa olla uhattuna, jos Yhdysvallat ei hillitse lainanottoaan. ’Valuuttamme on suurin vientituote, jonka voi kuvitella – sen tuottaminen ei maksa mitään, ja se hyväksytään kaikkialla maailmassa. Emme kuitenkaan saa pitää valuutan hyväksyntää ja dollarimääräistä velkaa itsestäänselvyytenä’, hän kertoi CNBC:n Squawk Box -ohjelmassa torstaina. Sijoittajat ovat viime viikkoina olleet huolissaan valtion lainanotosta, kun poliitikot ovat kamppailleet Washingtonin velkakattotilanteen ratkaisemisesta”.

”USA:n valtiovarainministeri Janet Yellen on viime aikoina toistuvasti varoittanut USA:n velkakatto-ongelmasta ja mahdollisesta maksukyvyttömyydestä. Yhdysvaltojen talousongelmat voisivat vaarantaa Yhdysvaltojen kansainvälistä johtajuutta ja kansallista turvallisuutta. Tähän mennessä Yhdysvallat ei ole vielä koskaan ajautunut maksukyvyttömyyteen. Kuitenkin jo pelkkä vaara maksukyvyttömyydestä voi johtaa taloudellisiin ongelmiin – puhumattakaan siitä taloudellisesta katastrofista, joka seuraisi maailman suurimman talouden ajautumisesta todella maksukyvyttömyyteen”.

”Velkakatto on enimmäismäärä, jonka Yhdysvaltain hallitus on valtuutettu lainaamaan täyttääkseen olemassa olevat lailliset velvoitteensa. Velkakatto asetettiin vuonna 1917, ja se on määritelty kongressin toimesta. Tämä tarkoittaa sitä, että valtion velan määrä ei saa ylittää tiettyä ennalta määrättyä rajaa. Velkakatto on nostettava tai kumottava useita kertoja vuosikymmenien aikana, jotta valtio voi lainata rahaa menojensa rahoittamiseen. Kongressi voi joko keskeyttää velkakaton tai nostaa sitä tiettyyn määrään asti”.

Artikkeli jatkuu otsikolla: ”Ratkaisu velkakattokiistaan löytyy, mutta velkaantuminen jatkuu”, näin:

”Joe Bidenin hallinnon odotetaan yleisesti suostuvan tuleviin menoleikkauksiin vastineeksi siitä, että republikaanijohtoinen edustajainhuone äänestää 31,4 biljoonan dollarin velkakaton nostamisesta. Jim Grant on ratkaisun löytymisen suhteen toiveikas. Hän odottaa, että pattitilanne päättyy pian. Grant kuitenkin varoittaa samalla, että liittovaltion budjettialijäämä tuskin laskee, vaikka Bidenin hallinto lupaisi leikata tulevia menoja. ’Ratkaisu löytyy, kuten vuonna 2011, mutta vuonna 2011 lupasimme 2,2 biljoonan dollarin säästöt 10 vuoden aikana, ja nettotuloksena kumulatiivinen alijäämä kasvoi 11,5 biljoonalla dollarilla’, hän muistuttaa”.

”Grantin mukaan muodoltaan tämä lähestyvä päätöslauselma sisältää paljon lupauksia tuleville vuosille, jotka historian perusteella tullaan sitten mitätöimään ja unohtamaan. Yhdysvaltojen pitkäaikainen korkea lainanotto on uhka dollarille, koska se ruokkii sijoittajien pelkoa siitä, että hallitus voi laiminlyödä velkojensa takaisinmaksun. Tämä vähentää dollarimääräisten valtionlainojen kysyntää, sillä ne tuottavat vain, jos hallitus täyttää velkasitoumuksensa”.

Tämän jälkeen artikkelin otsikko kysyy, ”Dollari on reservivaluutta, mitä se tarkoittaa?”, ja vastaa seuraavasti:

”Yhdysvaltain dollarilla on reservivaluuttana erityinen asema maailmanlaajuisessa rahoitusjärjestelmässä. Sitä pidetään turvallisimpana valuuttana, ja monet muut maat pitävät Yhdysvaltain dollareita varantona. Dollari on toiminut maailman hallitsevana reservivaluuttana toisen maailmansodan jälkeen. Reservivaluutta eli varantovaluutta on valuutta, jota yksittäiset valtiot ja instituutiot säilyttävät merkittävässä määrin valuuttavarannossaan. Varantovaluutat ovat usein myös maailmankaupassa käytettyjä valuuttoja. Esimerkiksi kulta ja öljy hinnoitellaan yleisesti Yhdysvaltain dollareissa. Reservivaluutta-asemansa lisäksi dollari on myös tärkein kansainvälinen valuutta, jota käytetään laskentayksikkönä kansainvälisessä kaupankäynnissä, maksuliikenteessä ja rahoitussitoumuksissa”.

”Dollarin reservivaluutta-asema hyödyttää Yhdysvaltoja siten, että Yhdysvallat saa lainaa edullisin kustannuksin. Toisaalta dollarin vahva asema luo myös järjestelmäriskin. Niin sanotun Triffinin dilemman mukaan reservisijoituskysynnän aiheuttama ulkoisen velan kasvu voi johtaa Yhdysvaltojen ylivelkaantumiseen. Jossain vaiheessa turvasatamana pidetyt USA:n valtiolainat eivät olekaan sitä enää. Dollarin aseman takia on kuitenkin erityisen vaikea määritellä, mikä määrä velkaa Yhdysvalloille on liikaa”.

Näin Jorma Erkkilä SalkunRakentaja-artikkelissaan.

USA:n dollari on vielä maailman reservivaluutta, vaikka USA on vaarallisen velkaantunut, koska dollari ja USA:n talous ja sen velkakirjat perustuvat The Federal Reserven rahanluontiin. Tästä syystä dollari on USA:n tai oikeammin nyky-USA:ta ohjaavan yksityisen rahamahdin ase, jonka avulla on 1900-luvulla ja etenkin toisen maailmansodan ja vuoden 1944 Bretton Woodsin talouskokouksen jälkeen ajettu niin sanottua keskinäisriippuvaa sääntöpohjaista maailmanjärjestystä eli keskuspankkien ohjaamaa globalistista järjestelmää.

Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto ovat olleet ja ovat tämän globalistisen järjestelmän keskeisiä talousvaikuttajia. Merkille pantavaa on se, että loppuviimeiseksi tämä järjestelmä, oikealta ja perimmäisimmältä luonteeltaan ja laadultaan, ei edes ole amerikkalainen, vaan isänmaattoman ja juurettoman internationalistinen ja globalistinen järjestelmä, joka tähtää taloudellisen vallan ja varallisuuden kasautumiseen pienelle kansainväliselle ja yksityiselle talous- ja pankkiirieliitille. Logiikka on, yksinkertaisella ja maalaisjärjellä selvästi tajuttavalla tavalla, tämä: Se, jolle ollaan velkaa, määrää, ja sen omia ollaan, jolle ollaan velkaa. Tästä on kyse velkavankeudessa ja korko-orjuudessa. Sen virsiä veisaat, jonka leipää syöt ja jonka velkarahalla elät.

Siitä, mistä tässä keskuspankkivelkarahoitusjärjestelmässä ja systemaattisessa velkaorjuusriippuvuuden luomisessa, johon kuitenkin sisältyy, kuten edellä on todettu, vakava järjestelmäriski, on loppuviimeiseksi kyse, teen selkoa Black Lives Matter, vale valkoisesta Jeesuksesta ja Elokapina -kirjani (Kuva ja Sana, 2020) sivuilla 127–148, päälukuotsikon ”Maailmaa pyöritetään velkariippuvuuden avulla” alla.

Todettakoon tässä historian näkökulmasta, että tällaisen keskuspankkivelkarahoitussysteemin modernit alkujuuret kumpuavat vuonna 1694 perustetusta Englannin keskuspankista ja Lontoon Cityn rahamahdin noususta, joka mahti on, inhimillisesti tarkasteltuna, näistä ajoista alkaen määrännyt brittiläisen imperiumin kohtaloista, ja USA:n liittovaltion keskuspankin The Fedin vuonna 1913 tapahtuneesta perustamisesta, sekä varsinkin vuonna 1930 tapahtuneesta maailman keskuspankkien keskuspankin eli Kansainvälisen järjestelypankin, Bank for International Settlements, BIS, perustamisesta Sveitsin Baseliin Montagu Normanin ja Hjalmar Schachtin johdolla.

Kansainvälinen järjestelypankki sijaitsee kaiken sen kansainvälisen rahoituksen ja valuuttavarantojen hoitamisen ja hallinnoinnin keskiössä, joiden myötä maailmaa on ajettu, maailmansotien myötä ja erilaisten vaarallistien kriisitilanteiden siivittämänä, kohti keskuspankkidigivaluutan rautaiseen kontrolliin nojaavaa globalistista ja keskitettyä maailmanhallintaa, joka ei enää lainkaan tunnusta sen paremmin perinteistä länsimaista yksilönvapautta, yksityisomistusta kuin kansallista ja kansallisvaltiollista moneutta eikä itsenäisyyttä.

Koko 1900-luvun ajan ja 2000-luvulla internationalististen keskuspankkimiesten päävihollinen USA:ssa on ollut patrioottinen ja USA:n historiallisesta perustuslaista kiinni pitävä America First -eetos, joka on halunnut, kuten perustajaisä George Washington 1700-luvun lopulla velvoitti, pitää USA:n itsenäisesti irti kaikista USA:n suvereniteetin alistavista internationalistisista verkostoista ja velvoitteista. Onkin hyvä muistaa, että 1700-luvulta alkaen USA:n historian keskeisenä punaisena lankana ilmenee kamppailu siitä, tuleeko USA alistaa internationalististen yksityisten rahaparonivoimien omistaman keskuspankin alaisuuteen vai eikö tule.

1700-luvulla ja vielä 1800-luvullakin patriootit sekä talouden että liittovaltiollisen politiikan saralla onnistuivat menestyksellisesti puolustamaan USA:n suvereeniutta. Mutta vuonna 1913 tapahtui ratkaiseva käänne internationalististen keskuspankkimiesten ja heidän rahoittamiensa poliitikkojen hyväksi. Tuon vuoden jälkeen USA ei ole enää ollut entisensä.

Ole myös selvillä siitä, että juuri näiltä osin USA:n sisäinen tilanne saattaa piankin kiristyä äärimmilleen.

Nimittäin jos Donald Trump päätyy uudelleen USA:n presidentiksi marraskuussa 2024, saattaa tapahtua se, mistä kirjoittavat Andrew Restuccia, Nick Timiraos ja Alex Leary 26.4.2024 päivätyssä The Wall Street Journal -artikkelissaan “Trump Allies Draw Up Plans to Blunt Fed’s Independence”, jonka ingressin mukaan “Some Trump advisers argue that the president should be consulted on interest-rate decisions: A policy vision for the Federal Reserve is outlined in a draft document”. Artikkelin alun mukaan, suomeksi:

“Donald Trumpin liittolaiset laativat hiljaisuudessa ehdotuksia, joilla pyritään heikentämään liittovaltion keskuspankin The Fedin itsenäisyyttä, jos entinen presidentti eli Trump voittaa toisen kauden, keskellä syvenevää erimielisyyttä neuvonantajiensa keskuudessa siitä, kuinka aggressiivisesti keskuspankin auktoriteetti tulisi haastaa”.

Samasta aiheesta kirjoittaa Jeff Cox 26.4.2024 päivätyssä CNBC-artikkelissaan ”Trump advisors are considering plans to dramatically revamp the Fed, WSJ report says”, jonka avainsisältö tiivistyy seuraavaan:

“Wall Street Journal raportoi, että suunnitelma on erittäin salainen ja osa 10-sivuista asiakirjaa, joka viittaa siihen, että Trumpia – jos hänet valitaan – kuultaisiin korkopäätöksistä; Näiden ehdotusten ohella luonnos väittää, että Trump voisi erottaa nykyisen Fedin puheenjohtajan Jerome Powellin virasta ja vaatia, että Fedin politiikka on linjassa hallinnon tavoitteiden kanssa”.

Näin siis amerikkalaiset valtamediat.

Jos nämä patrioottiset hankkeet The Fedin yksityisen autonomian kumoamiseksi ja liittovaltion keskuspankin saattamiseksi aidosti ja oikeasti USA:n presidentillisen hallinnon ja kongressin kansanvaltaisesti ohjaamaksi toteutuvat Trumpin johdolla, ollaan USA:ssa jälleen samassa tilanteessa kuin 1830-luvulla silloisen presidentti Andrew Jacksonin patrioottisella johdolla.

Kuten silloin oli, tulee nytkin olemaan kyse, kirjaimellisesti, elämän ja kuoleman kamppailusta sekä koko USA:n että patrioottisten America First -haastajien osalta. Muistelepa salamurhattuja USA:n presidenttejä Abraham Lincoln, James Garfield, William McKinley ja John F. Kennedy. He kaikki, tavalla tai toisella, haastoivat patrioottisesti oman aikansa keskuspankkimiesten vallan ja maksoivat tästä hengellään.

Jos Donald Trump aitoine MAGA-konservatiivikannattajineen nyt ryhtyy, kuten täytyykin jos globalistien kuristusote oikeasti halutaan murtaa, haastamaan The Fedin valtaa, ovat panokset, maltillisesti todeten, eeppisen korkeita.