Yhdysvaltain ja Ison-Britannian historian ja Pohjois-Amerikan kirkkohistorian dosentti ja usean brittiläisen ja amerikkalaisen yliopiston vieraileva tutkija Markku Ruotsila on suomalaisen USA-tutkimuksen kärkinimi. Ruotsilan kattavaan akateemiseen tuotantoon tutustuminen osoittaa, että hän tuntee perusteellisesti etenkin USA:n konservatiivisen politiikan kentän ja taustat.

Ruotsila on, alan suomalaisten tutkijoiden keskuudessa täysin poikkeuksellisesti, asiapitoisesti selvillä myös amerikkalaisen politiikan ja varsinkin konservatiivisen politiikan teologisuskonnollisista viitekehyksistä, joiden oikea ymmärtäminen on oleellista amerikkalaisen yhteiskunnan ja politiikan ymmärtämiselle ylipäätään.

Jo pelkästään näistäkin syistä dosentti Ruotsilan uusin ja 390-sivuinen teos Sydänmaiden kapina: Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu (Gaudeamus, 2018) kuuluu ehdottoman välttämättä luettavien teosten listalle.

Jokaisen, joka haluaa saada pätevän kattavan ja ennen kaikkea riittävän seikkaperäisen ja aidon asiantuntevasti todellisiin historiallisiin sekä maailmankatsomuksellisaatteellisiin asiayhteyksiinsä liitetyn suomenkielisen analyysin amerikkalaisesta konservatismista poliittisena liikkeenä yleensä ja Donald Trumpin noususta erityisesti, tulee lukea tämä teos. Ruotsilan uunituore ja perusteelliseen lähdeaineistoon ja sen erinomaiseen hallintaan tukeutuva teos on aiheestaan parasta mitä suomenkielellä on toistaiseksi akateemisesta näkökulmasta kirjoitettu.

Kirjan takakannen mukaan:

”Sydänmaiden kapina tarjoaa historiallisen näkökulman yhdysvaltalaisen konservatismin kehitykseen ja merkitykseen politiikassa 1930-luvun New Dealia vastustaneesta oikeistoliikkeestä vuoden 2016 vaalien yhteydessä tunnetuksi tulleeseen Alt-Rightiin. Samalla se piirtää kuvan hiljaiseksi enemmistöksikin kutsutusta sydänmaiden väestönosasta, joka vaalii perinteisiä arvoja ja amerikkalaisen unelman tavoittelua ja jonka tyytymättömyyteen Trump on osannut vastata”.

Kirjassa on seitsemän päälukua, jotka käsittelevät seuraavia teemoja: modernin amerikkalaisen konservatismin syntyä, konservatismia ja rasistisen äärioikeiston haastetta, arvokonservatismia ja sydänmaiden uusoikeistolaisuutta, neokonservatismin vasemmistolaista taustaa, paleokonservatismia ja libertarismia, Alt-right-suuntauksen nousua ja Trumpia sydänmaiden kapinan ilmentymänä.

Ruotsila määrittelee ja kuvailee historiallisissa asiayhteyksissään kaikki keskeiset amerikkalaisen konservatismin uomat, niiden poliittisen organisoitumisen ja näiden virtausten elimellisen liittymisen etenkin kristilliseen uskoon ja kirkko- ja seurakunnalliseen kenttään. Ruotsila osoittaa myös, miten juurevasti sekä Donald Trumpin oma henkilöhistoria että hänen poliittisaatteellinen ajattelunsa liittyvät amerikkalaisen konservatismin maaperään. Ruotsila tuo hyvin esiin sen, että Trumpin vuoden 2016 vaalikampanjan ja presidenttikauden alun ohjelmassa ja käytännön poliittisissa toimissa olivat ja ovat ne samat perustavat ohjelmakohdat, joita jo USA:n niin sanottu 1930–1940-lukujen vanha oikeisto, the Old Right, korosti konservatiivisina amerikkalaisina linjauksinaan.

Johdannossa, sivuilla 7–8, Ruotsila kirjoittaa seuraavasti:

”Yhdysvaltalaisen konservatismin (ja laajemmin oikeiston) historiaa ja aatetta sekä järjestäytymisen ja mediavaikuttamisen tehokkuutta tunteville Trumpin voitto sen sijaan ei tullut yllätyksenä. Se ei ihmetyttänyt niitä, jotka tuntevat maan konservatiivisen liikkeen sanoman vetoavuuden laajoissa osissa Yhdysvaltoja ja jotka seurasivat edeltäneet kahdeksan vuotta siihen vetoa tunteneiden kansanosien mielialoja…”

Ja näinkin, erittäin oikeaan osuvasti:

”Trumpin sanoma vetosi etelän, keskilännen ja lännen pikkukaupungeissa, maaseudulla ja vanhoissa, jo pitkään taantuneissa Rustbelt-teollisuusvaltioissa…Se vetosi kaikkialla muuallakin, missä yhä uskotaan vakaasti Jeesukseen ja keskustellaan Hänen kanssaan, käydään viikoittain kirkossa, turvataan perinteisiin moraaliarvoihin ja sukupuolinormeihin, tehdään ahkerasti työtä, eletään rehtiä vaatimatonta elämää ja luotetaan edelleen siihen vanhaan kunnon amerikkalaiseen unelmaan, jossa jokainen voi omalla työllään saavuttaa mitä tahansa. Näin ajattelevat ihmiset muodostavat yhdessä sydänmaat.”

Sivuilla 9 ja 10 Ruotsila toteaa oleellisesti:

”Sydänmaiden yhteisessä arvomaailmassa on kyseessä nimenomaan konservatiivinen, oikeistolainen arvokonsensus, ja mielipidekyselyiden mukaan siihen uskoo myös nyky-Yhdysvalloissa selvästi useampi kuin mihinkään muuhun ajattelutapaan. Yhdysvallat on oikeasti hyvin konservatiivinen maa…Mutta kansakunta ei ole ollut eikä ole tänäänkään aivan tasan keskeltä kahtia jakautunut: konservatiiveja on enemmän kuin ei-konservatiiveja.”

Sivuilla 10–11 Ruotsila tiivistää osuvasti yhtä hyvin amerikkalaisen kuin muunkin konservatismin maailmankatsomuksellisen ydinsisällön näin:

”…konservatiivit ovat niitä, jotka yli kaiken karsastavat pelkän tiettyyn nykyhetken tilanteeseen sidotun inhimillisen rationaalisuuden pohjalta toimimista, koska he vakaasti uskovat ihmisen olevan rajallinen, syntiin langennut olento, jonka aivoitukset tuottavat usein ennakoimattomia ja kielteisiä seurauksia, vaikka tarkoitusperät olisivatkin hyväntahtoisia. On parempi luottaa usean sukupolven yhteisestä viisaudesta rakentuneeseen perinteeseen kuin kehittää radikaalisti uutta ainoastaan yhdelle sukupolvelle hetkellisesti avautuvan ihmisjärjen pohjalta. Näin käsitettynä konservatismin avainsanat ovat traditio, jatkuvuus, varovaisuus ja säilyttäminen.”    

Kirjansa epilogissa, sivuilla 321–322, Ruotsila vetää yhteen Trump ja konservatismi -analyysinsä tuloksia, tähän tapaan:

”Mitä voimme tästä kaikesta päätellä? Jos tarkastelemme Trumpin varhaisen presidenttiyden puhtaasti poliittisia ratkaisuja konservatiivisen liikkeen oman kontekstin ja historiallisen jatkumon näkökulmasta, ei hänen presidenttiytensä näyttäydy minään suurena poikkeamana. Trumpin valitsema epätavallinen, jopa epäpresidentillinen tyylilaji on jotain aivan uutta, mutta politiikan substanssista uutta ja poikkeuksellista on paljon vaikeampi löytää. Suhteessa Obaman kahdeksaan vuoteen tuo politiikka todellakin edustaa poikkeamaa, mutta sehän oli konservatiivien tarkoitus ja sen tähden sydänmaiden äänestäjät vaaliuurnille rynnivätkin.”

”Itse asiassa Trump on osoittautunut konservatiivisen liikkeen valtavirran pitkäaikaisen agendan tehokkaaksi toteuttajaksi, on kysymyksessä sitten libertaristien, kristillisten konservatiivien tai paleokonservatiivien agenda. Näistä minkään yhden agendaa hän ei ole toteuttanut sinällään eikä ole edes pyrkinyt siihen, vaan hän on poiminut osia kustakin. Hän on vienyt konservatiivista liikettä ja republikaanista puoluetta lupaamaansa suuntaan, jossa paleokonservatiivista ’America First’ -agendaa nostetaan kristillisen oikeiston perinteisen arvokonservatiivisen agendan ja libertaristisen verojen alentamisen ja liittovaltiollisen säätelyn karsimisen agendan rinnalle…Paleokonservatismi ja -libertarismi ovat Trumpin aikakaudella vahvempia kuin koskaan ennen, kristillinen uusoikeisto yhtä vahva kuin  vaikutusvaltansa suurimpina kausina, neokonservatismi edelleenkin heikoimmillaan muttei suinkaan vailla vaikutusvaltaa…”

Nyt, kun amerikkalaiset 6.11.2018 äänestävät ratkaisevan merkittävissä välivaaleissa, joissa valitaan suuri joukko edustajia ja senaattoreita kongressin edustajainhuoneeseen ja senaattiin ja jotka ovat käytännössä uusi kannanotto Donald Trumpin presidenttiyteen ja sen mukaiseen republikaanipolitiikkaan, on hyvä pitää mielessä ja ymmärtää se, mitä dosentti Ruotsila kirjoittaa epiloginsa sivulla 325:

”Yksi asia on ainakin selvä. Donald Trumpin Amerikka on yhtä syvästi jakautunut kuin on Amerikka ollut aina 1960-luvun suuresta murroksesta lähtien. Trump ei ole tätä jakautumista luonut, eikä hän sitä voisi poistaa, vaikka haluaisi tai yrittäisi. Peräti 75 prosenttia amerikkalaisista on nykyään sitä mieltä, että maansa kahden pääpuolueen välillä on perustavia eroja, ja heistä 90 prosenttia on ehdottomasti sitoutunut niistä yhteen eikä voisi edes kuvitella toisen puolelle kääntymistä tai toisen ehdottaman agendan hyväksymistä. Jokaisesta kymmenestä republikaaniäänestäjästä yhdeksän katsoo nyt itsensä konservatiiveiksi ja kahdeksan kymmenestä demokraattiäänestäjästä itsensä liberaaliksi…”

Kannattaa ymmärtää sekin tosiasia, jonka Ruotsila johdantonsa sivulla 11 selkeästi mainitsee, että:

”Yhdysvalloissa termit ’liberaali’ ja ’liberalismi’ ovat vakiintuneet aina 1800-luvun loppupuolelta synonyymiksi kaikentyyppiselle vasemmistolaisuudelle…”

Joten kahdeksan kymmenestä amerikkalaisesta demokraattiäänestäjästä määrittelee nykyään itse itsensä vasemmistolaiseksi.

Siinä missä Trump-johtoinen republikaaninen konservatismi on nyt vahvasti palannut Old Right -paleokonservatiivisille sydänmaajuurilleen, on demokraattinen puolue puolestaan luisunut yhä kauemmas vasemmalle, paikoitellen äärivasemmallekin.

6.11.2018 amerikkalaiset ottavat kantaa tähän nyt vallitsevaan asiantilaan: halutaanko antaa luottamuslause presidentti Donald Trumpille ja sydänmaiden arvoja vastaavalle juurevalle konservatiivipolitiikalle äänestämällä republikaaneille enemmistö edustajainhuoneeseen ja senaattiin, vai halutaanko Trumpin politiikan edistyminen ja hänen hallintonsa toiminta halvaannuttaa äänestämällä demokraateille enemmistö varsinkin edustajainhuoneeseen.

Jos USA:n kongressin edustajainhuoneesta tulee 6.11.2018 demokraattienemmistöinen, aloittavat paikoitellen äärivasemmistolaisten vaikuttajien ohjastamat demokraatit täysimittaisen poliittisen, juridisen ja ulkoparlamentaarisenkin hyökkäyksen Trumpia, Trumpin hallintoa ja kaikkia Trump-konservatiiveja vastaan.

Toisaalta: kuten Ruotsilan kirjastakin ilmenee, amerikkalaisten hiljainen enemmistö edustaa konservatiivista perusvakaumusta ja onpa USA:ssa sellaisia liberaaleja demokraattejakin, joita oikeasti hirvittää ja kauhistuttaa demokraattipuolueen politiikan valtavirran siirtyminen radikaalisti vasemmalle. Monen maltillisen demokraatinkin mielestä häpeällisen ja täysin keinotekoisen poliittisen tuhoamiskampanjan masinoiminen tuomari Brett Kavanaughin henkilöä vastaan saattoi sittenkin olla se aallonmurtaja, joka viimeistään ja jo ennen aikojaan mursi sen aiemmin paljon puhutun sinisen demokraattihyökyaallon, jonka piti varmistaa demokraattien voitto 6.11.2018 välivaaleissa.

Joka tapauksessa Trump on pitänyt sydänmaiden konservatiiveille vaalikampanjansa aikana antamansa lupaukset: on puolustanut uskonnonvapautta, kristillisiä arvoja, sananvapautta, nimittänyt konservatiivituomareita korkeimpaan oikeuteen ja muihin oikeusasteisiin, on toteuttanut tehokkaan verouudistuksen ja karsinut sääntelyä, on saanut – amerikkalaisen perusäänestäjän näkökulmasta erittäin ratkaisevasti – talouden nousuun ja työttömyyden alas, ja on vahvistanut amerikkalaisen duunarin asemaa puolustamalla kotimaan teollisuutta ja on suhtautunut laittomaan maahanmuuttoon juuri niin tiukasti kuin on pitänytkin, ja on ulko- ja kauppapolitiikan saralla irrottanut USA:n, America First -hengessä, USA:lle haitallisista globalistisista sopimussidonnaisuuksista.

Nämä todellisuudet saattavat hyvinkin vaikuttaa sen, että sydänmaiden konservatiivien ääni kuuluu ja näkyy jälleen vaaliuurnilla 6.11.2018 siten, että senaatti säilyy republikaanienemmistöisenä ja tiukka kamppailu – kyse on joka tapauksessa vain muutamien paikkojen marginaalista – edustajainhuoneenkin enemmistöasemasta päättyy kuitenkin, kaikesta huolimatta, pienellä marginaalilla republikaanien voittoon.

Hyvän kuvan niistä erittäin isoista panoksista, joita USA:n välivaaleihin 6.11.2018 on ladattu, saa paitsi Ruotsilan kirjasta laajempine historiallisine taustoineen myös Bruce Thorntonin 2.11.2018 päivätystä Frontpagemag-artikkelista ”Election Day: The Clear-Cut Choice Americans Face”.