Ylen uutiset avasi uuden vuoden ja vuosikymmenen 1.1.2020 mielenkiintoisella artikkelilla: ”Äärioikeistotutkija näkee nykyajassa merkkejä 1930-luvulta: ’Vietetään tammisunnuntaita ja käydään Eugen Schaumanin haudalla kuin elettäisiin taas valkoisessa Suomessa’”. Artikkeli käsittelee historiantutkija Oula Silvennoista ja hänen akateemisideologisia tutkimushankkeitaan. Artikkeli on kaiken kaikkiaan varsin valaiseva. 

Artikkelista käy ilmi, että Silvennoinen on kotitaustastaan käsin saanut vahvoja vaikutteita Suomen 1900-luvun historian suurten tapahtumien merkityksen arviointiin ja että hänen isänsä ”meni kovin vasemmalle” tulkinnoissaan. Ammattitutkijana Silvennoinen on sittemmin esiintynyt ohjelmallisen ”myyttejä rikkovasti” ja revisionistisesti ja on pyrkinyt pudottamaan jalustaltaan kansallisia sankareita kuten Lauri Törnin. 

Silvennoinen katsoo, että tutkimuksen on riisuttava sankareilta heidän sädekehänsä. Sankarit eivät saa olla arvostelun yläpuolella. Silvennoiselta voisi toki kysyä, koskeeko tämä myös punavihreitä ja nykypoliittisesti korrekteja narratiiveja, tulkintoja ja sankareita? Ovatko hekin arvosteltavissa? Saako siis esimerkiksi Greta Thunbergiä ja hänen henkilönsä kautta lobattua ilmastonmuutosuskovaista kertomusta arvostella? Vai onko arvostelu oikeutettua vain Törnin ja kaltaistensa kyseessä ollen? 

Silvennoinen toteaa myös erittäin painavan ja perustavan tosiasian, jonka jokainen akateemisen tutkimuksen kanssa jollakin tavalla tekemisissä ollut toki tietää ja ymmärtää, mutta joka usein populaarijulkisuudessa jää taka-alalle: Tutkimusrahoitus, sen määrä ja sen myöntäjät intresseineen ohjaavat tutkijan suuntautumista. Kuten myös välillisesti niitä lopputuloksia, joihin tutkimuksessa mielellään päädytään. Yhteiskunnallisen nykykeskustelun kannalta merkittäviksi koetut aiheet vetävät puoleensa tutkimusrahoitusta. Tämä raaka tosiasia toki ohjaa tutkijaa. Vihreä ilmastonmuutostutkimus on kouluesimerkki tällaisesta rahan avulla tapahtuvasta ohjautumisesta.

Tutkimusrahoituksen saatavuuden ja jatkuvuuden varmistamisen näkökulmasta ei ole lainkaan erikoista, että Silvennoinen on keskittynyt tutkimaan aiheita ja tuottamaan tuloksia, jotka ovat nykyisen poliittisen korrektiuden ja eliitti-ideologian kannalta katsottuna toivottavalla tavalla revisionistisia ja perinteisen kansallisen historiankirjoituksen ”myyttejä” kaatavia.   

Silvennoinen paheksuu häntä ja kirjoittajakollegoitaan kohtaan esitettyä somepalautetta. Silvennoista on syytetty ”kommunistiksi”, ”vihervasemmistolaiseksi” ja ”yliopistovässykäksi”. Tällaista palautetta Silvennoinen kertoo tulleen ”ryöppynä” ja katsoo tämän kertovan siitä, että ”moderni äärioikeisto käyttää mediaa manipuloidakseen ympäristöään”. Silvennoisen luulisi historioitsijana kuitenkin olevan selvillä siitä, että kommunistit Lenin, Stalin ja Willi Münzenberg olivat niitä, jotka jo 1920-luvulla – siis kauan ennen modernia ”äärioikeistoa” – valjastivat tietoisen ideologisesti ja ohjelmallisesti median kommunistisen massamanipulaation välineeksi.

Silvennoinen pitää myös ”lapsellisena” sitä, että kriitikot muistuttavat hänen aktiivisesta vasemmistolaisesta poliittisesta toiminnastaan. Silvennoinen on, kuten esimerkiksi hänen viime eduskuntavaalien aikaiset vaalikonevastauksensa osoittavat, vasemmistolainen punavihreä, joka on tarjonnut akateemisen asiantuntijuutensa vihreän puolueen agendan edistämisen hyväksi. Hän vaikuttaa myös globaalikasvatushenkisessä Rasmus: rasismin ja muukalaispelon vastainen yhdistys ry -verkostossa. 

Jos Silvennoisen poliittisten ja aatteellisten sitoumusten toteaminen ja niihin viittaaminen on ”lapsellista”, niin silloin on yhtä ”lapsellista” viitata oikeistolaisten, konservatiivisten ja kansallismielisten tutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden poliittisaatteellisiin sitoumuksiin asiantuntijan pätevyyden tyhjäksi tekevänä seikkana. 

Silvennoinen on oikeassa, kun hän toteaa, että ”Tutkimuksen heikkoudet osoitetaan analysoimalla lähteiden käyttöä, tulkintaa ja argumentaatiota”. Tämä on juuri näin. Ja juuri tästä syystä esimerkiksi Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen teosta Suomalaiset fasistit: Mustan sarastuksen airuet (WSOY, 2016) voidaan perustellusti arvostella sellaisesta epähistoriallisesta revisionismista, joka lausutaan julki teoksen sivulla 19. Tekijöiden mukaan 1920–30-lukujen Suomea ei todellisuudessa uhannut sellainen Neuvostoliiton ja kansainvälisen kommunismin uhka kuin mitä silloin Suomessa konstruoitu ”uskonnollinen opinkappale” kommunismin ja Neuvostoliiton vaarasta esitti. Tällaisella revisionismilla Silvennoinen kollegoineen pyrkii tukemaan omaa teesiään suomalaisen ”fasismin” – joka itsessäänkin on varsin revisionistinen konstruktio – vainoharhaisuudesta ja patologisesta luonteesta.

Tällainen revisionismi ei kuitenkaan ole perusteltua. Jo esimerkiksi sekin, mitä Kommunismin musta kirja (WSOY, 2001) dokumentoi ”Komintern työssä” luvussaan sivuilla 305–371 ja ”NKVD:n varjo Espanjan yllä” -luvussaan sivuilla 372–394, osoittaa aseellisen kommunistisen vallankumouksen ja kommunistisen subversion uhan olleen erittäin akuutti kautta Euroopan 1920–30-luvuilla. Moskova-johtoisen Kominternin tuolloinen toiminta ja vaikutusmahdollisuudet eivät olleet silloisen suomalaisen ”fasismin” mielikuvituksen tuotetta eikä mikään vainoharhainen uhkakuva. 1920–30-lukujen suomalainen antikommunismi oli inhorealistisen oikeutettu ja perustellun kansallisen itsesuojelu- ja puolustusvaiston sanelema asenne. 

Kannattaa lukea nimimerkki Veijo Varjon eli Aamulehden toimittajan ja kirjakustantajan Matti Arjanteen (1933–2011) kirja Miehet pimeästä: Neuvostovakoilu Suomessa (Kustannuspiste, 1980). Teoksesta käy ilmi, kuinka dramaattisen ja vaarallisen aktiivisesti Neuvostoliiton asiamiehet vaikuttivat Suomessa 1920–30-luvuilla suomalaisen kansallisvaltion tuhoa edistämään pyrkien. Suomen geopoliittinen asema oli mitä uhatuin tuolloin. Kannattaa lukea myös 2.1.2020 päivätty dosentti Markku Salomaan kirjoittama Iltalehden artikkeli ”Tällainen on huippusalainen Putinin nyrkki – Erikoisyksikkö hoitaa salamurhat, vallankaappaukset ja muut likaiset työt”. Subversiivisen tiedustelun askelten kaiku on edelleen sama kuin 1920–30-luvuilla.        

Yllä viitatussa Ylen artikkelissa Silvennoinen katsoo näinkin:

”Mies, joka tutkii työkseen 1920- ja 1930-lukuja, kuulee silti nykyajassa tuttuja kaikuja. – Äärioikeisto on taas nousussa. Autoritaarisia hallintoja on perustettu, etenkin Itä-Eurooppaan…”

Itä-Euroopan hallintojen, sikäli kuin tarkoitetaan Puolaa ja Unkaria, autoritaarisuudesta voidaan olla monta mieltä, mutta mihin unohtuu globalistisen vihreän ilmastotaistelun sankarivaltakunta ja läntisten talousmiesten suosima markkina-alue eli kommunistinen Kiina keskitysleireineen ja totalitaristisine valvontajärjestelmineen? Kiina jos joku on autoritaarinen ja nouseva maailmanmahti, mutta ei huoleta Silvennoista. Kuten eivät EU:n kommunistiset juuretkaan. 

Silvennoinen ei nosta 1930-luvun kaiku-uhkakuvaksi sitäkään, että silloin kansallismielisyyden vastainen retoriikka ja viha johtivat tehokkaan valtio- ja NKVD-johtoisesti toteutettuun 7 miljoonan ukrainalaisen hengen vaatineeseen kansanmurhaan, holodomoriin.   

Ylen Silvennois-artikkeli osaltaan osoittaa, miten Suomessa harjoitetaan akateemisen tutkimuksen ja sen valtavirtamediauutisoinnin varjolla ja avulla vahvaa vasemmistoliberaalia ja globalistista poliittista ohjausta ja ehdollistamista. Tämä todellisuus ilmenee lähes aina varsinkin silloin, kun aiheena on – kuten nykyään jatkuvasti – niin sanottu äärioikeisto ja sen oletettu nousu. Merkille pantavaa on, että tämän käsitteen, joka on itsessään varsin epämääräinen, asiantuntijoina ja yhteiskunnallisina arvioitsijoina pidetään useimmiten punavihreitä vasemmistoaktivisteja ja jopa vakaumuksellisia kommunisteja. Tällainen asiaintila herättää vakavia kysymyksiä.

Oula Silvennoinen on sinänsä pätevä tutkijana, mutta ideologisesti punavihreästi sitoutunut ja tulkitsee 30-lukua tämän päivän poliittisen korrektiuden mukaisesti ja kommunistisia tulkintoja sympatisoiden.

Vastaavaa voidaan todeta dosentti Jouko Jokisalon osalta. Kuten esimerkiksi Kalevan 28.4.2002 päivätty artikkeli ”Jouko Jokisalo raportoi myös KGB:lle” palauttaa mieleen, Jokisalo ilmoitti oma-aloitteisen julkisesti, että hän toimi kommunistisen DDR:n turvallisuuspalvelu STASI:n agenttina ja vaikuttajana. Jokisalo on siis henkilökohtaisesti osa Suomeen lähihistoriassa kohdistunutta kommunistista kumous- ja solutustoimintaa.

Jokisalolla on erittäin vakaumuksellinen kommunistinen tausta, josta huolimatta myös häntä pidetään niin sanotun äärioikeiston johtavana asiantuntijana ja tämän uudesta noususta varoittelijana maassamme. 

Kommunisteiltako tulee kysyä historiallista ja tämänhetkistä totuutta näistä asioista?

Vastaavanlaisina auktoriteetteina ovat median avustuksella esiintyneet myös nykyinen ministeri Li Andersson ja Dan Koivulaakso, joita pidetään äärioikeiston asiantuntijoina, kuten osoittaa Ylen 31.10.2012 päivätty artikkeli ”Suomalaista äärioikeistoa tutkinut kirja haastaa keskusteluun rasismin arkipäiväistymisestä”. Heidän varsinaisena meriittinään on ensisijaisesti vasemmistoliittolainen ja Koivulaakson taustan osalta lisäksi myös väkivaltavasemmistolainen aktivismi ja maailmankatsomuksellisuus.

Onko todella niin, että äärivasemmistolaiset aktivistit, sekä yliopistollisakateemiset että muut, ovat niitä, joiden tulee hallita sekä Suomen historian tulkintaa että tämän päivän yhteiskunnallisten ilmiöiden valtavirtatulkintaa? Miksi media jatkuvasti nostaa näiden äärivasemmistolaisten ja vihreiden tulkinnat ihmisten tietoisuuteen? 

Pane merkille ja ymmärrä tämäkin, että juuri tällaisen nyt jo vuosikymmeniä kestäneen ja viime vuosikymmenellä entisestään yltyneen äärivasemmistolaisen tulkintamonopolin vaikutusta on sekin, että vuonna 2020 Raamatun teksti ja sen julkinen lainaaminen on rikostutkinnan kohteena Suomessa. Aivan kuten 1930-luvun Neuvostoliitossa. 

Tällaiseen on tultu EU-Suomessa. Historioitsija Silvennoinen saattaa sittenkin olla oikeassa. Me kuulemme ja koemme yhteiskunnassamme 1930-luvun kaikuja, silloisesta neuvostokommunismista tuttuja kaikuja.