Sipilä sai Kainin merkin?

Lukeminen kannattaa ja etenkin joulunpyhinä se on hupaisaa ajanvietettä. Siksipä otin kirjapinosta ennen vain ”harppomalla ja alleviivaten” läpilukemani kirjan ”Perussuomalaisten hajoamisen historia” (Lauri Nurmi) ja kävin sen nyt systemaattisesti lävitse – ajatuksen kanssa.

Ensiksi, täytyy antaa tunnustusta toimittaja Nurmen työlle. Tutkiva journalismi on melkein kuin tutkimuksentekoa. Kun tiedon lähteet ovat hajalla ja valta ei halua kertoa totuutta, on tutkivan journalismin pystyttävä rekonstruoimaan tapahtuneiden asioiden historia ja merkitys. Eri lähteistä ja niitä punniten. Se ei ole helppoa.

Toiseksi, tällainen tutkiva journalismi on harvinaista herkkua meillä, jossa suurimpienkin lehtien toimittajat keskittyvät triviaaleihin bulevardijuoruihin. Lehdistö on meillä vielä nöyrä huutolaispoika, joka odottaa suurten ja mahtavien eteisessä lakki käsissä. Jos katsotaan vaikka Iso-Britanniaan, siellä lehdistö kertoo armotta kaiken, heti ja pohjiaan myöten. Se ei nöyristele.

Nurmen lähteiden hallinta on hyvää mutta joissain paikoin tuli kuitenkin mieleen, että kirjaa on tehty korkeapaineessa ja kiireellä. Siinä kohtaa lähdekritiikki ei aina toimi. Esimerkiksi jonkun poliitikon päiväkirjamerkintöjen käyttäminen – jälkeenpäin – ei ole kovin informatiivista eikä oikeastaan kerro muuta kuin ko. edustajan häikäilemättömyydestä oman kertomansa varmistamisessa.

Logomon taika

Nurmen suuri kertomus on särisyttävän mielenkiintoinen. Hän huomasi vuonna 2015 Turussa sen saman kuin minäkin: Jussi Halla-aho voitti siinä ensimmäisessä puheessaan perussuomalaisten sydämet. Kyse ei ollut kuitenkaan mistään vihollisprojektiosta vaan siitä, että hän uskalsi puolustaa Immosta kaikkien mielestä epäreilua ja epädemokraattista junttaamista vastaan. Hän ei harjannut.

Minä en istunut etupenkissä vaan ihan siellä porukan keskellä mutta hämmästyin sitä reaktion tunneperäisyyttä. Siinä oli jotain huojennusta siitä, että ”mehän ei olla rikollisia vaan kunnon ihmisiä ja nyt joku sen kertoo avoimesti”. Soini näytti olevan kiukuissaan ja harmissaan Halla-ahon saamasta aplodien määrästä. Mikäli HA olisi ollut sellainen demagogi kuten hänen pahimmat pelkääjänsä uskovat, hän olisi voinut siinä hetkessä nostattaa hengen sellaiseksi, että puheenjohtajaa olisi vaihdettu lennossa.

Kun Soini sitten puhui sen jälkeen, taputtivat ihmiset hänelle kohteliaasti. Kuten vanhalle isännälle. Minusta tuntui silloin siltä, että puolue aloitti siinä puheessa Soinin jäähyväiset. Kyse ei ollut vallankaappauksesta vaan jotenkin yleisestä tunteesta siitä, että aika on ajanut hänen edelleen.

Tämän tuntee vaistosi myös kun kävi vierailemassa paikallisissa piireissä tai puolue-elimissä puhumassa. Se oli asia, josta miltei kaikki olivat yksimielisiä. Kyse oli vain siitä, että miten se lojaliteetinvaihto tapahtuisi: ihmiset muistelivat kiitollisena Soinin ansioita mutta ymmärsivät että vanhan miehen on aika mennä. Energiataso oli lopahtanut ja jotenkin näytti siltä, että hän olisi unohtanut tavikset. Joten hei, hei.

Kirjan anti: laiton hallitus, valehteleva pääministeri

Nurmen kirjaa kannattaa lukea siinäkin mielessä, että se tarjoaa jotenkin vastenmielisen näyn todellisuudesta. Politiikka ei tietenkään ole mitään pyhäkoululaisten touhua mutta on jotenkin selvä, että aikamme politiikka ei voi olla tällaista ”väärennettyjen shekkien” allekirjoittamista vaan että siinä pitää olla edes joltinenkin totuuspohja. Miksi? Siksi, että ihmisten luottamus yhteisten asioiden hoitoon olisi mahdollista pelastaa.

Nurmen kirja kertoo raadollisen kuvan valehtelijoiden klubista, jonka eräs hahmo on valmis myymään surutta ja härskisti oman puolueensa ja houkuttelemaan ”pienimmät” mukaansa kollektiiviseen petokseen.

Näitä lähtijöitä kuitenkin riitti sillä edessä oli 1,5 vuoden armonaika ja petturin makea leipä.

Se kertoo siitä, että muut puolueet olivat valmiit surutta unohtamaan demokratian ja yhdessä kaikenlaisten ”ei-änkyrä” lainlukijoiden kanssa vahvistamaan petoksen ja demokratian periaatteiden myymisen.

Toisaalta kirja kertoo siitä, miten HA oli ihmisenä aivan mahdoton tälle ammattipoliitikkojen sakille. Siinä kaksi maailman kohtasi eikä toinen voinut ymmärtää toista.  Tämä ”hirveä Halla-aho” ilmiön syitä kannattaisi joskus tutkia. Kun jotkut määräävät piirit tuomitsevat ihmiset ”kauheaksi” niin siitä tulee sitten totta ja se on sen jälkeen sivistyneiden piirien mantra. Oli selvää, että ennen 2017 Jyväskylän kokousta tätä totuutta oli rällätty ympäri Eurooppaa aina suurelle Angelalle saakka. Suomalaisten helmasynti - ”ilmiantava kuiskuttelu” - kukki heleästi.

Tarina on kuin kreikkalaisesta draamasta. Nuoruudestaan politiikassa mukana olleet eivät ymmärtäneet ihmistä, jolle se totuus ei ollutkaan venyvä käsite. HA:n ajatus siitä, että olisi kohdattava Suomea uhkaavan kriisin perusongelmat sellaisina kuin ne ovat, järkytti eliittiä. Tulijoita tarvitaan uutena työmarkkinana, riistettävänä työvoimana ja duunarien kohtuuttomien vaatimuksien hillitsijöinä.

Niinpä sitten kokoomuksen heleäposkinen oikeisto-Cabal – tämä herraskekruusien kerho (anteeksi tämä kirjallinen ilmaisu) kehitti sitten ajatuksen eurooppalaisista arvoista, jotka ovat uhattuina. Niin tosiaan: järjestäytyneen rikollisuuden (joka siis salakuljettaa toisaalta aseita ja huumeita) organisoiman migraation kyseenalaistaminen on siis jotain joka ei kuulu ”eurooppalaisten arvojen” piiriin?

Sipilä valehteli avoimesti ja tietoisesti – ja yritti jekuttaa presidenttiäkin

Nurmen kirja antaa suoran ja selvän vastauksen siihen valehteliko pääministeri. Kyllä. Kirjan mukaan voi todeta selvästi: Juha Sipilä valehteli niin isossa salissa kuin myös median edessä. Hän tiesi ja hänelle kerrottiin. Hän oli mukana ilveilyssä ja median älyttämisessä.

Kuten olen aina todennut, Suomi on parlamentarismin slummi ja tämä olisi muissa maissa riittänyt lopareihin. Ei meillä. Nurmen kirja kuitenkin piirtää notoorisen ”Kainin merkin” Sipilän tulevan uran kohdalle. Valehtelu ei auta eikä ole oikein edes uskonnollisissa piireissä.   

Kainin merkki jää ikuisesti kasvoille.

Vielä kerran: Nurmen kirja sopii erinomaisen hyvin joulun pyhien ajanvietteeksi. Ja kuten mainitsin, siinä on sisäänrakennettuna ajatus siitä, että me tarvitsemme politiikkaan totuutta. Kun kaikkea muuta on kokeiltu, niin kokeilkaamme totuutta. Äänestäjien takia.

Tehdään politiikan maailmasta totuusyhteisö!

Arto Luukkanen