Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus laadittiin toisen maailmansodan jälkeen. Sen laatimisen taustana olivat yhtäältä kansallissosialistisen Saksan ja toisaalta Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton toteuttamat "raakalaisteot".

Läntisten demokratioiden eli niin sanotun vapaan maailman ensisijaisena tavoitteena oli padota sosialismin eteneminen. Sosialistinen ja kommunistinen ideologia on ristiriidassa ihmisten luonnollisten oikeuksien kanssa. Sitä ei sen takia ole mahdollista toteuttaa eikä ylläpitää muuten kuin valtion pakkovallalla.

Tämän takia julistus korostaa luovuttamattomien oikeuksien ja nimenomaan yksilönvapauksien merkitystä ihmisten hyvinvoinnin ja yhteiskuntarauhan takeena.

Tämä ei miellyttänyt Neuvostoliittoa ja sen liittolaisia. Nämä tulkitsivat ihmisoikeuksia ideologiansa näkökulmasta. Vastaavasti muslimimaat tulkitsevat ihmisoikeuksia islamin ideologian näkökulmasta Kairon julistuksessa (1990).

Sosialismissa ihmistä ei lähestytä niinkään yksilönä kuin ryhmänsä edustajana. Ristiriita oli huutava. Sosialistimaat korostivat valtion oikeutta puolustaa ideologiaansa, jonka ne väittivät edustavan sorrettuja ihmisryhmiä.

Laatimisen aikana ilmaisemastaan vastustuksesta huolimatta Neuvostoliitto liittolaisineen suostui lopulta olemaan äänestämättä julistusta vastaan pidättäytymällä lopullisessa äänestyksessä. Se hyväksyttiin Yhdistyneiden kansakuntien 3. yleiskokouksessa 1948.

Ihmisoikeuksia koskevasta perustavasta vastakkainasettelusta on kylmän sodan jälkeen kuitenkin vaiettu Suomessa. Maamme tosin hyväksyttiin maailmanjärjestöön vasta 1955. Ilman historian "unohtamista" tuskin kuitenkaan olisimme yksilönvapauksien ja länsimaisen demokratian tulevaisuuden kannalta niin onnettomassa tilanteessa kuin missä nyt olemme.

Sosialismin/kommunismin ideologiasta ammentavat uusvasemmistolaiset liikkeet ovat saaneet käytännössä ilman poliittista vastustusta ja kritiikkiä levittää aatteittaan. Näitä on valtion pakkovallan keinoin pantu nyt täytäntöön.

Ihmisoikeuksien julistuksen logiikka sanan ja uskon vapauden suhteesta yhteiskunnalliseen väkivaltaan on täysin päinvastainen sen kanssa mitä uusvasemmistolaiset aatteet omaksunut valtaeliitti valtamedian kritiikittömästi tukemana meille levittää. Julistuksen johdannossa viitataan nimenomaan valtion pakkovallan aiheuttamaan sortoon, jota vastaan ihmisten "viimeisenä keinona" on noustava kapinaan.

Tilanne on kuitenkin se, että pakkovaltaa käytetään Suomessa nykyään juuri sanan ja uskon vapauden rajoittamiseen, toisin sanoen tavalla, jonka estämiseksi julistus laadittiin ja josta sen johdannossa varoitetaan. Tämä tapahtuu epämääräisen ja sen takia mielivaltaisen "vihapuheen" kitkemisen nimissä.

Sanan ja uskon vapauden väheksymistä perustellaan sillä, että sanojen todetaan loukkaavan ihmisarvoa, ne samastetaan harhaanjohtavasti tekoihin, ja väitetään niiden johtavan jopa kansanmurhaan.

Todellisuudessa yksikään kansanmurha ei ole johtunut siitä, että valtion oikeusjärjestys olisi turvannut ihmisille sanan ja uskon vapauden, pikemminkin päinvastoin. Kansanmurhat liittyvät näiden keskeisten yksilönvapauksien puutteeseen.

Kansanmurhan toteuttaminen edellyttää valtion pakkovallan käyttöä. Sitä puolestaan edistää erityisesti se, ettei ihmisillä ole vapautta ilmaista kritiikkiä etenkään vallanpitäjiä ja vallitsevia käsityksiä kohtaan ilman pelkoa siitä, että valtion pakkovaltaa käytetään heitä vastaan.

Ajatus sanan ja uskon vapaudesta, joka ei saisi loukata ketään, on täysin absurdi.

Petteri Hiienkoski

IHMISOIKEUKSIEN YLEISMAAILMALLINEN JULISTUS (1948)