Blogi: Timo Vihavainen, ke 15.04.2020 21:54

Olennaisista kysymyksistä

Itsenäisyyden synnytystuskat

 

Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi I-II, 1967-1970, Docendo 2020, 692 s.

 

Aina kun tapaa vanhoja eli siis iäkkäitä venäläisiä kollegoita, he muistavat kysyä, miten akateemikko Polvinen jaksaa ja lähettävät terveisiä.

Ilokseni olen voinut aina vastata, että hän voi hyvin. Akateemikon titteliähän ei Polvisella varsinaisesti ole, mutta Akatemian tutkijaprofessorin virka mielestäni kyllä asiallisesti vastasi sitä.

Itse asiassa maassamme tuskin on tai on ollut ketään, joka olisi paremmin ansainnut myös historian akateemikon kunniatittelin. Polvinen on nimittäin tehnyt laajat perustutkimukset lähes kaikista Suomen historian tärkeimmistä kriiseistä. Niitähän ovat sortovuodet, itsenäistyminen ja sodat.

 Kaiken kruunaa moniosainen Paasikiven elämäkerta, joka piirtää laajan kaaren keisarivallan ajasta kylmään sotaan. Vain Suomen sodan ja Porvoon valtiopäivien (maapäivien) ajanjakso on jäänyt Suomen kohtalonhetkistä Polviselta käsittelemättä.

Kannattaa sitä paitsi huomata, että tutkija on noissa kirjoissa saanut mennä aikamoiseen pystymetsään. Hänen jälkeensä muilla on jo ollut helpompaa hahmottaa Suomen kohtaloita kansainvälisen politiikan suurissa murroksissa.

Polvisen klassinen tutkimus Venäjän vallankumous ja Suomi 1917-1920 I-II (julkaistu alun perin vuosina 1967-1970) käsittää ajanjakson Venäjän Helmikuun vallankumouksesta vuonna 1917 Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä lokakuussa 1920 solmittuun Tarton rauhaan saakka.

Kuten tekijä kirjan saatesanoissa kirjoittaa, Suomen osuus Venäjän vallankumousprosessissa oli siihen saakka jätetty tutkimuksessa miltei täysin varjoon ja sen sijaan keskitytty Suomen sisäisiin ongelmiin ja sen ohella myös muun muassa Suomen ja Saksan suhteisiin tuona aikana.

Saksan nostaminen tutkimuksessa etualalle oli kyllä sikäli ymmärrettävää, että sen arkistot oli voittajavaltojen toimesta sodan jälkeen avattu. Niitä oli myös Suomen itsenäistymisen kannalta tutkittu parinkin tutkijan toimesta.

Venäjän arkistot eivät sen sijaan olleet avautuneet ja venäläisten lähteiden tutkimista rajoitti myös se, että hyvin harvalla oli tarvittava kielitaito. Polvinen sen sijaan hallitsi sekä saksaa että venäjää.

Suomalaisten arkistojen lisäksi Polvinen hyödynsi työssään sekä saksalaisia että englantilaisia ja amerikkalaisia arkistoja. Venäjän arkistot eivät olleet avautuneet, mutta tekijä saattoi käyttää eräitä keskeisiä venäläisiä aineistoja, jotka löytyivät Amerikasta. Sekä eräät väliaikaisen hallituksen aineistot että keskeisessä asemassa olleen Trotskin paperit olivat siellä käytettävissä.

Venäläistä arkistoaineistoa oli myös runsaasti julkaistu, osittain jo tuoreeltaan. Bolševikkihallitus ylpeili sillä, ettei se, toisin kuin imperialistiset vallat, salannut asiakirjojaan. Ennen pitkää se kuitenkin joutui niin tekemään ja itse asiassa kehitti salailun ennennäkemättömälle tasolle.

Vallankumouksen alkuvuosien julkistettua aineistoa ei kuitenkaan voinut uudelleen salata ja olennaiset aineistot, yhdessä epäolennaisten kanssa julkaistiin neuvostoliittolaisissa lähdejulkaisuissa, joiden määrä saavutti -Polvisen sanoin- valtavat mittasuhteet.

Kun aineisto vielä ns. destalinisoinnin jälkeen täydentyi muun muassa Leninin teosten ja ulkoasiain kansankomissariaatin asiakirjojen osalta, saattoi Polvinen todeta, että ”mitään todella ratkaisevassa määrin ”uutta” sisältäviä lähdetäydennyksiä tuskin on odotettavissa”.

Polvisen arvio on osoittautunut oikeaksi. Vaikka emme vieläkään voi sanoa, että aivan kaikki Suomen kannalta merkityksellinen lähdeaineisto jo olisi tullut käytettäväksi, on se kuitenkin niin kattavaa, että sen perusteella syntynyttä kuvaa on syytä pitää luotettavana.

Myös muistelmakirjallisuutta oli julkaistu ajan mittaan paljon sekä bolševikkien että valkoisten puolelta ja Polvinen saattoi hyödyntää sitä hyvin laajasti.

Polvinen aloittaa kirjansa Helmikuun (eli Maaliskuun) vallankumouksesta ja sen aloittamasta myllerryksestä entisessä keisarikunnassa. Suomen kysymys oli tässä yhteydessä yksi monista niistä suurista ongelmista, joiden eteen Venäjän väliaikainen hallitus joutui.

Vuodesta 1917 muodostui hullu vuosi, jonka aikana ja välittömästi sen jälkeen Venäjän imperiumi joutui hallitsemattomaan tilaan ja lopulta hajosi. Bolševikkien nousu valtaan marraskuussa (vanhan ajanlaskun mukaan lokakuussa), jätti porvarilliselle Suomelle vain yhden mahdollisuuden, joka oli Venäjästä itsenäistyminen.

Venäjä tunnusti tapahtuneen tosiasian, koska myös sosialidemokraatit sitä pyysivät, mutta yritti maan takaisin valtausta sponsoroimansa kansalaissodan avulla.

Bolševikkien tavoitteena oli Suomen eroaminen Venäjästä ja sen jälkeen vapaaehtoinen liittyminen perustettavaan sosialististen neuvostotasavaltojen liittoon. Suomen itsenäisyyden tunnustamisella pyrittiin neutraloimaan Suomessa vallitsevia nationalistisia mielialoja.

 Vuoden 1918 maaliskuussa solmittu Saksan ja Venäjän välinen Brest-Litovskin rauha sinetöi myös Suomen kohtalon ja vahvisti Suomen kuulumisen Saksan valtapiiriin, johon sen porvarillinen hallitus olikin itse hakeutunut.

Kun Saksa vuoden 1918 lopulla hävisi sodan, etsi Suomi tukea itsenäisyydelleen länsivalloista. Tämän mukaisesti Suomenlahdelle saapui englantilainen eskaaderi, joka esti bolševikkien joukkoja etenemästä länteen.

Hyvin merkittävä tekijä Suomen ja Venäjän suhteiden kannalta olivat vuoden 1919 lopulle saakka niin sanotut valkoiset venäläiset, joiden sallittiin osittain toimia myös Suomen alueella. Suomi kuitenkin kieltäytyi osallistumasta Pietaria vastaan suunnattuun sotaretkeen, vaikka Mannerheim tätä halusi.

Valkoiset venäläiset suhtautuivat nimittäin Suomen itsenäisyyteen kielteisesti ja myös Suomelle poliittisesti hyvin tärkeä Englanti varoitti suomalaisia sotaisista seikkailuista.

Suomen ja Neuvosto-Venäjän väliset Tarton rauhanneuvottelut käytiin osittain dramaattisissa, Puolan-sodan varjostamissa oloissa. Rauhanteko oli kuitenkin houkutteleva vaihtoehto molemmille osapuolille ja sen helpottamiseksi perustettiin itsehallinnollinen Karjalan Työkansan Kommuuni, myöhempi Karjalan autonominen Sosialistinen Neuvostotasavalta.

Polvisen kirja herätti Suomessa suurta huomiota, käsittelihän se Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden keskeisiä kysymyksiä.

Kirjan ilmestyminen sattui samaan aikaan, kun presidentti Kekkonen pyrki määrätietoisesti hyödyntämään Neuvostoliitossa nousevaa Lenin-kulttia, joka erityisesti UNESCOn hyväksymänä Leninin kansainvälisenä muistovuonna 1970 nousi uusiin korkeuksiin.

Tieteellisen historiantutkimuksen perinteisiin sitoutunut Polvinen ei voinut hyväksyä poliittisissa piireissä tuohon aikaan lanseerattua ajatusta, jonka mukaan Lenin olisi tunnustanut Suomen itsenäisyyden siksi, että hän piti arvossa pienten valtioiden itsemääräämisoikeutta.

Tutkitun aikakauden lähteet antoivat asiasta aivan toisenlaisen kuvan, ja Polvinen kiteytti itsenäisyyden tunnustamisen tarkoituksen olleen Suomen ”eroaminen yhdistymistä varten”.

Tämän johdosta Kekkonen kertoi julkisesti, että häntä suututtivat ”eräiden historioitsijoiden” tietynlaiset tulkinnat asiasta.

Kekkosen kantaa edustanut Arvo ”Poika” Tuominen ryhtyi asiasta Polvisen kanssa julkiseen polemiikkiin, jossa hänen argumenttiensa voitiin todeta rajoittuvan yleiseen Leninin ihailuun, Stalinin vastapainona.

Tulokseksi voitiin kirjata tieteellisen historian puhdas voitto poliittisista tulkinnoista, mikä ei tuona ”suomettumisen” aikana ollut itsestäänselvyys.

Polvisen kirja oli erittäin painava puheenvuoro Suonen itsenäistymisestä käytävään keskusteluun. Sen ansiot tunnustettiin epäröimättä. Kirjaa Kanava-lehdessä arvioinut Lauri Hyvämäki totesi sen sekä osoittavan Suomen itsenäisyyden tunnustamisen välineellisen merkityksen, että Suomen työväen aseellisen nousun yhteyden Venäjään.

Historiallisessa aikakauskirjassa Polvisen kirjan arvioinut L.A. Puntila nosti esille myös sen dramaattisen hetken, jolloin Suomen interventio olisi, kenties voinut ratkaisevasti vaikuttaa maailmanhistoriaan -bolševikkien kukistumiseen. Puntilan arvion mukaan interventiota kannattanut Mannerheim suositteli kuitenkin väärää ratkaisua, kuten nyt jälkikäteen voitiin todeta.

Puntila arvosti Polvisen kirjaa ja katsoi, että se olisi kenties kauankin tutkimuksen viimeinen sana tästä asiasta. Kun Neuvostoliiton arkistot joskus avautuisivat, olisi hänen mielestään kuitenkin jo luultavaa, että tarvittaisiin uutta tulkintaa.

Puntilan näkemys on varsin ymmärrettävä. Nyt tuo hänen ennustamansa arkistojen avautuminen on tapahtunut tosiasia. Venäjän vallankumouksesta ja kansalaissodasta on perestroika-politiikan päivistä lähtien ilmestynyt valtava määrä uutta tutkimusta, etenkin Venäjällä, mutta myös lännessä.

Sen pääasiallinen anti, etenkin Venäjällä, on ollut Neuvostoliitossa syntyneen, ihannoidun vallankumouskuvan romuttaminen. Uutta, aiemmin salassa pidettyä materiaalia on ilmestynyt paljon ja sellaisetkin, aiemmin ”täydellisinä” esitetyt kokoelmat, kuin Leninin kootut teokset ovat entisestään täydentyneet.

Sikäli kuin asia koskee Suomen kysymystä, ei uuden materiaalin voi kuitenkaan sanoa tuoneen esille mitään mullistavaa.

Niinpä voidaan todeta Polvisen kirjan kestäneen aikaa poikkeuksellisen hyvin. Vaikka uudet aineistot tarjoavat lisää detaljeja, on kirja yhä pätevä perusteos aiheestaan, joka meidän suomalaisten kannalta kuuluu historiamme tärkeimpiin.

Tässä yhteydessä on syytä todeta, ettei Polvisen kuvia kumartelematon kritiikki suinkaan tehnyt häntä epäsuosituksi neuvostoliittolaisten kollegoiden silmissä. Polvinen toimi kauan historiantutkijoiden kansallisen komitean Venäjän jaoston puheenjohtajana ja siinä ominaisuudessa johti Tieteellis-teknisen yhteistyökomitean historian työryhmää, joka järjesti suomalais-venäläisiä symposiumeja ja tutkijoiden arkistomatkoja.

Polvinen nautti venäläisten puolella suurta arvostusta ja suosiota, mikä perustui sekä hänen asiantuntemukseensa että joviaaliin olemukseensa. Vapaan tutkimuksen arvo ymmärrettiin silläkin puolella hyvin, eikä mikään yes-mies olisi voinut saada samanlaista arvovaltaa.

Suomalais-venäläinen dialogi ei tuohon aikaan vielä käsitellyt moniakaan arkoja aiheita, koska venäläinen osapuoli kieltäytyi useimmista suomalaisia kiinnostavista teemoista. Yhtä ja toista sentään pystyttiin ottamaan esille, eikä ollut tutkijoiden vika, mikäli journalistit ja ns. kulttuuripiirit itsepintaisesti tulkitsivat asioita omalla tavallaan.

 Jo itse vuoropuhelu sinänsä oli molemmille osapuolille hyödyllistä, kuten uskallan sanoa. Olinhan siellä minäkin.

Polvisen klassikkoteoksen ilmestyminen uusintapainoksena on kulttuuriteko, josta kustantaja ansaitsee aplodit. Muuan seikka uusintapainoksessa kannattaa kuitenkin panna merkille. Aiemman, kaksiosaisen teoksen sivunumerointi ei tässä enää toimi, vaan on kauttaaltaan muuttunut. Viitatessa on siis varottava käyttämästä yhteismitallisina kirjan eri painoksia.

 

 

Timo Vihavainen ke 15.04. 21:54

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Sitkeä pärjää

ma 21.09. 22:43

Libero

su 13.09. 22:58

Mikä meni pieleen?

ti 01.09. 22:55

Mikä on se konsti?

to 27.08. 18:04

Sukupolvi sitten

ma 24.08. 22:21

Merityöläiset ja huithapelit

la 22.08. 23:50

Uuden aikakauden sarastusta

ma 17.08. 23:52

Politiikan taituri

ma 10.08. 22:10

Mitä nainen haluaa?

to 06.08. 23:15

Epäkorrekteja kuvauksia

ke 29.07. 23:24

blogit

Vieraskynä

Euroopan islamisaatio ei ole näennäistieteellinen salaliittoteoria

ma 21.09.2020 22:51

Juha Ahvio

Valheellisen valkoinen Jeesus hävitettävä ja tilalle nynny queer?

ma 21.09.2020 22:49

Professorin Ajatuksia

Väkivaltaa Myyrmannissa?

ma 21.09.2020 22:41

Marko Hamilo

Kansalaiset vaarassa! Nyt tarvitaan hätätilahallitus!

su 19.04.2020 22:47

Jukka Hankamäki

Hallitus tuhlaa ja tekee senkin väärin

ma 21.09.2020 22:46

Petteri Hiienkoski

"Unohdetun" ihmisoikeusjulistuksen ja "vihapuheen" kitkemisen vastakkaisuus

la 11.07.2020 19:59

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Laura Huhtasaari

MEP Huhtasaari: EU:n ilmastolaki pahentaa ilmastoa

pe 11.09.2020 14:33

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Haloo, Li Andersson: Kytöpuiston pahoinpitelijät koulun vaihtoon

to 24.09.2020 01:19

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan

ke 29.05.2019 09:00

Arto Luukkanen

Päivi Räsäsen maalittaminen uskonnon yo-kokeessa

ma 21.09.2020 22:45

Mika Niikko

Suvaitsevaisuuden kirjavat käsitteet

su 13.09.2020 23:07

Musta Orkidea

Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä

pe 08.02.2019 13:23

Mikko Paunio

Tiedolliseen relativismiin perustuva identiteetti-ideologia uhkaa länsimaita

ti 11.08.2020 11:45

Heikki Porkka

Koronaviruspandemia syynä "nuorison" väkivaltaiseen käyttäytymiseen ja uhoon?

pe 31.07.2020 10:55

Tapio Puolimatka

Nuorten transhoidot - lääketieteellinen skandaali?

ke 09.09.2020 22:21

Olli Pusa

Looginen ongelma

pe 11.09.2020 10:53

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Rikkaat rikastuvat ja köyhät kituuttavat

ti 18.08.2020 10:15

Reijo Tossavainen

Auta avun tarpeessa

to 19.03.2020 07:33

Jessica Vahtera

Kuuden euron kohtuus missä palkkatasa-arvo?

ma 11.05.2020 17:17

Pauli Vahtera

Miljoonien eurojen polkupyörät

ke 09.09.2020 22:18

Timo Vihavainen

Sitkeä pärjää

ma 21.09.2020 22:43

Matti Viren

Kumma, kun rikkaat aina vaan rikastuvat

la 22.08.2020 23:52