Ihmiskauppaa idässä

Jukka Korpela, Idän orjakauppa keskiajalla. Ihmisryöstöt Suomesta ja Karjalasta SKS 2014, 286 s.

Kun yksinkertaisin sopuliaines meilläkin on höyrähtänyt ihmettelemään ja kauhistelemaan orjuutta Amerikan puuvillapelloilla ja yrittänyt kaikin tavoin löytää myös omalle kansallemme arvollista sijaansa tuota kurjaa ilmiötä hyväkseen käyttäneiden herrakansojen keskuudessa, on siltä unohtunut katsoa lähemmäs. Olihan sitä orjuutta täälläkin.

Jokainen kai muistaa tarinat Ison vihan aikaisesta ihmisverosta. Useita tuhansia suomalaisia vietiin Venäjälle pakkotyöhön ja osa näistä myytiin vielä kauemmas idän orjamarkkinoille. Persiassa raportoitiin vielä sodan jälkeen olevan tuhatkunta suomalaista.

Tässä oli kuitenkin kyseessä orjakaupan tai siihen verrattavan ihmisryöstöinstituution viimeinen kukoistus Venäjällä. Talonpoikien oikeudeton asema, joka meillä tunnetaan nimellä maaorjuus, oli tosin hyvinkin yhtä ankea rikos ihmisoikeuksia vastaan, mikäli halutaan käyttää anakronistista käsitettä, kuin varsinainen orjuus. Myös maaorjia saatettiin myydä kuin karjaa ja he olivat isäntiensä niin sanotun ulkoekonomisen pakon alaisia.

Maaorjen vapautus Venäjällä tapahtui vasta vuonna 1861, eikä se monien mielestä edes parantanut talonpoikien asemaa, vaan jopa päinvastoin. Oikeudellisesti se joka tapauksessa merkitsi ratkaisevaa muutosta.

Vanhan marxilaisen käsityksen mukaan orjanomistajayhteiskunta edellytti maatalouden harjoittamista. Tämä on kuitenkin yksinkertaistus, kyllä niitä orjia oli paimentolaisillakin. Jossakin määrin orjuutta saattoi esiintyä milteipä missä tahansa yhteiskunnassa.

Meillä on tapaa pitää orjuutta ilman muuta pahana asiana ja se sotii jyrkästi niitä käsityksiä vastaan, joita meillä on ihmisarvosta. Nuo käsitykset ovat ihmiskunnan historian aikana enimmäkseen kuitenkin olleet liian kallista ylellisyyttä. Hengissä pysyminen on monesti ollut prioriteetti yli muiden. Mikäli varat ovat sen sallineet, on myös koetettu huolehtia orjien säilymisestä ja työkyvystä, ovathan ne isännälle merkinneet ainakin selvää rahaa, mahdollisista tunnesiteistä puhumatta.

Kirjoittaja pohtii pariin otteeseen orjuuden käsitettä ja näyttää tuntevan suurta kiusausta laajentaa käsitettä myös nykyajan ilmiöihin. Nii sanottu ihmiskauppa on epäilemättä nykyajan orjakauppaa (vielä äskettäin olikin tapa puhua valkoisesta orjakaupasta) ja vielä satakunta vuotta sitten meilläkin myytiin vajaasti työkykyisiä elätettäviksi taloihin. Nythän vastaavat huutokaupat pidetään firmojen kesken.

Huutolaislapset olivat kukaties eräänlaisia orjia, jotka olivat isännän ulkoekokomisen pakon alaisia. Toisin kuin rengit ja piiat, he eivät voineet itse päättää toiseen taloon siirtymisestä, mikäli siihen tuntui tarvetta olevan.

Minusta kyllä orjuuden käsitettä on syytä laajentaa myös vanhempien ja lasten suhteeseen, mikäli sitä nyt halutaan laajentaa. Muutama vuosikymmen sitten oli aivan tavallista ja hyväksyttyä, että vanhemmat pakottivat lapsensa jo varhain tuottavaan työhön ja ”kasvattivat” heitä liki päivittäisellä ruumiillisella kurituksella. Tästä orjuudesta toki ikä aikanaan vapautti.

Käytettävissä olevat dokumentit sisältävät paljokin mainintoja orjista, joita kutsuttiin eri nimellä. Venäjällä muuan käytetty termi oli holop, mistä kai tulee suomalainen sukunimi Holopainen. Skandinaviassa taas käytettiin muun muassa termiä dräll, johon voidaan yhdistää paikkakunta Trelleborg.

Selvää on, että Suomessakin keskiajalla mellastaneet sotajoukot, nimenomaan venäläiset ja heidän liittolaisensa tataarit, veivät mukanaan suuria määriä vankeja, joilla kronikoissa kerskuttiin.

Vankeja voitiin myydä takaisin sukulaisilleen, kuten Kaukasiassa oli tapana, mikäli sukulaisilla oli varaa ja halua maksaa lunastusmaksuja. Muussa tapauksessa tie jatkui kauemmas itään ja etelään.

Orjien hinta vaihteli suuresti. Erityisen arvokkaita näyttävät olleet vaaleat tytöt ja kuohitut nuorukaiset. Kristittyjen kuohitseminen oli kiellettyä, mikä nosti hintoja, kuten kiellot aina.

Orjakauppaan eivät osallistuneet vain muhamettilaiset ja pakanakansat, vaan myös useat kristityt kauppiaat. Kieltoja kierreltiin eri tavoin, eivätkä ne yleensä koskeneet kastamattomia. Ihonvärillä näyttää olleen merkitystä ja vaaleus oli valttia.

Orjakauppa alkoi hiipua lännessä jo 1100-luvulla, idässä se kuitenkin saavutti suurimman laajuutensa vasta 1500-1600-luvuilla. Suuren Pohjan sodan jälkeen varsinainen orjuus Venäjällä loppuikin.

Lähteet asiasta ovat varsin niukkoja ja hajanaisia eikä ole ollut mahdollista löytää yksittäistä suomalaista esimerkkiä, jossa orja olisi kulkenut Suomesta Lähi-Itään ennen 1700-lukua, siis Isoa vihaa.

Kirjassa on joka tapauksessa käyty läpi suuri määrä lähteitä, jotka todistavat orjakaupan olemassaolosta ja laajuudesta. Suurelta osin kirja käsittelee muualla kuin Suomessa tapahtunutta toimintaa, mutta ei ole mitään syytä päätellä, että asiat olisivat meillä olleet toisella tavoin. Pakanalliset suomalaiset olivat vapaata riistaa ja niin olivat myös kristityt muhamettilaisille.

Suurta Pohjan sotaa tämä kirja ei käsittele, mutta sen ajan ihmisryöstöt tunnetaan suhteellisen hyvin, eivätkä olosuhteet näytä juuri eronneen aiemmasta orjakaupasta.

Johtopäätöksissään kirjoittaja sanoo, että hyvin suuren lähdemateriaalin läpikäymisen perusteella on syytä uskoa, että hyvin todennäköisesti suuri määrä suomalaisiakin myytiin etelän orjamarkkinoilla. Toiminnan laajuutta ei kuitenkaan pystytä perustellusti osoittamaan.

Tulos ei kukaties kuulosta erityisen raflaavalta, mutta se perustuu nimenomaan suuren lähdeaineiston läpikäyntiin eikä ns. mutuun ja ansaitsee siksi vakavaa huomiota.