Anna ja muut

Kun luin Annan Kareninan ensimmäistä kertaa joskus 30 vuotta sitten, muistan vaivaantuneeni siitä kohtauksesta, jossa molemmat rakastavaiset ensimmäisen lihallisen yhtymisen jälkeen olivat onnettomia ja neuvottomia, Annakin oli kuin metsästäjän ampuma saalis.

Kirjailija on tietenkin omien henkilöidensä demiurgi ja täysivaltainen herra, joten Tolstoin kuvausta ei auttanut vaatia muutettavaksi, jotta tästä maailman parhaana rakkausromaanista tulisi vielä hieman parempi. Tuntui, ettei minulla olisi ollut riittäviä resurssejakaan tähän eikä noina yksinkertaisina aikoina edes vielä tiedetty wokesta mitään.

Joka tapauksessa normaali odotus olisi ollut, että nainen on lemmenkohtauksen jälkeen se tyytyväinen osapuoli ja yleensäkin aina onnellisimmillaan. Mies ajattelee sen sijaan välittömästi aktin jälkeen jo muita asioita, vaikkapa nyt vain sitä, jäivätkö traktorin valot palamaan tai oliko tullut hankittua riittävästi olutta saunaa varten. Nainen saattaa pitää tätä asiain tilaa loukkaavana, mutta se on itsensä luojan järjestämä.

Yhtä kaikki, Anna ja Vronski eivät intohimosuhteessaan näytä kokeneen lainkaan varsinaisesti autuaallisia hetkiä tai sitten, mikä on luultavampaa, Tolstoi on jättänyt ne kuvaamatta.

Luulenpa arvaavani syynkin. Naineen naisen avioliiton ulkopuolinen suhde oli tuohon aikaan niin skandaalimainen asia, että mikäli sitä ylipäätään kuvattiin, oli ainakin parasta esittää se tuhoisana mielettömyytenä. Muuten olisivat syytökset irstaudesta (!!) seuranneet välittömästi ja kirjailija olisi jo tässä vaiheessa saanut siirtyä samizdat-puolelle.

Tolstoin seksuaalisuuden vastainen kausi vei hänet sittemmin kauas lunatic fringen äärirajoille. Kreutzer-sonaatin sanottiin tehneen tuhansia naisia hulluksi ja näin voi todella olla. Tässä kirjassa Tolstoi ei vielä kuitenkaan ollut löytänyt ajatusta siitä, että seksistä pitäisi kokonaan kieltäytyä.

Annan ja Vronskin tarinassa ei kumpikaan osapuoli ole itse asiassa moraalisesti alamittainen tai sitten olen käsittänyt jotakin väärin. Intohimo vain on niin voimakas, etteivät he pysty sitä vastustamaan ja sen takia etenkin Anna joutuu mahdottomaan tilanteeseen, josta ulospääsynä hän näkee vain kuoleman.

Sitä ennen hän on ehtinyt muuttua herttaisuuden perikuvasta oikuttelevaksi ja nalkuttavaksi akaksi, jonka mielikuvitus maalailee Vronskista kauhukuvia. Annan itsemurha on itse asiassa kosto Vronskille.

Joka tapauksessa myös Vronski, niin pinnallinen tyyppi kuin onkin, uhraa Annan vuoksi koko uransa ja onnensa. Itsekkyys on muutenkin hänestä kaukana.

Annan itsemurhan jälkeen Vronski lähtee vapaaehtoisena Balkanin sotaan ja kustantaa sinne omilla varoillaan kokonaisen eskadroonan. Luotia hänkin menee sinne etsimään, oikea tie halki elämän on jäänyt tämän teoksen sankariparilta löytämättä.

Levin sen sijaan, hän, joka löysi onnen ruumiillisesta työstä pellolla, aloittelee nyt perhe-elämää, mutta metafyysinen levottomuus vaivaa häntä yhä, siihen asti, kunnes hän kuulee erään talonpojan suusta aivan yksinkertaisia viisauden sanoja ja oppii ymmärtämään, että ihmisen todellinen kutsumus on elää Jumalan tahdon mukaisesti, totuudessa. Eikä sitten muuta.

Totuus ja oikeus (arvaan, että alkuteos käyttää käsitettä pravda) taas on äärimmäisen yksinkertainen asia, joka on koko ajan avoinna ihmisen edessä. Mikäli sitä sen sijaan etsii järkeilemällä, eksyy varmasti.

Tässä simppelissä ideassa voi jo nähdä sen Kristuksen opin, jota Tolstoi vuosisadan vaihteessa levitti pamfleteissaan, joita meillä Suomessakin luettiin ahkerasti. Kirkon kanssa hän ei vielä ollut avoimessa riidassa.

Valtiokin saa vielä tässä vaiheessa mestarin ja suuren anarkistin jonkinasteisen hyväksymisen. Teoksen kirjoitusaikana oli niin sanottu Balkanin kysymys noussut Venäjällä -ja Suomessakin- julkisen sanan ykkösasiaksi. Turkkilaiset rankaisivat kapinoivia slaaveja, joille taas venäläiset lähettivät vapaaehtoista apua.

Suuri yleisö oli haltioissaan tuosta vapaaehtoisliikkeestä veljien hyväksi aivan kuten sitten 2000-luvulla Ukrainassa. Tolstoi sen sijaan tuomitsi sen jyrkästi Levinin suulla. Kosto ei ollut yksityisen ihmisen tehtävä tässäkään tapauksessa. Veriset selvittelyt oli kyettävä hoitamaan valtioiden välillä ja, jos mahdollista, ilman verenvuodatusta.

Itse asiassa sota sitten syttyikin ja vuosina 1877-78 myös Suomen kaarti sai marssia Balkanin vuorilla ja sen tie vei aina Konstantinopolin porteille saakka, nykyisen lentokentän tienoille.

Levin ei löytänyt ratkaisua suuriin ja perimmäisiin kysymyksiinsä tieteellisistä tutkimuksistaan, jotka kohdistuivat venäläisen talonpojan erikoislaatuun. Hänen suorittamansa, eräänlaista ”kommunismia” lähentelevä yhteiskuntakokeilu oli pelkkä floppi ja koko tämän ajan muodikas filosofia luonnontieteineen oli yhtä tyhjän kanssa.

Uuden vakaumuksensa mukaisesti Levin sen sijaan alistui siihen, että ei järjellään käsittänyt asioita. Siitä huolimatta hän rukoili ja tunsi, ettei hänen elämänsä enää ollut tarkoituksetonta kuten ennen, vaan sillä, sen jokaisella hetkellä on nyt varma hyvän tarkoitus, joka minulla on valta kätkeä siihen.

Tähän mystiseen loppukaneettiin kirja päättyykin. Miten mahtanee olla sen pohjalta tehdyissä elokuvissa? Niitä en ole katsonut, mutta voisihan sekin olla kiinnostavaa.