Ruotsin virheet olisi voitu välttää

Hesarin tämänpäiväinen pääkirjoitus liittyy Ruotsin mellakoihin. Siellähän poltetaan ja paukutellaan kuin Amerikassa konsanaan. Syynä kuuluu ainakin nyt olevan jokin mielensä pahoittaminen, jollaista myös suvaitsemattomuudeksi on ollut tapana kutsua. Juutalaisiakin on ahdisteltu, esimerkiksi muslimeja sen sijaan tiettävästi ei, vain yhden ryhmän mainitakseni.

Hesari on nyt huomannut, että asiat ovat jotenkin yhteydessä maahanmuuttoon sekä sosioekonomisin seikkoihin. Köyhyys sinänsä ei aiheuta rikollisuutta, lehti mainitsee valistavasti.

Meillä asiat ovat paremmin, mutta kuinkahan kauan tilanne mahtaa jatkua, tuntuu kirjoittaja pohdiskelevan. Kun työllisyys talouskriisissä heikkenee, saattaa maahanmuuttajataustaisten asema kurjistua enemmän kuin muiden ja silloin mielensä pahoittaminen herkästi lisääntyy. Näin siis voi käydä meilläkin, mutta miten me sitten voimme välttää nuo Ruotsin virheet?

Ratkaisu ei ihan häikäise briljanttiudellaan. Rikollisuuden syihin puututaan koulutus-, työ-ja sosiaalipolitiikalla sekä työelämän rakenteellisen rasisimin kitkemisellä. Tämä kuulemma koskee niin suomalaisia kuin maahanmuuttajiakin toteaa kirjoittaja. Tämän ilmauksen lukija varmaankin panee säpsähtäen merkille.

Poikkeuksellisen rohkeasta lähestymistavasta huolimatta (maahanmuuton laajuudella on jotakin tekemistä asian kanssa) koko jutussa ei ole mitään konkreettista. Voi vain arvailla, miten käytännössä estetään maahanmuuttajaväestön suhteellinen kurjistuminen laman aikana. Erityiskohtelulla? Asettamalla ihmiset eriarvoiseen asemaan? Järjestämällä tiukka poliisivalvonta vihapuheille ja alistamalla työnantajat kontrolliin?

Pelkään pahoin, ettei millään tämänkaltaisilla toimilla voida saavuttaa myönteisiä tuloksia. Rasismi voidaan kaikin mokomin julistaa laittomaksi, kuten on jo useimmissa länsimaissa ja myös meillä tehtykin ja sen määritelmiä voidaan venyttää oletettujen kärsijöiden hyödyksi niin, että käsitteet paukkuvat. Ei sillä tavoin synny mitään muuta todellista muutosta kuin rajojen kasvaminen kansanryhmien välillä yhä korkeammiksi ja yhteiskunnallisen solidaarisuuden mureneminen.

Ruotsi olisi voinut välttää virheensä pitämällä ongelmallisten ainesten maahanmuuton mahdollisimman pienenä, sellaisissa rajoissa, että tulokkaat olisi voitu integroida ja estää rinnakkaiskulttuurien syntyminen.

Nyt kaikki on siellä myöhäistä ja Eurostatin ennusteen mukaan muslimiväestön osuus ruotsalaisista saattaa vuonna 2050 olla niinkin suuri kuin 30 prosenttia.

Silloin kyseessä on jo poliittinen voima, jonka eristäminen ei ole yhtä helppoa kuin ruotsidemokraattien nykyisin ja edessä alkaa jo häämöttää vääjäämättä Ruotsin islamilainen tasavalta.

Älkää kysykö minulta, mitä vahinkoa asiasta voisi olla. Ruotsalaiset tietävät sen paremmin ja hesarin toimittajakin on tainnut saada asiasta hajua kun kerran virheistä puhuu.

Luen sattumalta juuri Johannes Salmisen päiväkirjaa vuodelta 2003 Varjo Kiasman seinällä.  Salminen on usein briljantti kirjoittaja, jota kuitenkin vaivaa pari päähänpinttymää, jotka olisivat hellyttäviä, elleivät liittyisi niin vakaviin asioihin.

11.4.2003 hän kirjoittaa, että jokin projektiryhmä esitti äsken hälyttävän muistion Suomen tulevasta työvoiman tarpeesta. Nyt Suomi joutui maksamaan jyrkästä ulkomaalaispolitiikasta, jota toisen maailmansodan jälkeen oli harjoitettu. Asia henkilöityi Eila Kännössä, jota kirjoittaja vertaa lohikäärmeeseen.

Suomeen verrattuna Ruotsilla oli nyt paljon parempi asema, mikäli ajateltiin sen runsasta siirtolaiskantaa, pohti kirjoittaja, jonka herttaisessa mielikuvituksessa monikulttuuriset ja monikansalliset yhteisöt olivat lähinnä paratiisimaisia. Sellaisia kuului olleen etenkin keskiajan muslimimaissa. Sen sijaan nykyajan Libanon, Kypros tai edes Belgia eivät näköjään jaksaneet ollenkaan kiinnostaa kirjoittajaa, ilmeisesti eivät myöskään Saksa tai Ranska.

No, tämähän oli sitä aikaa, kun talousnerot väläyttelivät peräti 1,8 miljoonan maahanmuuttajan tarvetta. Itse luulin kauan, että desimaalipilkku oli mennyt väärän paikkaan, mutta eihän se ollut.

Tiedot siitä, että automaatio koko ajan söi työpaikkoja, eivät tutkijoita eivätkä poliitikkojakaan hetkauttaneet, sillä makrotaloudellinen yhtälö elättäjät/elätettävät oli niin helppo ja selkeä.

Sitä paitsi ajateltiin näköjään, että maahanmuuttajat olisivat pelkkiä perheettömiä elättäjiä ja kukaties eläisivätkin ikuisesti. Elleivät eläisi, voitaisiin kuolleiden tilalle aina ottaa uusia. Mahdolliset sivukulut, jollaisia Ruotsissa nyt maksellaan, olivat kai aivan epäkorrekti tai peräti epärelevantti ajatus ja jätettiin siksi tykkänään mainitsematta. Ei niitä ehkä uskallettu edes ajatella.

Saattaa tosiaankin olla niin, että meillä on vieläkin mahdollisuuksia oppia Ruotsista ja välttää sen tekemiä virheitä. Ainakin on syytä yrittää.

Toista uskontoa ja kulttuuria edustavat enklaavit, rinnakkaiskulttuurit ovat yhteiskunnan kannalta vaarallinen asia, jonka koko merkitystä emme vielä ole nähneet. On selvää, ettei se häviä edes vuosisadassa, vaan voi jopa jatkuvasti kasvaa.

Ongelmat voidaan välttää vain ja ainoastaan pitämällä maahanmuuttajien määrä niin pienenä, ettei rinnakkaiskulttuureja synny, vaan kaikki integroituvat. Tätä alkeistotuutta vastaan nostettiin aikoinaan ns. multikulturalismin ideologia, joka sittemmin korkealta taholta todettiin monessa maassa epäonnistuneeksi.

Asian toteamisella ei sitä kuitenkaan ole voitu auttaa ja nykyään ollaan koko asiasta mieluummin hiljaa. Mikäli siitä puhutaan, käytetään ainakin kiertoilmauksia.

Meillä saattaa yhä olla mahdollisuuksia, mutta niiden hyödyntäminen edellyttää määrätietoista siirtolaispolitiikkaa, sellaista moraalista ryhtiä, jota Kännö aikoinaan edusti kaikesta loanheitosta välittämättä.

Luulen, että opposition kannattaisi kysyä hallitukselta, millainen sen siirtolaisuuspolitiikka on ja mihin se sillä pyrkii. Samalla kaivataan yhä tutkimuksia siitä, onko meillä työvoimapulaa ja jos on, millaisiin tehtäviin se littyy ja miten sen haasteeseen voidaan vastata.