Isoilta meriltä

Eino Koivistoinen, Vanha Tramppi. WSOY 1973, 216 s.

Jostakin syystä Suomesta ei koskaan tullut oikata merenkulun suurvaltaa, kuten esimerkiksi Norjasta, kuitenkin myös meillä oli merkittävää valtameripurjehdusta jo 1700-luvulta lähtien. Vielä 1900-luvun lopulla suomalaisia laivoja seilasi kaikilla maailman merillä, mutta nyt taitavat laivatkin olla jo vähissä ja pitkien etäisyyksien sijasta on vallalla short sea-purjehdus Euroopasta Suomeen.

Suomen valttina oli pitkään halpa työvoima, siihen perustui myös Gustaf Eriksonin valtava purjelaivasto. Hänen kannatti haalia vanhat tuulenpurijat, joihin tarvittiin paljon miehistöä, mikäli palkkataso saatiin pidettyä matalana.

Lisäksi maailmansotien välisenä aikana vielä edellytettiin kapteeneilta monessa maassa purjelaivakokemusta ja sitä hankkiakseen moni värväytyi Eriksonin laivoille oppilaaksi ja taisi vielä itse maksaakin siitä, mettä pääsi mukaan. Joku oppilas kuuluu sitten eräällä Australian reissulla kuolleen suorastaan nälkään…

Eino Koivistoinen oli itse merikapteeni ja purjelaivoissakin seilannut, joten hänen romaaneillaan on tiettyä uskottavuutta sikäli, kuin ympäristön kuvaamiseen tulee.

Tämä kirja kertoo ikälopusta höyrylaivasta, jonka päällikkö vanhana purjelaivamiehenä on vielä tavallistakin vanhoillisempi. Miehet taas on haalittu mikä mistäkin, mutta aina mahdollisimman halvalla. Tosin ulkomaalaisille joudutaan joskus maksamaan kaksi kertaa enemmän kuin suomalaisille.

En enää muista, kuka ja milloin käytti sanontaa Euroopan köyhäintalo. Topeliusta epäilen. Joka tapauksessa epiteetti liittyi Suomeen ja kuuluu jonnekin 1800-luvun puolivälin paikkeille. Vuosisadan loppupuolellahan maamme teollistui huimaa vauhtia ja rikkauksia alkoi kertyä.

Ne kuitenkin kasaantuivat suhteellisen harvoille ja runsas ylijäämäväestö joutui hengenpitimikseen tekemään töitä sillä hinnalla, kuin määrättiin.

Tämän kirjan laiva on ikäloppu höyryalus, jolla työ on raskasta ja kuluttavaa. Höyrykone syö hiiliä 25 tonnia vuorokaudessa ja lempparien ja lämmittäjien on ne lapioitava sen kitaan kovassa kuumuudessa ja joskus myös hankalassa aallokossa. Taudit ja tapaturmat uhkaavat.

Valtamerialuksen kuollut paino on kuutisentuhatta tonnia ja miehiä se tarvitsee kolmisenkymmentä. Siinähän syntyy jo pienoisyhteiskunta.

Säätyjako on suhteellisen selvä, vaikka jotkut tapaukset sitä häiritsevätkin. Päällystöäkin on kymmenkunta henkeä, eivätkä kansi- ja konepuolen miehet hevillä sekaannu toistensa asioihin, vaikka sitäkin joudutaan lopulta tekemään.

Kun Koivistoinen itsekin seilasi jo maailmansotien välisenä aikana, lienee myös kuvaus sekalaisesta miehistöstä uskottavuuden rajoissa. Siellä oli niin uskonnollinen puosu, juoppo perämies, ihanteellinen nuorukainen, jokunen psykopaatti ja yksi hienostelija. Huithapeleita jouduttiin ottamaan, että miehistö saataisiin täyteen.

Huithapeli lienee alun perin tarkoittanut Lontoon Whitechapelista pestattua merimiestä. Sen alueen miehet olivat huonossa maineessa.

Lämmittäjän tai lempparin palkalla ei paljon juhlittu. Sillä kuuluu saaneen neljä yötä satamahuoran kanssa, mutta ne oli ostettava monen monella hikilitralla.

Kuitenkin kurjan suomalaisen trampin pienipalkkaiset merimiehetkin pääsivät olemaan herroina Intiassa, jossa tulotaso oli vielä suomalaistakin paljon alempi. Tietty herramentaliteetti heihin tarttui myös Etelä-Afrikassa, jossa alkuasukkaat tekivät raskaan työn, kuten monessa muussakin paikassa.

Kun laivan lastaus ja purkaminen vei pitkiä aikoja, oli merimiehillä runsaasti aikaa tutkia satamakorttelien ilopaikkoja, joiden anti kuitenkin oli aika yksipuolista.

Mutta laivalla ei ollut ketään muuta töitä tekemässä, kyllä varustamon menestys kiskottiin ihan suomalaisesta selkänahasta. Jokunen ulkomaalainenkin miehistössä oli ja moni merimies puhui merimiesengelskaa, sitähän opittiin kun kerran tarvittiin. Se oli sen ajan kosmopoliitisuutta.

Muuten, merimiesten määrä oli huippuaikoina varsin merkittävä ja nimenomaan heillä oli paljon kosketuksia anglosaksiseen maailmaan. Lisäksi tuli siirtolaisuus, joka auttoi tyhjentämään maatamme liikaväestöstä. Omia kolonioita meillä ei ollut, mutta entisissä Englannin siirtomaissa oli vielä tilaa.

Itse kullakin oli laivassa omat huolensa ja tavoitteensa. Kapteeni joutui tasapainottelemaan varustamon edun ja laivan turvallisuudenkin välillä. Hänenkään paikkansa ei ollut mikään eläkevirka, vaan varustamon päätöksistä kiinni.

Oma lukunsa olivat erilaiset rellestäjät, joita mukaan siunaantui useitakin. Aluksi viinat oli siltä porukalta vietävä väkivalloin, kun töitten tekeminen alkoi käydä heikoksi.

Vielä hullumpi oli muuan pari, joka humalapäissään päätti satamassa panna koko laivan mullin mallin, muka kunnioitusta hankkiakseen.

Mutta toki näistä selviydyttiin, kuten myös Bombayn tarjoamista sukupuolitaudeista. Aikansa pienoisyhteiskuntana laiva näyttää olleen varsin kiinnostava tapaus, jota on vaikea verrata myöhempiin yhteisöihin.

Tässäkään laivassa ei ollut mukana yhtään naista, mikä lieneekin ollut tuohon aikaan sääntönä. Vain kapteenin perhe seurasi joskus mukana. Sotien jälkeen tilanne muuttui ja ns. messikallen virkaakin hoiti usein nainen, jota joka tapauksessa kutsuttiin kalleksi.

Nykyäänhän kuulemma puhutaan jo yhtenäispäällystöstä ja ruuankin lämmittää itse kukin mikrossa itselleen. Satamissa ei lojuta, vaan roro-alukset lastataan ja puretaan tunneissa.

Edistystähän tuo kaikki on, mitäpä sanoakaan. Samalla merenkulusta on hävinnyt se romantiikka, joka siihen aikoinaan liittyi. Tuhannet suomalaisetkin kävivät jo sata vuotta sitten vuosittain etelässä, aina tropiikissa saakka. Se oli jotakin se, sillä halpalentoja ei kukaan vielä edes kuvitellut.

Noista ajoista muistuttavat enää lähinnä merimieslaulut ja vanhat iskelmät, joissa maanmiehemme seikkailevat milloin missäkin eksoottisessa paikassa. Merimies oli erimies, kuten sanottiin.

Mutta jo tuossa kirjan kuvaamassa vaiheessa saatettiin murehtia todellisen merenkulkijan häviämistä purjelaivojen mukana. Kuten Harry Martinson sanoi höyrylaivamiehille: Ni är inga sjömän, ni är sjöarbetare.

Sitähän nämä Koivistoisenkin kuvaamat miehet ennen muuta olivat.