Kosto on suloista?

Leo Tolstoi, Anna Karenina I-II. Suomentanut Eino Kalima. WSOY 1981. 492+ 427 s.

Monet muistavat, millä sanoilla Anna Karenina alkaa: Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Se perhe, joka romaanin alussa on katastrofin partaalla, ei ole Kareninien kunnianarvoisa perhe, vaan ruhtinas Oblonskin perhe. Perheen pää on suruton hummaaja ja velikulta, joka on sattunut unohtamaan vaarallisen paperin väärään paikkaan. Sen takia koko suuren perheen elämä on romahtamassa.

Rouva Karenina, tämä Anna toki saa loukkaantuneen vaimon -sisarensa- palaamaan järkiinsä ja kaikki palautuu taas ennalleen. Perheenpään elämäntapaan liittyvä hummailu jää taas omaan arvoonsa, eikä sitä tarvitse kostaa teatraalisella perheen tuhoamisella. Aviollisen rakkauden idylli muuttuu ehkä valheeksi, mutta ehkäpä kannattaa yleensäkin pysyä kohtuudessa, kun ihmisille vaatimuksia asetetaan?

Kuitenkin kirjan mottona on: Minun on kosto ja minä tahdon kostaa. Kyseessähän ovat itsensä Jahven sanat ja kuka ties romaanissa pyritäänkin kuvaamaan asioita nimenomaan hänen näkökulmastaan, eikä yksityisen ihmisen, jonka olisi kovin vaateliasta omaksua noin mahtava rooli.

Puškinin runoromaani Jevgeni Oneginia on joskus nimitetty venäläisen elämän ensyklopediaksi. Epäilemättä nimitys sopii sille erityisesti tuon aikakauden, varhaisen 1800-luvun osalta, jolloin kilpailijatkin ovat harvassa. Mitä tulee myöhempiin aikoihin, löytyy tuon tittelin tavoittelijoita paljonkin. Tolstoin Anna Karenina on joka tapauksessa vahvoilla silloin, kun tarkoitetaan erityisesti ns. suurmaailman miljöötä ja älymystön sitä osaa, joka eli ja vaikutti sen tuntumassa.

On sanottu, ettei romaanin päähenkilö itse asiassa olekaan Anna, vaan hänen lankonsa Levin, joka on kyllä läheisessä kontaktissa tuohon hienostoon, mutta ajattelee itse asioista omalla tavallaan ja etsii Venäjän kansalle selviytymistietä siinä uudessa maailmassa, jota rautatiet ja kapitalismi ovat nopeasti rakentamassa myös Venäjälle.

Itse romaani on kirjoitettu 1870-luvun puolivälissä, jolloin oli kulunut vasta kymmenkunta vuotta maaorjuuden lakkauttamisesta ja saksalaiset ovat hyväntuulisia voitettuaan kaikki sotilaalliset vastustajansa.

Romaanin hahmoista Karenin on se, jolle on usein etsitty esikuvaa ja löydetty sellaiseksi Pyhän synodin yliprokuraattori Konstantin Petrovitš Pobedonostsev, mies, jota aikoinaan pidettiin kaiken taantumuksen lähteenä Venäjällä ja jonka meillä Suomessakin epäiltiin itse asiassa olleen Helmikuun manifestin takana.

Kävin muuten joskus juomassa teetä hänen entisessä työhuoneessaan, jossa ihailin komeita tuon aikakauden kirjoitusneuvoja. Sellaisiin kertoo Tolstoi myös Kareninin ihastuneen.

Kareninin ulkoinen hahmo sopii kuvaan: kuolleenkalloa muistuttava pää, ulkonevat korvat, keltainen iho… Kyseessä ei siis ollut mikään naistenhurmaaja, mutta siitä huolimatta valloittava kaunotar Anna meni hänen kanssaan naimisiin. Miksi, sopii kysyä. Kukaties kunnioituksesta  Aleksei Aleksandrovitšin kuuluisaa älyä ja oppineisuutta kohtaan. Hänhän oli koko Venäjän politiikkaan vaikuttava hahmo.

Itse asiassa tuon virkamiehen oppineisuus ja ajattelu on ulkokohtaista käsiteaskartelua, jonka suhde elämään jää aina korkeintaan pinnalliseksi. Kareninissa ei ole mitään syvällistä, omaperäistä eikä aitoa. Hän on täynnä valheellisuutta, kuten kaikki muutkin Tolstoin inhoamat hahmot.

Totuudellisuus sen sijaan korottaa aina ihmistä, olkoonpa kyseessä sitten oppimaton talonpoika tai hovimies. Edellisten piirissä se on selvästi yleisempää, johtuen elämänpiiristä, jossa valheella ei pitkälle pötkitä.

Mutta miltei jokainen ihminen on monimutkainen ja ristiriitainen. Tämän romaanin päähenkilö on monien mielestä itse asiassa Levin, idealisti ja oman tiensä etsijä, joka haluaa tehdä hyvää lähimmäisilleen. Kuitenkin hänellä on monia paheita mukaan lukien aivan tavattoman lapsellinen tapa loukkaantua siitä, mikäli joku toinen saa metsästäessä enemmän saalista kuin hän. Levin on myös jopa sairaalloisen mustasukkainen.

Anna on kaunotar, jonka viehättävyys perustuu paljolta itsetiedottoman suloon. Hän on kaunis myös sisäisesti ja hyvin rehellinen. Hän yrittää rakastaa laillista aviomiestäänkin, mutta eihän se lopulta onnistu, ehkäpä juuri tuon rehellisyyden takia.

Vronski, Annan rakastaja, on loistava ratsuväen upseeri, jota on joskus verrattu Mannerheimiin. Hän on kuitenkin enemmän intohimonsa valtaama ja hylkää uransakin Annan takia. Yhteistä hyvää Vronski harrastaa hyvin innokkaasti ja rakentaa sairaalankin omilla varoillaan.

Romaanin miljöökuvaus on kiinnostavaa. Toisaalla ovat Pietari ja Moskova, joiden erilaisesta hengestä mainitaan usein tässäkin kirjassa. Toisaalla on syrjäinen herraskartano alituisine vieraineen ja lisäksi vielä ulkomaat, ennen muuta saksalaiset kylpyläpaikat. Ja tuo Venäjän ja Euroopan vertailu on käynnissä koko ajan. Ovatko venäläiset huonompia vaiko kukaties parempia? Sopiiko Venäjälle samanlainen kehitystie kuin eurooppalaisille ja jos ei, niin miksi?

Ylimystön tapainkuvaus on luku sinänsä. Ranskaa ja Englantia vastaan oli käyty sotaa vuosina 1854-56, mutta niiden kulttuurihegemoniaa se ei ollut lainkaan horjuttanut. Yhä opettavat natiivit kotiopettajattaret lapsille ranskaa ja englantia, tässä romaanissa saksa kuitenkin on syrjemmällä ja aivan ilmeisesti päähenkilöt ovat anglomaaneja, joilla kaiken on oltava englantilaista, kirjallisuudesta, hevosista ja pyssyistä aina ruokiin, tennikseen ja krokettipeliin saakka.

Kiinnostavaa on myös ihmisten ja eläinten suhteiden kuvaus. Kun Vronski ratsastaa kilpailussa hennolla Frou Frou -tammalla, muistutttaa tapahtuma elävästi seksuaaliaktia. Ratsastaja kuiskaakin yhä uudelleen intohimoisesti: rakas, rakas…

Aivan kilpailun lopullahan ratsastaja varomattomalla liikkeellään katkaisee hevosen selän ja se joudutaan lopettamaan. Tragedia on kirjan vaikuttavimpia ja Annan kohtaloahan siinä jo ennustetaan.

Mutta vielähän tässä vaiheessa siis ihmisillä elämän ja kuoleman tilit jäävät tasaamatta. Toisen osan lopulla sitten palataan taas rautatiemiljööseen, jollaisella Anna tapasi Vronskin myös kirjan alussa ja taisi imponoitua siitä, miten tämä määräsi omista varoistaan kaksisataa ruplaa junan alle jääneen rautatieläisen perheelle.

Jatkuu huomenna.