Suomalaista minää etsimässä

Kyösti Skyttä, Oisko maata armaampaa eli suomalainen minä. WSOY 1977, 236 s.

Kyösti Skyttä oli aikansa merkittäviä intellektuelleja. Sotaan hän ei ihan ehtinyt, modernisteihin tai vihaisiin nuoriin miehiin hän ei samaistunut vaikka olikin aika vihainen.

Hänet luetaan varmastikin kekkoslaisiin, vaikka tässäkin kirjassa hän myös sivaltelee UKK:ta ja varsinkin hänen kulttiaan aika riuskasti. Niin Kekkosen ymmärtäjiä kuin olikin, hän myös kirjoitti Ryti-elämäkerran, josta en nyt sen enempää muista, kuin sen, ettei se mikään mustamaalaus ollut.

Tämän kirjan, oikeastaan esseekokoelman avain on Harald Schelderupin aikoinaan hyvin tunnettu kirja Neuroosit ja neuroottinen luonne, jonka muistan itsekin lukeneeni. Kuten Freud, myös Schelderup löytää neuroosin miltei mistä tahansa. Se tarkoittaa vain, etteivät psyyken asiat ole, kuten niiden pitäisi olla. Idea terveestä mielestä ihanteena siis oletetaan ja saman teinhän täytyy olettaa myös epäterve mieli ja miksen saman tein myös yhteiskunta.

Neuroottiselle luonteelle on ominaista 1. estyneisyys 2. huonommuudentunto ja 3. riippuvuus. Lisäksi se ilmenee poikkeavana tai alamittaisena seksuaalisuutena. Hyvät ihmiset ovat usein neuroottisia, mutta neuroottiset ovat sitä omalla tavallaan. Terveesti hyvä ei myönny kaikkeen mahdolliseen. Neuroottisesti hyvä sen sijaan omaksuu velvollisuuksia, jotka eivät ylitä vain hänen omiaan, vaan myös muiden mahdollisuudet. Tämän kääntöpuoli on, että neurootikko sanoo ”ei” mihin tahansa järkeväänkin ehdotukseen.

Skytän ideana on, että Suomi ei ole henkisesti kyennyt tulemaan sellaiseksi, kuin sen pitäisi olla, siis omaksi itsekseen, koska se on jäänyt neuroottiseen riippuvuuteen muista, tarkemmin sanoen läntisestä maailmasta. Länsi muodostaa suomalaisen yliminän, joka periytyy ruotsalaisesta herruudesta.

Maalais- ja työväestö eli yhteinen kansa on kokenut omaan olemukseensa ja kieleensä kohdistuvaa torjuntaa yliminän taholta vuosisatojen ajan ja sen vuoksi se on turhautunut ja myös kieltänyt arvon herrojen kulttuurilta, joka sitä halveksii.

Mikä sitten on se Suomen todellinen, oikea olemus, joka halutaan neuroottisesti kieltää? Se on sen itäisyys, todellinen suomalaisuus. Suomen tulemista omaksi itsekseen tekijä kutsuu suomettumiseksi samassa hengessä kuin Kekkonen eräässä tunnetussa kirjoituksessaan. Suomen todellinen kutsumus on elää rinta rinnan itäisen naapurin kanssa eikä etuvartiona sitä vastaan.

Suomalaisuuden etsijät eli suomettajat sanan positiivisessa mielessä (!) kirjoittaja löytää samalta suunnalta kuin Raoul Palmgren 40-luvun pamfletissaan Suuri linja. Siellä ovat Sprengtporten, Armfelt, Arwidsson, Snellman ja muut Venäjä-yhteistyön miehet, jotka kehottivat hylkäämään ruotsalaisuuden ja ryhtymään suomalaisiksi.

Vuosina 1808-09 suomettumisesta, Ruotsin hylkäämisestä ja Suomeksi ryhtymisestä löytyi Suomen pelastus ja samaan tapaan kävi jatkosodan jälkeen, mutatis mutandis. Paasikivi ja Kekkonen jatkoivat Venäjän-politiikassaan nimenomaan suurta kansallista linjaa eivätkä livenneet siltä opportunismin hengessä naapuria nöyristelläkseen.

Läntinen, tässä tapauksessa nimenomaan ruotsalainen yliminä oli 1800-luvulla hyvin konkreettisesti vaikuttamassa myös uuden suomalaisen sivistyneistön syntyessä. Muuan sen ilmenemismuoto oli ruotsinkielinen ja – mielinen anoppi, jonka kouluttautuneet suomalaiset usein saivat… Suomettaren perustajan, Paavo Tikkasenkin suku ruotsinkielistyi anoppienergian voimalla.

Skyttä todistaa monella argumentilla, että todellinen suomalaisuus on kotoisin nimenomaan Itä-Suomesta, jota muualla on koetettu hylkiä ja rajoittaa. Yliopistonkin tämä osa Suomea sai vasta myöhään. Historiaa on väännetty väkisin länsisuomalaiseksi, vaikka maamme varsinaiselle suomalaistumiselle Länsi-Suomella ei ole ollut oikeastaan mitään annettavaa.

Modernistien sodanjälkeisen sukupolven Skyttä lyttää mehuttomana ja hengettömänä. Se edusti aatteetonta, päämäärätöntä, hajoavaa ja kyynistä länttä. Se vieroksui isänmaallisuutta ja kaikkia ideologioita, sosiologia a la USA oli sen lempitiede... Ihminen oli sille yhteiskunnan keskipiste, jonka ei tullut etsiä elämänsä tarkoitusta historiasta, aatteellisuudesta ja joukkoliikkeistä. Nuori sukupolvi oli kansainvälisyyden kannalla, mutta kansainvälisyys oli sille anglosaksisuutta.

No, näinhän se oli. Itse asiassa nuo modernistit rupesivat kyllä kannattamaan Kekkosta, mutta siihen meni aikaa. He etsivät niin innokkaasti lyhty kädessä uutta runoa ja uutta romaania, että heiltä jäi täysin huomaamatta Linnan vuonna -54 ilmestynyt Tuntematon sotilas.

Tuntematon oli Skytän mielestä vapauttava sana. Se oli Seitsemän veljeksen jatko-osa, suomalaisen minän ankara protesti yliminäänsä vastaan…

Skytän ajatuksenjuoksu vaikuttaa joskus hieman ongelmalliseltakin, mutta epäilemättä hänen tapansa katsoa asioita on oikeutettu sekin. Tai näin ainakin voitiin ajatella vielä siihen aikaan, kun ajatuksenvapautta ja älyllistä liikkuvuutta pidettiin kunniassa. Nykyäänhän pelkästään sana suomettuminen, jota Skyttä käyttää teknisenä terminä, tekisi hänen ajatuksistaan mahdottomia ns. edistyksellisissä piireissä.

Toki myös venäläistäjät aikoinaan yrittivät lyödä kiilaa suomen- ja ruotsinkielisten välille ja vakuuttaa edellisille, ettei ole heidän etujensa mukaista mennä mukaan ruotsinmieliseen politiikkaan. Eihän se ollutkaan ja Snellmanin johdolla suomalaisuus saavutti kauneimmat voittonsa venäläisten suosiollisella avustuksella.

Mutta oliko venäläisten strategian mukaista nimenomaan lyödä kiilaa kieliryhmien väliin ja sen onnistumiseksi auttaa sitten hiukan ja vähän aikaa suomalaisuusliikettä?

Toki se niinkin oli, mutta kuten Snellman totesi, valistumattomalle suomalaiselle rahvaalle oli yhdentekevää, oliko sitä hallitsevan herrasluokan kieli venäjä vai ruotsi. Sivistynyt suomalainen kansa sen sijaan piti oman kielensä puolta.

Skyttä vertaa ruotsinkielistä herrasluokkaa siirtomaaherroihin, joita varsinainen kansa kiinnosti vain riiston kohteena. Tämä on ihan perusteltu näkökulma, ainakin mikäli ei rajoituta kieleen, vaan puhutaan ruotsinmielisistä, sen ajan oligarkiasta. Suomalaisuusliikehän sai sitten johtavan aineksensa ruotsinkielisen sivistyneistön piiristä, mutta se on jo toinen tarina.

Skytän historiakuvassa on muutama heikko kohta, vaikka suuri linja onkin uskottava. Luottamuksellisten suomalais-neuvostoliittolaisten suhteiden luominen 1920-30-luvulla ei ollut mitenkään yksinkertainen tehtävä sikäli kuin se sanan varsinaisessa merkityksessä oli edes toivottava. Toki poliittisella, valtiollisella tasolla se on kuviteltavissa.

Kyllä meillä tehtiin senkin asian hyväksi aika paljon, vaikka toki oli myös sekä oikealla että vasemmalla myös niitä, jotka tyhmyyttään tai muista syistä sabotoivat isänmaan asiaa. Onhan niitä nytkin.

Skyttä on aika hyväuskoinen katsoessaan, että Venäjän tarpeet Suomen suunnalla olivat ja ovat vain niin sanotusti geopoliittiset, turvallisuudesta lähtevät. Toki hän myös mainitsee Venäjän (joka on Neuvostoliiton olemus) pyrkimyksen palauttaa menetetty suuruutensa sodan jälkeen.

Suomi oli poikkeustapaus, usein ja monessa asiassa historiansa aikana. Läntisen yliminän näkökulmasta sen politiikka erityisesti toisen maailmansodan jälkeen oli vääristymä, suomalaisesta näkökulmasta katsoen se taas merkitsi Suomen tulemista sellaiseksi, kuin sen tuli ollakin, sitä sopi sanoa vaikka suomettumiseksi.

Nykyäänhän suomettumis- termin käyttäjät säännöllisesti sotkevat toisiinsa nerokkaan ulkopolitiikan ja sen myötä syntyneet lieveilmiöt: nöyristelyn, valehtelun, Moskovan tietä tapahtuneen kieroilun sisäpolitiikassa ulkopolitiikan nimellä ja niin edelleen.

Mutta kaikilla aikakausilla on omat lurjuksensa ja tolvanansa yhtä hyvin kuin sankarinsa ja usein jopa marttyyrinsä. Tyhmyys on aina tiivistynyt joukoissa ja näin lienee vastakin. Ne sopulit ja pelurit, jotka siinä elävät ja sitä hyödyntävät, eivät lopu koskaan.

Skyttä ei kuulunut niihin, vaikka eli toki oman aikakautensa rajoitusten piirissä hänkin.