Juutalaiset Venäjän kirjallisuudessa

Еврей и жиды в русской классике. Мосты культуры 2020, 383 с.

Aleksandr Solženitsynin viimeinen suuri teos oli Kaksisataa vuotta yhdessä (Двести лет вместе).  Kirja käsittää kaksi nidettä ja on laajuudeltaan yli tuhat sivua.

On turha sanoakaan, että syytteitä antisemitismistä tuli, mutta niihinhän Solženitsyn oli jo saanut tottua. Ei siinä auttanut, että joku juutalainen Dora Šturman kirjoitti kirjailijasta ihailevan elämäkerran. Halutessaan saa sellaisesta valtavan tuotteliaasta nerosta kuin Solženitsyn kaivettua esille aina tarpeen mukaan sitaatteja joka lähtöön.

Monet venäläiset klassikot ovatkin aikojen kuluessa olleet enemmän tai vähemmän antisemitismisyytösten kohteena.

Tässä yhteydessä kiinnitän huomiota siihen, että kirjan otsikko viittaa venäläisten ja juutalaisten varsin tuoreeseen tutustumiseen. Juutalaisiahan ei Venäjän valtakunnassa ollut käytännöllisesti katsoen lainkaan, ennen kuin Katariina II valloitti ne Puolalle kuuluneet alueet, jonne juutalainen asutus keskittyi.

Juutalaiset (venäjäksi jevrei, haukkumanimellä žid) tunnustivat toista uskontoa kuin venäläiset ja heidän virallinen erottelunsa valtakunnan muista kansalaisista tehtiin nimenomaan uskonnon perusteella, kyseessä oli iudaizm tai iudеistvo. Sen tunnustajien oli asuttava alueella, jonka nimi oli tšerta osedlosti, juutalaisten asuinalue. Englanniksi Pale of settlement.

Periaatteessa tämä rajoitus oli voimassa aina vuoteen 1917 asti, mutta käytännössä se alkoi menettää merkitystään 1800-luvun lopulla. Mainittakoon tässä, että meilläkin Suomen suuriruhtinaskunnassa oli voimassa ankaria rajoituksia ja meidän juutalaisväestömme saapui pääosin Venäjältä, entisten sotilaiden mukana.

Keisarikunnan loppuaikoina juutalaisuus oli yksi valtakunnan perususkonnoista, joka noteerattiin myös armeijassa. Siellä oli juutalaisiin kohdistuvaa syrjintää, mutta kyllä heitä myös kohosi siellä hyvinkin korkeisiin asemiin. Yleensäkin Venäjällä säädösten ankaruutta on lieventänyt se, ettei niitä ole noudatettu.

Tässä käsitellyn kirjan mukaan ”juutalaiskysymys” ilmestyi venäläiseen kirjallisuuteen 1860-luvulla. Ottakaamme huomioon, että esimerkiksi Gogolin Taras Bulbassa kuvaama pogromi tapahtui Ukrainassa eikä Venäjällä.

Joka tapauksessa siis juutalaisten määrä Venäjän kaupungeissa alkoi tuolla vuosikymmenellä nopeasti kasvaa ja samalla alkoi ilmestyä juutalaisen intellektuellin ja assimiloituneen juutalaisen tyyppejä. Aiemminhan kyseessä oli kurjasti omissa shtetleissään asunut maalaisväestö.

Tämän ilmiön myötä myös syntyi, oikeastaan hämmästyttävän nopeasti, sekä antisemitismi että intelligentsijan piirissä juutalaismyönteisyys, josta tuli niin sanotusti bon ton, erityisesti sen pogromiaallon jälkeen, joka tapahtui vuonna 1881.

Myös juutalaiset vallankumoukselliset ilmestyivät Venäjälle ja näyttelivät tunnetusti merkittävää osaa niin bolševikkien, menševikkien kuin sosialistivallankumouksellistenkin piirissä. Ottaen huomioon heidän sorretun asemansa, muu olisikin ollut yllättävää.

Venäjän kuuluisat pogromit eli roskajoukon harjoittamat, juutalaiskortteleihin kohdistuneet ryöstelyt ja murhat sijoittuivat yleensä valtakunnan eteläosiin. 1900-luvun alussa niin sanotut mustat sotniat harjoittivat niitä muuallakin ja väitettiin, että tämä tapahtui salaisen poliisin avustuksella ja peräti tsaarin myötämielisyydellä.

Viime mainittu seikka lienee kuitenkin aikansa propagandasodassa syntynyt fiktio.

Joka tapauksessa juutalaiset, joita vuonna 1914 oli esimerkiksi Pietarissa jo huomattava määrä, tunsivat olonsa turvattomaksi ja järjestivät sodan syttyessä suuren solidaarisuuskulkueen, joka lähti Kolomnan suurelta synagogalta ja kulki Talvipalatsin kautta Znamenskaja (Vosstanija)-aukiolle.

Kuten tunnettua, kysymys kuutalaisten asemasta ja merkityksestä Venäjän historian ja nykypäivän kannalta on asia, joka yhäkin herättää siellä intohimoja. Itse asiassa Hitler ja hänen kannattajansa saivat merkittävän osan käyttämästään juutalaisvastaisesta materiaalista nimenomaan Venäjältä. Jopa SA-joukkojen edeltäjiksi on epäilty vuoden 1905 vallankumouksen ”mustia sotnioita”.

Näitä kysymyksiä ei tässä ole tarkoitus käsitellä saati ratkaista eikä siihen pyri myöskään blogin aiheena oleva kirja.

Itse asiassa kirja on poikkeuksellinen sympaattinen kohteelleen, ainakin sikäli, kuin olen siihen ehtinyt tutustua.

Siinä on muun muassa Maksim Gorkin kirjoittama kuvaus juutalaispogromista, joka kuvaa kaamealla tavalla sitä parvieläimen psykologiaa, joka sai väkijoukon valtaansa ja johti täydellisen häpeämättömään käytökseen, huolimatta siitä, että joku orpo inhimillisyyden äänikin uskalsi erottua joukosta.

Joukossa on myös klassisen juutalaisen kauppamiehen hahmoa kuvaava kertomus ja siellä esiintyy myös kuvankaunis juutalaistyttö, jota kaupitellaan upseerin viihdykkeeksi. Nämähän ovat klassisia hahmoja.

Dostojevskiä syytettiin aikoinaan intelligentsijan piirissä juutalaisvastaisuudesta, eikä hän toisessa kirjan kohdassa kannatakaan toisuskoisille samoja oikeuksia. Tässä kirjaan otetussa Kirjailijan päiväkirjan kohdassa hän vähättelee asuinpaikan vapaan valinnan juutalaisille tuottamaa vääryyttä ja kohottaa sen sijaan tärkeimmäksi asiaksi aidon ihmisyyden, jota löytyy kaikista uskontokunnista, kuten hänen esittämänsä esimerkki osoittaa.

Dostojevskin tuossa kohdassa edustaman syrjinnän laji ei aikoinaan ollut lainkaan harvinainen ja oli tuttu meilläkin. Santeri Jakobsonhan on aikoinaan julkaissut aiheesta kirjankin: Taistelu ihmisoikeuksista.

Nämäkin asiat kannattaa siis aina muistaa sijoittaa historialliseen kontekstiinsa. Hämmästyttävintä on, miten uusi ilmiö juutalaisuus näillä leveysasteilla on. Toki joitakin sefardijuutalaisia aina silloin tällöin eksyi myös Ruotsin valtakuntaan ja sitä alkuperäähän on myös Sakari Topelius.

Kirja päättyy Vjatšeslav Ivanovin tekstiin, jossa arvioidaan, että juutalaiset on sallimus lähettänyt koettelemaan eri kansojen kykeneväisyyttä noudattamaan Kristuksen evankeliumia. Ivanov siteeraa myös Dostojevskia, joka Kirjailijan päiväkirjan siteeratussa kohdassa -yllätys, yllätys- vaatii myös juutalaisille täysiä kansalaisoikeuksia, kuten kristinuskon laki edellyttää.

Suuret venäläiset klassikot eivät aina kannattaneet samoja poliittisia päämääriä, joita intelligentsijalla oli, mutta se ei tarvitse suinkaan merkitä sitä, että heitä olisi vaivannut jokin ksenofobinen kansalliskiihko.

Dostojevskin asenteita voi vain verrata siihen varsin merkittävään liikkeeseen, joka keisarivallan loppuaikoina suhtautui sangen vihamielisesti kaikkeen toisuskoisuuteen tai toisrotuisuuteen (inorodtsy), mukaan lukien erityisesti juutalaiset, puolalaiset ja suomalaiset.

Tulkoon mainituksi, että vaikka sasna inorodets suoraan suomennettuna tarkoittaa peräti toislajisuutta (vrt. vieraslajit) ei suinkaan pidä kuvitella, että kyseessä olisi ollut jokin biologinen kategoria.