Blogi: Timo Vihavainen, su 24.11.2019 22:30

Kulttuurimme tavoitteista

Ilmiöitä

 

Motto:

Saisi kuulla maailma kummakseen,

miten täälläkin taistellaan,

hyvän, kauniin, oikean voitolle

ilojuhlina riemuitaan!

 

Olen aina kannattanut nationalismia enkä aio lopettaakaan. Sehän merkitsee kansakunnan -natio- arvostamista ja vaalimista. Tavoitteena on luoda sellaiset olosuhteet, joissa kenenkään ei tarvitse kielensä ja kansalaisuutensa takia jäädä muita huonompaan asemaan.

Nationalismi on ollut humanismin paras kumppani ja taistelutoveri tiellä kohti ihmisyyden myönteisten mahdollisuuksien ja yleensäkin hänen kykyjensä vapauttamista. Siinä matkan varrella toki ovat kehittyneet myös kyvyt pahantekoon.

Mutta aikuiseen ihmisyyteen kuuluu juuri tuo vapaus. Se, joka ei saa asua missä tahansa, elättää itseään millä haluaa ja osallistua tasavertaisena politiikkaan, ei ole vapaa.

Se, joka ei saa ajaa autoa, kertoa mielipidettään julkisesti, kantaa asetta, käyttää omaa pankkitiliä, tai liikkua ulkona missä ja milloin haluaa, ei todennäköisesti saa paljon pahaa aikaan, mutta eipä paljon muutakaan.

Vastuu on häneltä siirretty vapauden mukana muille. Tietyssä iässä on oikein ja kohtuullista, että se on vanhemmilla.

Mutta kuten Paavali sanoo: Kun minä olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja minä ajattelin kuin lapsi. Kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on (1. Kor. 13:11).

Voimme havaita, että tällaisen on ajateltu kuuluvan sekä yksilöiden että kulttuurien kehitykseen. Naiivista primitiivisyydestä -jolla toki on omassa ympäristössään oma oikeutensa ja jopa viehätyksensä- kasvetaan ulos ja siirrytään vastuunalaisempaan ja vakavampaan vaiheeseen, tietoiseen elämään, kuten myös sanotaan.

Lapset kirmailevat kedolla ja juoksevat pallojen ja kiekkojen perässä, yrittävät pyydystää lintuja ja perhosia ja riemuitsevat viattomasti kaikesta, mikä tarjoaa heille huvia. Onhan se upeata omana aikanaan.

Kuitenkin se on vajavainen tila. Esimerkiksi kyky sosiaalisiin suhteisiin kasvaa ja kehittyy vain vähitellen. Aluksi ollaan narsistisessa symbioosissa vanhempien kanssa ja ihaillaan sekä heitä että omaa itseä.

Kyky arvioida omaa tilaansa ja arvostaa vilpittömästi myös muita saavutetaan vain vähitellen ja siihen tarvitaan myös pettymyksiä ja mielensä pahoittamisia. Quae nocent, docent sanoivat viisaat joskus.

Mitäpä syntiä salaamaan, eivät kaikki tämän maailman ihmiset koskaan pääse irti narsistisesta kehitysvaiheesta. Yleisesti ottaen sitä voi pitää heidän omana ongelmanaan, koska yhteiskuntaa ei voida rakentaa kaikkien narsistien mielen mukaiseksi. Heidän vaatimuksensa kun ovat väistämättä ristiriitaisia.

Aikuisten yhteiskunta saattaa näyttää lapsista julmalta. Kasvuiässä se pahoittaa usein heidän mielensä ja iän karttuessa käy yhä harvinaisemmaksi, että äiti tulee puhaltamaan sormeen ja pyyhkimään kyyneleitä. Kolhut on opittava kestämään ihan itse ja sitä paitsi on kyettävä sietämään niitä. Ei maailmaa voida rakentaa jokaisen mielensäpahoittajan mittojen mukaiseksi.

Suurten ikäluokkien edustajille tässä tuskin on mitään uutta. Kukapa aikamies vielä äskettäin olisikaan kehdannut valittaa mielipahaa, joka syntyi vaikka siitä, että joutui joskus käymään kirkossa tai istumaan hiljaa hautajaisissa tai lukemaan läksyjään.

Täysin absurdia olisi ollut valittaa siitä, että jotkut toiset ihmiset olisivat ripustaneet seinälleen jonkun sellaisen henkilön kuvan, josta itse ei pidä.

Mikäli tuo loukkauskivi olisi vielä ollut kansallissankari, joka on valittu suurimmaksi suomalaiseksi, olisi mielensäpahoittajan hoitoonohjauksen harkitseminen ollut luonnollinen reaktio. Ihmisen kyky normaaliin sosiaaliseen elämään olisi syystä todettu vakavasti häiriintyneeksi.

Nyt kulttuuri taitaa olla muuttumassa. Lapsenmielisyydestä on tulossa ja jo tullut uusi normaali. Se yrittää antaa normin kaikelle.

Lapsellisuutta on maailmassa, luojan kiitos, aina ollut ja sillä on ollut oma tehtävänsä ja oikeutensa. Se kuuluu niin yksilöiden kuin kansakuntien kehitykseen, mutta vain tiettyyn vaiheeseen.

Se ei kuitenkaan voi olla se taso, johon pyrkimisestä tehdään velvollisuus ja johon tyydytään. Vastuullinen aikuisuus, toisten kunnioittaminen ja toisenlaisuuden sietäminen, oikeus ja vapaus päättää itse omista arvoistaan ja päämääristään on se, mihin on pyrittävä.

On yleinen havainto, että lapsuus jatkuu nykyään yhä kauemmin. Itse asiassa se, mitä sanotaan nuoruudeksi, on pelkkää lapsuuden jatketta, jonka halutaan kestävän ikuisesti.

Aiemmin aikuisuus alkoi rippikoulun jälkeen ja oma perhe ja talous tekivät nuoroista aikuisia. Niin sanottu nuorisokulttuuri syntyi vasta muutama vuosikymmen sitten, mutta nyt se on jo hukuttanut tulvaansa aiemman korkeakulttuurin kaikkine siihen kuuluvine kasvun ja kehityksen vaatimuksineen.

Amerikassa on peräti lanseerattu termi kidults, joka viittaa ikuista nuoruutta tavoitteleviin henkisesti keskenkasvuisiin yksilöihin, jotka elävät vailla jälkeläisiä ja muita tavoitteita kuin omien aistien tyydyttäminen ja se massaviihde, joka on viritetty hieman yli kymmenvuotiaan tasolle.

Kun yhteiskuntakehityksen uudessa vaiheessa suunnilleen 1960-luvulla unelmoitiin uudesta, pluralistisesta yhteiskunnasta, kuviteltiin sen olevan autonomisten persoonien kansoittama yhteisö, jonka jäsenet pyrkivät kehittämään inhimillisiä mahdollisuuksiaan mahdollisimman pitkälle.

Nykyinen kulttuuri lapsenmielisine rokki- ja räppikultteineen, pulp-fictioineen ja tosi-TV-ohjelmineen on tuon menneen unelman karikatyyri.

Nationalismi, jolla kerran oli omat jalot ihanteensa, on abstraktisuudessaan tämän uuden yleisön käsityskyvyn yläpuolella ja sen sijaan se harrastaa lapsenmielisiä pallopelejä ja niihin liittyvää fanikulttuuria, jotka on apinoitu Englannin alaluokalta.

 On turha sanoakaan, että feminismin ideologinen rooli on tässä historiallisessa taantumisilmiössä keskeinen. Sehän julistaa yksilön velvollisuutta narsistiseen napaansa tuijottamiseen, jossa velvollisuudet delegoidaan ympäröivälle maailmalle ja oikeudet omalle itselle.

Mutta tässä on turha syventyä sen enempää näihin ilmiöihin. Niiden yhteisvaikutus kulttuurin lapsellistumiseen tulkoon vain todetuksi.

En tarkoita, että menneisyyden ihmiset olisivat eläneet jossakin ihmemaassa, missä asioilla oli oikea järjestyksensä ja kaikki tai edes useimmat kunnioittivat oikeita arvoja.

Eihän toki. Sen sijaan typeryys ja lapsellisuus eivät aiemmin olleet ihannoinnin kohteena, vaan niitä osattiin aikuisten piirissä jopa hävetä. Kansallista kulttuuria pyrittiin suurin ponnistuksin kohottamaan, eikä turhaan. Nythän tuetaan sitä, mikä edustaa matalinta tasoa.

Jos joku esimerkiksi joskus takavuosina sai tyydytystä potkupallokisoissa saadusta voitosta, vaikka ei olisikaan itse ollut pelaamassa, niin se oli toki sallittua ja ihan kivaakin, mutta nyt ei ihan aikuisten oikeasti vakava asia. Hänen terveyttään se ei ainakaan edistänyt.

Mikäli hän olisi mennyt tasavallan paraatipaikalle mölyämään ja riekkumaan sellaisen asian johdosta, olisi häntä kuitenkin syystä pidetty idioottina, vaikka moni olisikin salaa ymmärtänyt asiaa.

Mutta entäpä nyt? Myös jokaisen intellektuellina itseään pitävän kuuluu nyt fanittaa maamme potkupalloilijoita. Jääkiekkoilijat ja formulakuskit sen sijaan jätetään niille kansankerroksille, joista halutaan erottautua. Hehän ovat noita nationalisteja, joiden kanssa ei sovi olla puheväleissä.

Tämä nyt kuuluu olevan jonkinlaista uutta nationalismia, joka ei enää ole sitä vahingollista laatua, joka aikoinaan on myrkyttänyt urheilumaailmankin.

Samaa lapsellista me ollaan sankareita kaikki -vouhotusta se joka tapauksessa edustaa.

Nykyaikaisten olympiakisojen isä Pierre de Coubertin keksi jalon uusvanhan ihanteen, jonka mukaan tärkeää ei ole voittaa, vaan ottaa osaa, välttämätöntä ei ole kukistaa kilpailijaansa, vaan kilpailla hyvin.

Ja katin kontit. Potkupallofanit rökittävät mielellään vielä vihollisen kannattajatkin ja itse asiassa jopa matkustelevat ympäri maailmaa juuri sillä tarkoituksella.

Siinä se internationalismi. Sen symbolisena hahmona voi pitää (muka)kazakstanilaista Boratia, joka toivottaa: ”Vetäkää V päähänne, uzbekit”!

 

 

Timo Vihavainen su 24.11. 22:30

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Muuan rikos.

pe 24.01. 13:56

Kunne kuljetettanehen?

to 23.01. 23:42

Kulttuurimme kärkipaikat

ke 22.01. 21:07

Neron mietteitä

la 18.01. 22:53

Tunnuksia ja vaalilauseita

ke 15.01. 22:48

Vihaisuuden kauhistuksesta

su 12.01. 21:41

Korruptiota marokkolaisittain

la 11.01. 00:09

Sydänmaiden syvyyksistä

to 09.01. 21:47

Kanaljan ihannointia?

ti 07.01. 22:04

Maurin roolit

la 04.01. 22:22

blogit

Vieraskynä

"Ei koskaan enää"

pe 24.01.2020 14:32

Juha Ahvio

Leukofobinen "rasisminvastaisuus" kiristää otettaan suomalaisessa yliopistomaailmassa

la 18.01.2020 22:58

Professorin Ajatuksia

Tarja Halosen möläytyksestä

to 23.01.2020 23:40

Marko Hamilo

Kaksi kirjaa humanismin hulluudesta

su 22.12.2019 00:08

Jukka Hankamäki

Taas uutta luksuslinnaa ulkomaalaisille tutkijoille

ke 22.01.2020 21:11

Petteri Hiienkoski

Hallituskriisi on myös laillisuuskriisi

pe 13.12.2019 14:45

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Laura Huhtasaari

Apua, valta vaihtuu

la 04.01.2020 00:01

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

ISIS:in vangin tositarina - Nadia Murad

la 25.01.2020 04:43

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan

ke 29.05.2019 09:00

Arto Luukkanen

Vihreät pyrkivät totaaliseen hallintaan - kuten kommunistit aikoinaan

to 23.01.2020 23:43

Mika Niikko

Liittyen Suomen Kuvalehden uutisointiin (20. ja 21.1.2020)

ke 22.01.2020 22:20

Musta Orkidea

Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä

pe 08.02.2019 13:23

Mikko Paunio

Nyt HS megavalehtelee Delhin ilmansaasteiden syistä

to 23.01.2020 23:46

Heikki Porkka

Hämeenlinnan murha herätti jälleen keskustelun kielteisen päätöksen saaneiden asemasta Suomessa

la 25.01.2020 13:53

Tapio Puolimatka

Voiko mies synnyttää?

ma 07.10.2019 23:31

Olli Pusa

Tutkija Ohisalon logiikka?

pe 24.01.2020 00:04

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Silakat - vasemmistofasismin valeviitta ?

ma 13.01.2020 20:49

Reijo Tossavainen

Vihreät nuoret haukkuvat väärää puuta

pe 23.08.2019 09:24

Jessica Vahtera

Työhyvinvointia yhteiskunnan piikkiin

to 22.08.2019 16:17

Pauli Vahtera

Mansikanpoimintaa ja sokerijuurikkaan harvennusta

su 14.07.2019 21:43

Timo Vihavainen

Muuan rikos.

pe 24.01.2020 13:56

Matti Viren

Rahaa Suomen Akatemiasta

la 18.01.2020 23:39