Antti Rinteen VIHER-HALLITUKSEN kesän liehunta on kohta ohitse.

Näyttää siltä, että hallitus on vähän samanlaisen tilanteen edessä kuin opiskelija, joka on palannut interrail-matkalta tai Berliinistä diskoilemasta.

Saldo on seuraava:

On vähän pöhnäinen olo ja kesän rilluttelut maailmalla vihlovat pintaa.

Antti on meuhkannut EU:ssa Afrikasta mutta kukaan ei ole oikein huomannut mitään.

Sisäministeri on ponnistellut herkeämättä ISIS-morsiamien puolesta.

Pakolaisia on lennätetty valtionrahoilla Suomeen ja ulkoministeri Pekka on ollut ihastuksissaan Sudanin kysymykseen liittyvistä asioiden olennaisista haaroista.  

Nyt on vähän ikävää. Kiittämättömillä kansalaisilla on sellainen harhakäsitys, että hallituksen pitäisi tehdä jotain oman maansa takia. Kevään Camelot-tunne on ohitse. Lentokoneilla lentelyn uutuudenviehätys on kulahtanut.

Ikävä kyllä myös avustajien pataljoonien, varaministerien plutoonien, varatoverien eskadroonien, kreetien ja pleetien rykmenttien ilmeet ovat happamia.

Ei tämä ollutkaan niin kivaa. Tämähän on vaikeaa!

Kun on se Suomi, jota pitäisi hallita. Ei se hoitajatakuu tullutkaan minuutissa – kun ei haluta.

Ja se vappusatku on nyt syksyn mutku.  

Suomi – Saksan kahlekoira

Mitä sitten jäi jäljelle? Jotain saatiin!

Ministeri Tytti Tuppurainen tuli kotiin ylpeänä saaliistaan!

On loukattu vanhaa ja perinteellistä ystävää – Unkaria.

Pienen Suomen uskoisi EU:ssa ajavan jo omista eduistaan, moraalista puhumattakaan, pienempien valtioitten asiaa suurempien valtapyyteitä vastaan. Siis olevan pienten puolella.

Mutta asia onkin aivan päinvastainen.

Jo edellisen hallituksemme aikana Suomi on ottanut itselleen eräänlaisen Saksan kahlekoiran roolin. itsenäisyydestään kiinnipitävät EU-maat ovat ”nationalistisia” ja niitä pitää rankaista tästä.

Ei tietenkään oikeusvaltiollisesti EU-tuomioistuimien kautta, vaan poliittisten elinten poliittisilla päätöksillä. EU-tuomioistuimissahan vielä toimii jonkinlainen lainkuuliaisuus ja rankaisuyritykset kaatuisivat niissä juristiseen tyhjyyteensä.

Antti – pienten maiden haluisa kurittaja!

Suomen päästyä sattumoisin EU:n puheenjohtajavaltioksi on Rinteen hallitus entistä avoimemmin alkanut julistaa pienvaltioiden poliittisen kurituksen ilosanomaa. Tunnettua on, että saksajohtoisen EU-komission hampaissa ovat olleet Unkari ja Puola ja viimeksi on Romaniaakin alettu uhkailla.

Uudeksi mantraksi on tullut, että ”väärää arvopohjaa” edustavilta EU-mailta voitaisiin viedä niille EU-sopimuksien mukaan kuuluvat EU-tuet. Ja juuri tästä, kuinkas muuten, on löytänyt makua ”arvopohjaluja” hallitusrinkimme ja ryhtynyt oikein suurten mielivallan esitaistelijaksi EU:ssa.

Uhkailussa on kunnostautunut meidän Tytti!

Unkarin huippusuosittu pääministeri Viktor Orbán, perinteisen ”Isänmaitten Euroopan” johtohahmo, on viime päivinä lausunut mielenkiintoisia arviointeja Suomen linjasta.

Orbánin mielestä on outoa, että Suomi suvaitsee sekaantua Puolan perustuslakituomioistuimen nimityskiistoihin oikeusvaltiollisuuden nimissä kun Suomella itsellään ei ole edes perustuslakituomioistuinta.

Nyt kannattaisi kysyä – onko Orbán oikeassa? Pitääkö hänen arvostelunsa paikkaansa?

Onko Unkari oikeassa?

Kun Suomessa aina on katsottu –hyvästä syystä- että perustuslakituomioistuin ei tekisi politiikasta laillisempaa vaan kuppikunnista riippuvaisempaa, niin mitä ihmeen tekemistä meillä on Puolan perustuslakituomioistuimen kanssa?

Kuinka Suomi voisi ohjata Puolaa oikeanlaiseen perustuslakituomioistuinpolitiikkaan, kun itse torjumme koko laitoksen? Juttu voi olla juuri niin naurettava kuin Orbán kuvaileekin.

Ei voi tökkiä toista tikulla silmään jos on kakkosnelonen omassa silmässä.

Ja apurahojen jaossa on täysin totta, että Suomen Akatemiaa ohjaa suoraan Suomen valtio. Turha on kuvitella että siellä, valtiollisista tiedotusvälineistä puhumattakaan kohdeltaisiin ”väärän arvopohjan” hakijoita tasa-arvoisesti ”oikeanlaisten kanssa”. Kaikki tietävät sen.  

Samoin naurettavaa, irvokasta on, että juuri Unkaria syytetään siitä, että valtio ohjaisi laitoksiaan suosimaan hallituksen ajatusmaailmaa lähellä olevia hakijoita tai toimittajia.

Ja jos olisi, niin pata kattilaa soimaa.

Mihin tämä itäisen Keski-Euroopan päänsä pystyssä pitävien valtioitten kurituskampanja johtaa? Vain EU:n sisäiseen riitelyyn ja kaotisoitumiseen! Jäytävien erimielisyyksien EU:ssa ei ainakaan nykyhetkellä ole mitään voimaa ottaa selkävoittoja kokonaisista valtioryhmistä.

Eipä voitu edes valita EU:n komission puheenjohtajaa ilman Viktor Orbánin laajakatseisuutta! Suomen kansallisen edun kannalta päämääränä ei saisi olla riitojen, juonien ja naapurivihojen, vaan yhteisten etujen hoikempi ja järkevämpi EU!

Onko Suomen politiikassa järkeä?

Suomi ei kuitenkaan toimi rationaalisesti.

Suomi toimii systemaattisesti ja vakain tuumin omia kansallisia etujaan vastaan EU:n pomojen halullisena vänkärinä.

Tytti on ollut kiireinen luodessa erityistä ”Riita&Juoni-EU:ta”.

Nyt täytyy kysyä – onko se Suomen kansallinen etu? Ihan oikeasti?

Kannattaa panna merkille, että suomalaisissa kannanotoissa, niin virallisissa kuin epävirallisissa, ei edes yritetä kumota Orbánin argumentteja. Ainoastaan valitellaan ja tuomitaan, että Suomea suvaitaan arvostella ulkomailta. Vähän samalla tavalla kuin pysähtyneisyyden aikana me motkotimme ”suomettumisesta” kun meitä moitittiin siitä, että olimme rähmällämme Neuvostoliiton edessä.

Miten ne kehtaavat? Ja kehtaavathan ne.

Orbánin argumentteja ei voi oikein kumota loogisesti. Ne pitävät kutinsa.  

Onneksi VIHER-kokoomuksen johtaja tuli apuun ja rupesi kannattamaan Tyttiä!

Tyly totuus – meillä on hallitus joka viis välittää Suomesta ja sen kansallisesta edusta

Kesä on lopussa. Ulkomaanpöhnät on kärsittävä samalla kun kansan alkaa muuttua perussuomalaiseksi. On ikävä kun kansan ratkuttaa siitä, että sen asioita pitäisi hoitaa.  

Se on ikävää mutta onneksi on Finnair!

Sen suvaitsevaisten siipien avulla voi lennähtää pois tästä oikeistolaistuvasta maasta ja lähteä pyörittelemään EU:n mahtavilta saatuja pahankarkotusmantroja.

Ne ovat kuin tiibetilaiset rukousmyllyt.

Ei niitä tarvitsekaan ymmärtää, nehän ovat pyhiä!

Arto Luukkanen, Järvenpää