Suuri murros

On aikoja, jolloin kehityksen vauhti tuntuu yhtäkkiä kiihtyvän äärimmilleen ja kaikki muuttuu ympärillä.

Me, suuret ikäluokat olemme eläneet sellaisia aikoja ja tunnemme siis asian, mutta onpa niitä ollut ennenkin.

Tämän vastapainoksi toki on ollut pitkiä aikoja, jolloin mikään ei ole havaittavasti muuttunut. Silloin ei ole puhuttu edistyksestä tai edes kehityksestä, vaan vanhasta kulta-ajasta ja viisautta on käyty etsimässä kaiken kokeneilta vanhuksilta.

Philipp Blom kirjoitti taannoin kirjan hurjasta ajanjaksosta ennen ensimmäistä maailmansotaa (Der taumelnde Kontinent, engl. The Vertigo Years). Kirjoitin siitä joskus jossakin arvostelun.

Joka tapauksessa modernin elämän suuri läpimurto meidän maassamme tapahtui suurten nälkävuosien jälkeen. Aika suunnilleen vuodesta 1870 vuoteen 1917 oli hurjaa menoa. Siitä, mitä se merkitsi jopa maaseudulla, antavat aavistuksen sanomalehdet, joista kuvastuu äkillinen uuden maailman läpimurto.

Kyseessä ei ollut vain uuden varallisuuden ja tavaran ilmaantuminen markkinoille, vaan myös henkinen murros, jossa yhä useammat koulutusta saaneet hylkäsivät vanhan kirkon opin ja koko uskonnonkin. Tätä ilmiötähän on kuvattu suorastaan ”rajuilmaksi”.

Toki maalla talonpoikainen väestö pysyi suurelta osalta vanhassa uskossaan, mutta ei suinkaan kaikkinensa. Ainahan oli ollut niitä, jotka istuivat siellä, missä pilkkaajat istuvat ja suunnilleen 1900-luvun alusta lähtien ilmiö tuntuu saaneen yhä suurempaa kantavuutta, ei vähiten sosialistiagitaattoreiden ansiosta.

Kauppis-Heikki, itseoppinut kirjailija oli sosialisteille hyvin vihainen, mutta ymmärsi toki hänkin suuren muutoksen ympärillään tapahtuvan.

Kukaan ei ainakaan voinut olla huomaamatta sitä muutosta, joka tapahtui ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Vanhat normit menettivät merkityksensä. Nyt ei elämän sisällykseksi riittänyt enää työnteko ja pihistely. Vähintäänkin kahvia ja sokeria piti olla joka torpassa, joskaan ei nyt alituisesti, sentään.

Mutta niillä, joilla rahaa oli, aukenivat taivaan portit. Mainokset tyrkyttivät ostettavaksi kaikkea turhuutta ja tarpeetonta. Lehtien ilmoitussivut kertovat omaa kieltään.

Kaiken maailman tuontitavarat viineistä ja konjakeista rusinoihin ja sardiineihin ilmestyivät kauppoihin. Ensin tietenkin ilmestyivät itse kaupat, joita ei maalla ollut ennen 1860-lukua.

Höyrylaivalinjojen määrä monikertaistui ja ihmisillä alkoi jostakin kumman syystä olla rahaa hankkia kaikenlaista joutavaa, kelloista lähtien. Enää ei tarvinnut elää kädestä suuhun ja moni arveli, että kannattaakin sitten elää velaksi, parempaa kohtihan tässä mennään.

Mutta myös tuotannossa siirryttiin uuteen aikaan. Höyryn jälkeen tuli sähkö ja sitten tuli polttomoottori, ainakin jonnekin. Lennättimen jälkeen tuli telefoni ja kotikutoiset sarkavaatteetkin alettiin korvata vapriikkiveralla.

Vaan mistäs tähän rahat saatiin? Voista ja puista, kuului lyhyt vastaus Kauppis-Heikin kirjassa Savolaisia (WSOY 1912, 173 s.). Voi vietiin Pietariin ja Englantiin, puut ja paperit pääasiassa myös.

Kauppis-Heikin novellissa herää muuan kuollut mies haudastaan kolmenkymmenen vuoden kuluttua ja ajankohta näyttäisi olevan lähellä tuota vuotta 1912.

Koko vanha maailma on hänen kuolleena maatessaan mullistunut tuntemattomaksi. Jopa heränneen vainajan pukeutuminen on nyt naurettavaa ja sopimatonta, vaikka aikoinaan hänelle oli pantu parasta päälle.

Käsittämättömiä vehkeitä olivat telefoonit, polkupyörät ja autot ja niin oli sillä paikkakunnalla rautatiekin. Sen lisäksi nähtiin vielä meijeri, puimakone ja tuulimoottori, mutta varsinainen ihme oli niittokone: miesten ei tarvinnut enää niittää, kun sen teki hevonen…

Jopa oli herra helpon antanut! Ei tarvinnut enää niittää, ei puida riihiä, ei kirnuta eikä pestä pyttyjä! Kaikki kävi pyörimällä. Eivätpä mahtaneet enää piiat ja rengit valittaa työn paljoutta, arveli herännyt vainaja, mutta huomasi olevansa väärässä: nyt ne vasta valittivatkin ja olivat kovin kiukkuisia…

Rahaa tarvittiin hirmuisia määriä, mutta sitähän saatiin puista ja voista. Mutta eihän se riittänyt, vaan kaiken maailman kuoletuslainoja ja monenlaisia muita oli niin, että isännän piti kuin kärpänen verkossa rimpuilla, eikä muuta oikein kerennyt tekemään kuin raha-asioita hoitamaan.

Mutta miten paljon olikaan turhuutta ja tarpeetonta: kuvapaperit seinillä ja ikkunoiden edessä ties mitkä hörtylät. Talossa oli hevoskuormittain tavaraa, jota ei olisi tarvinnut ostaa, kun olisi tehnyt itse tai ollut ilman.

Ajan varsinaisia herrastelutavaroita olivat kalossit ja sateenvarjot, jotka kiukuttivat vainajaa erityisesti. Sivumennen sanoen, Kalle Kajanderin isä kuuluu suutuspäissään rikkoneen kirveellä kalossit, jotka oli taloon hankittu.

Vainaja sentään, vanhana viinamäen miehenä tyyntyi, kun sai konjakkia. Mutta ostotavaraahan se oli sekin. Aiemmin oli hänelle aina kelvannut niin sanottu ”vanha mies” eli ”jäsenten jännittäjä”, jota oli sentään  valmistettu kotoisesta rukiista.

Humoristisessa novellissaan kelpo konservatiivi on kuvannut kulutusyhteiskunnan alkutaivalta Suomessa ja Savossa. Tuntuu siltä, että hänen sympatiansa ovat vanhan yhteiskunnan puolella.

Myöhemmin moinen obskurantismi tietenkin rupesi näyttämään naurettavalta, mutta mitenpä asiat oikeastaan ovatkaan nykyajan näkökulmasta?

Oliko Kauppis-Heikki, tai ainakin nyt tämä kuolleista noussut Yrjö itse asiassa ekologisesti kestävän, vihreän elämäntavan puoltaja, jonka maailmankatsomuksen ja elämänpiirin jaloa yksinkertaisuutta voi vain kadehtia?

Miten monta autokuormaa joutavaa sälää Yrjö nykyään löytäisikään köyhimmänkin talon uumenista? Itse asiassa kalossit alkavat tuntua tämän maailmanajan näkökulmasta jo aika viattomalta tarpeettoman tuotannon symbolilta.

Sitä paitsi ne eivät olleet lainkaan tarpeettomia. Itse asiassa täällä Suomessa on usein hankalaa pärjätä ilman kalosseja. Mistähän niitä taas saisi?