Raamatullisen ja klassisen kristillisen uskon luovuttamattomiin ydintotuuksiin lukeutuu se, että Jumalan Poika, Sana, ”tuli lihaksi”, inkarnoitui ihmiseksi, joulukuun 25. päivänä runsaat kaksituhatta vuotta sitten Israelin alueella, Juudean Beetlehemissä.

Luojan, kolmiyhteisen jumaluuden, toinen persoona otti äärettömän iankaikkisen jumalallisen luontonsa erottamattomaan mutta samalla sekoittumattomaan yhteyteen aidon äärellisen ja ajallisen inhimillisen luonnon.

Tapahtui se pelastushistoriallisesti perustavanlaatuinen tapahtuma, mikä oli jo ennakolta profeetallisesti ilmoitettu tapahtuvaksi.

Ensimmäisen Mooseksen kirjan luvun 3 jakeen 15 mukaan, jo heti syntiinlankeemuksen tapahduttua, Jumala antoi ilmoituksen erityisestä ”vaimon siemenestä” eli jälkeläisestä, syntyvästä lapsesta, joka on murskaava paholaisen kaikkine hankkeineen siitäkin huolimatta, että paholainen pyrkii tekemään kaikkensa tuhotakseen tämän ”vaimon siemenen”:

”Ja minä panen vainon sinun ja vaimon välille ja sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille; se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän.”

Profeetta Jesajan kirjan luvun 7 jakeessa 14 ilmoitusta ”vaimon siemenestä” tarkennetaan seuraavasti:

”Sentähden Herra itse antaa teille merkin: Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan ja antaa hänelle nimen Immanuel.”

Jesajan kirjan luvun 9 jakeissa 5–6 syvennetään tätä tarkennusta:

”Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on: Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen isä, Rauhanruhtinas. Herraus on oleva suuri ja rauha loppumaton Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnallansa; se perustetaan ja vahvistetaan tuomiolla ja vanhurskaudella nyt ja iankaikkisesti. Herran Sebaotin kiivaus on sen tekevä.”

Profeetta Miikan kirjan luvun 5 jakeen 1 mukaan ”vaimon siemen”, daavidilainen mutta samalla jumalallinen Poika ja Herra tulee syntymään Juudean Beetlehemissä:

”Mutta sinä, Beetlehem Efrata, joka olet vähäinen olemaan Juudan sukukuntien joukossa, sinusta minulle tulee se, joka on oleva hallitsija Israelissa, jonka alkuperä on muinaisuudesta, iankaikkisista ajoista.”

Ensimmäisenä jouluna, runsaat 2000 vuotta sitten, yhtä hyvin pelastushistorian kuin ylipäätään koko maailmanhistorian kannalta ratkaisevan tärkeä ennustus täyttyi, kuten Matteuksen evankeliumin luvun 1 jakeissa 20–23 todetaan, Daavid-sukuisen Joosefin Maria-kihlattuun liittyen:

”’…sillä se, mikä hänessä on siinnyt, on Pyhästä Hengestä. Ja hän on synnyttävä pojan, ja sinun on annettava hänelle nimi Jeesus, sillä hän on vapahtava kansansa heidän synneistänsä.’ Tämä kaikki on tapahtunut, että kävisi toteen, minkä Herra on puhunut profeetan kautta, joka sanoo: ’Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja tälle on annettava nimi Immanuel’, mikä käännettynä on: Jumala meidän kanssamme.”

Jeesuksen – olemukseltaan Jumalan Pojan, joka käytti itsestään usein myös termiä Ihmisen Poika perustuen Danielin kirjan luvun 7 jakeiden 13–14 perustavan tärkeään tekstiin, joka viittaa Jeesuksen Kristuksen korkeaan taivaalliseen asemaan ja herruuteen, jotka puolestaan kävivät selviksi Jeesuksen astuttua ylösnousemuksensa jälkeen taivaaseen, hallitsemaan taivaalliselle valtaistuimelleen – ihmiseksi tulon pelastushistoriallinen ja sijaissovituksellinen tarkoitus käy ilmi Markuksen evankeliumin luvun 10 jakeesta 45:

”Sillä ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monen edestä.”    

Ensimmäisenä jouluna, todellisesti ja historiallisesti, tietyssä ajassa ja paikassa, tapahtui Jumalan Pojan, Sanan, inkarnaatio, kuten apostoli Johannes on evankeliuminsa luvun 1 jakeessa 14 Pyhän Hengen johtamana muotoillut:

”Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.”

Apostoli Paavali selostaa Jumalan Pojan inkarnaatiota perustavalla tavalla Filippiläiskirjeensä luvun 2 jakeissa 5–11. Kuten kirjoitan Johdatus Raamatun syntyhistoriaan -teoksen toisen Vanha ja Uusi testamentti -osan (Kuva ja Sana, 2018) sivuilla 285–286:

”Millaista teologiaa Filippiläiskirje opettaa? Kuten todettu, syvällistä, ja jo näin varhain, lähtökohtaisen täysimittaista kristillistä kaksiluontokristologiaa, 2:5–11. Paavalin näinkin varhain käyttämä ’Kristus Jeesus’ -termi on paljastava. Termi korostaa Kristuksen persoonan yhtenäisyyttä eli Nasaretin puuseppä on yhtä kuin Voideltu, Messias, ylösnoussut Vapahtaja, Jumalan Poika, jumaluuden toinen persoona, ja liittymistä trinitaariseen Jumalaan ja tämän maailmanaikojen suunnitelmaan. Filippiläiskirje opettaa selkeästi pre-eksistenssikristologiaa, uskonvakaumusta Kristuksen olemassaolosta jo ennen inkarnaatiota.”

”Kristuksella Jeesuksella oli ja on täydellinen jumalallinen luonto, ’Jumalan muoto’, jae 6. Kristus otti, kolmiyhteisen Jumalan yhteisen sopimuksen perusteella, suorittaakseen Välimiehen tehtävän, Välittäjän, ’palvelijan’, ’orjan’, tehtävän, ja inkarnoitui ’alennuksen tilaansa’ ottaen jakamattomaan yhteyteensä täydellisen inhimillisen luonnon, ’…havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen’, jakeet 6–7. ’Tyhjensi itsensä’ -luonnehdinnalla tarkoitetaan jumaluuden toisen persoonan ihmiseksi tuloa, ei suinkaan jumalallisen olemuksen hylkäämistä, kuten liberaaliteologisen harhaoppinen kenosis- eli tyhjentämisajattelu virheellisesti uskoo.”

”Kristus oli ’kuuliainen kuolemaan asti’, sekä aktiivisesti että passiivisesti kuuliainen täyttäen lain vaatimukset kaikessa vaelluksessaan ja kärsiessään ristillä lain rikkomisesta seuraavan rangaistuksen. Kyseessä on sijaiskärsimyksellinen hyvittävä sovitus syntisten ihmisten, Kristuksen omien, puolesta. Kristuksen täydellinen kuuliaisuus, Kristuksen vieras vanhurskaus, luetaan nyt jokaisen hyväksi, joka uskoo eli luottaa omakohtaisesti Kristukseen, 3:8–10.”

”Ylösnousemisessaan ja taivaaseenastumisessaan Kristus siirtyi, Välimiehen tehtävänhoidon kannalta katsottuna, ’korotuksen tilaansa’, johon Isä ja Pyhä Henki Hänet nostivat ja asettivat kuninkaalliselle valtaistuimelleen hallitsemaan. Kristus-Kuningas hallitsee jo nyt tämän hallinnan käydessä vähitellen yhä selkeämmin julkisestikin ilmi ja lopullisimmin paljastuen Hänen toisessa historiallisessa ja ruumiillisessa tulemuksessaan maan päälle sekä tähän liittyvissä tuomioissa, 2:10–11.”

”Mikä on Filippiläiskirjeen merkitys ja asema koko Raamatun ilmoituksen kannalta? Filippiläiskirjeessä esiintyvä ratkaisevan merkittävä Jeesus Kristus on Herra -uskontunnustus, 2:11, yhdistää Vanhan testamentin ja Uuden testamentin Jumala-opin, Jes. 45:23–25; Ilm. 5:11–13.”

Jeesuksen inkarnaatiossa toteutui historiallinen ”ajan täyttymys”, kuten Paavali kirjoittaa Galatalaiskirjeensä luvun 4 jakeissa 4–5 ja Kolossalaiskirjeensä luvun 2 jakeessa 9:

”Mutta kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi syntyneen, lunastamaan lain alaiset, että me pääsisimme lapsen asemaan…”

”Sillä hänessä asu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti…”

Kristillinen kirkko on tukeutunut nimenomaan edellä viitattuun raamatulliseen ilmoitukseen muotoillessaan uskonoppinsa ydinsisällön merkittävimpiin uskontunnustuksiinsa kuten Nikealais-konstantinopolilaiseen ja Athanasioksen tunnustukseen. Ensiksi mainitun mukaan:

”Me uskomme…yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, joka ennen aikojen alkua on isästä syntynyt, Jumala Jumalasta, Valkeus Valkeudesta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä ja jonka kautta kaikki on saanut syntynsä, joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi, meidän edestämme ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana…”

Jälkimmäisen tunnustuksen mukaan:

”Sen, joka tahtoo pelastua, on ennen kaikkea pysyttävä yhteisessä kristillisessä uskossa. Sitä on noudatettava kokonaisuudessaan ja väärentämättä. Joka ei niin tee, joutuu epäilemättä iankaikkiseen kadotukseen. Yhteinen kristillinen usko on tämä: Me palvomme yhtä Jumalaa, joka on kolminainen, ja kolminaisuutta, joka on yksi Jumala, persoonia toisiinsa sekoittamatta ja jumalallista olemusta hajottamatta…Tässä kolminaisuudessa ei ole mitään aikaisempaa eikä myöhempää, ei mitään suurempaa eikä pienempää, vaan kaikki kolme persoonaa ovat yhtä ikuisia ja keskenään samanarvoisia, näin on siis palvottava niin kuin on sanottu – kolminaisuutta joka on yksi, ja ykseyttä, joka on kolminaisuus. Sen, joka tahtoo pelastua, on siis ajateltava kolminaisuudesta näin.”

”Saavuttaaksemme iankaikkisen pelastuksen meidän on kuitenkin myös vakaasti uskottava, että meidän Herramme Jeesus Kristus on tullut ihmiseksi. Oikea oppi on tämä: Me uskomme ja tunnustamme, että meidän Herramme Jeesus Kristus on Jumalan Poika, yhtä lailla Jumala ja ihminen: Isän luonnosta ennen aikojen alkua syntyneenä hän on Jumala, äidin luonnosta ajassa syntyneenä hän on ihminen. Hän on täysi Jumala ja täysi ihminen järjellisine sieluineen ja ihmisruumiineen. Jumaluudessaan hän on samanarvoinen kuin Isä, ihmisyydessään vähäarvoisempi kuin Isä.”

”Vaikka hän on Jumala ja ihminen, ei kuitenkaan ole kahta Kristusta, vaan yksi. Yhdeksi hän ei ole tullut siten, että jumaluus olisi muuttunut ihmisyydeksi, vaan siten, että Jumala on omaksunut ihmisyyden. Yksi hän ei ole sen vuoksi, että luonnot olisivat sekoittuneet toisiinsa, vaan siksi, että hän on yksi persoona. Sillä niin kuin järjellinen sielu ja ruumis yhdessä ovat yksi ihminen, niin Jumala ja ihminen ovat yksi Kristus. Hän on kärsinyt meidän pelastuksemme tähden…”

Ensimmäisen joulun ihme, Jeesuksen sikiäminen neitsyen kohdussa, oli Jumalan ja Luojan arvolle sopiva todellinen ihme.

Nykytermein ilmaistuna Jeesuksen maskuliinisen inhimillisen luonnon DNA-perintötekijät tulivat Marialta, hänen äidiltään, sekä Jumalalta, Pyhältä Hengeltä. Jeesuksen inhimillisen luonnon X-kromosomi on peräisin Marialta, Y-kromosomin sisältämät geenit Jumalalta. Jumala loi jonkin sellaisen, joka vastasi inhimillisen miehistä siittiösolua ja joka Jumalan aiheuttamalla tavalla hedelmöitti Marian munasolun Marian kohdussa. Johonkin tämänkaltaisen viittaa Luukkaan evankeliumin luvun 1 jakeen 35 teksti, jonka mukaan:

”…’Pyhä Henki tulee sinun päällesi, ja Korkeimman voima varjoaa sinut; sentähden myös se pyhä, mikä syntyy, pitää kutsuttaman Jumalan Pojaksi…”

Samaan viittaavat myös Athanasioksen tunnustuksen käyttämä termi ”…äidin luonnosta ajassa syntyneenä…” ja luterilaisen kirkkomme Augsburgin tunnustuksen kolmannen eli Jumalan Poika -uskonkohdan maininta Marian kohdusta:

”Edelleen seurakuntamme opettavat, että Sana, so. Jumalan Poika, on ottanut inhimillisen luonnon autuaan neitsyt Marian kohdussa, niin että molemmat luonnot, jumalallinen ja inhimillinen, samassa persoonassa erottamattomasti yhtyneinä, ovat yksi ainoa Kristus, tosi Jumala ja tosi ihminen, joka syntyi neitsyt Mariasta…”

Jumalan Pojan, Sanan, yhteyteensä omaksumalla – ja nyt taivaaseen astumisen jälkeisessä korotuksen tilassa olevalla – inhimillisellä luonnolla on kaikki aidon ihmisolemuksen kannalta välttämättömät ominaisuudet mutta ei sellaisia ominaisuuksia kuten syntiin langenneisuus ja syntiin turmeltuneisuus ja näistä koituva rappio, jotka eivät määritelmällisesti ole ihmisolemuksen kannalta välttämättömiä ominaisuuksia. Vaikka saikin äidiltään todellisesti aidon inhimillisen luonnon, ei Jeesus syntynyt perisynnin syyllisyyden alaiseen tilaan.

Jeesus syntyi todelliseksi ihmiseksi, mutta poikkeuksellisen ainutlaatuisella tavalla eli neitseestäsyntymisen – neitseellisen sikiämisen – kautta. Tämä tapahtui ennen muuta siksi, koska Jeesus on, niin kutsutusti ja analogisessa mielessä, uusi Aadam, jossa alkoi ja edelleen alkaa uusi luominen, kuten Paavali viittaa Ensimmäisen korinttolaiskirjeen luvun 15 jakeissa 44–47. Kuten Raamatun ilmoituksen mukaan ensimmäisen Aadamin eli Jumalan erityisesti luoman ensimmäisen ihmisen, todellisen historiallisen henkilön, alkuperä oli poikkeuksellisen ainutlaatuinen, on myös toisen ja uuden Aadamin eli Jeesuksen Kristuksen alkuperä vastaavalla tavalla ainutlaatuisen poikkeuksellinen.   

Kristillinen käsitys ja uskonoppi Jumalan Pojan inkarnaatiosta, joulun ydinsanomasta, on ainutlaatuinen ja nojaa raamatulliseen erityiseen ilmoitukseen, joka on luonteeltaan historiallista. Populaarissa ja pinnallisen asiantuntemattomassa mielikuvastossa viljellään tuon tuostakin historiallisesti ja teologisesti kestämättömiä kuvitelmia siitä, että ajatus Jeesuksen inkarnaatiosta ja neitseestä syntymisestä olisi peräisin kristinuskoa edeltäneistä jumalmytologioista.

Tällaiset kuvitelmat eivät kuitenkaan lainkaan kestä syvällisempää tarkastelua. Jos Jeesuksen neitseestäsyntymistä verrataan mytologisiin kertomuksiin jumalten kuten Mithran, Adoniksen, Dionysioksen, Osiriksen, Horuksen tai vaikkapa Aleksanteri Suuren erikoisista syntymisistä, havaitaan, että mikään näistä ei joistakin pinnallisista samankaltaisuuksista huolimatta sisällöllisesti vastaa Raamatun ilmoitusta Jeesuksen Kristuksen sikiämisestä ja syntymästä. Raamatullinen ja kristillinen usko Jumalan Pojan inkarnaatioon ei ole näiden mytologisten tarujen kopio eikä versio.   

On syytä, etenkin nyt jouluna, panna merkille, kuinka ratkaisevan tärkeä ja vaikutushistoriallisesti olennainen koko länsimaisen maailmankatsomuksen muotoutumisen kannalta on ollut kristillinen usko kolmiyhteiseen Jumalaan ja Jumalan Pojan inkarnaatioon. Kristillisellä inkarnaatiouskolla on nimittäin ollut valtava filosofinen ja aatteellinen vaikutus, jota ilman länsimainen ajattelu yleensä ja käsitys ihmisestä erityisesti eivät olisi muotoutuneet sellaisiksi kuin viimeisen kahdentuhannen vuoden aikana ovat muodostuneet.

Kristillisen kolminaisuusopillisen Jumala-uskon mukaan perimmäinen todellisuus on kolmipersoonainen, trinitaarinen. Perimmäisimmässä todellisuudessa, Jumalassa, kuten myös Hänen vapaasta tahdostaan luomassaan luomakunnassa, vallitsee tietty ykseys moneudessa ja sen rajoissa. Luomakunnassa on, päinvastoin kuin monistisen kollektivistinen ykseysoppi katsoo, hyvät rajansa ja eronsa, vaikkakaan ei mielivaltaisen satunnaista ristiriitaisuutta. Kristillinen yksijumalaisuus, monoteismi, on trinitaarista monoteismiä, josta ei ole koskaan voitu vetää esimerkiksi islaminuskon kaltaisia unitaarisen totalitaarisia johtopäätöksiä.

Siitä lähtien, varhaiskeskiajan 300–500-luvuilta jKr. alkaen, kun kristillinen kolminaisopillinen Jumala-oppi ja kaksiluonto-opillinen oppi Kristuksen persoonasta ja työstä muotoiltiin klassisen kattaviin ja huolellisen raamatullisesti pohdittuihin muotoihinsa, on kristillinen teologia tarjonnut länsimaiselle järjenkäytölle ja sen rajojen pohdinnalle ja ylipäätään läntiselle hengenelämälle ratkaisevan suuntaa-antavia virikkeitä.

Koko länsimainen kulttuuri on ratkaisevasti velkaa paitsi kristilliselle kolminaisuusopilliselle Jumala-uskolle ja luomisuskolle myös uskolle siihen historialliseen tosiasiaan, että Jumalan Poika, kolmiyhteisen jumaluuden toinen persoona, inkarnoitui ihmiseksi. Länsimaiselle ajattelulle tyypillinen usko yksilöllisyyden arvoon, ihmisarvoon yleensä ja ihmisoikeuksien käsitteeseen perustuvat viime kädessä siihen, että länsimainen ajattelu on kehkeytynyt nimenomaan kristinuskon läpitunkeman hengenelämän piirissä ja että tämän hengenelämän keskiössä on ollut vakaumus, jonka mukaan yksilöllinen ihmisyys on Jeesuksen Persoonassa liitetty jumalallisen luonnon yhteyteen.

Kristillinen luomis- ja inkarnaatiousko ovat synnyttäneet vankan vakaumuksen siitä, että aineellisuus ja ruumiillisuus ovat hyviä todellisuuksia, eivät gnostilaismanikealaisen pahoja eivätkä vältettäviä vihollisia. Jumalan Pojan syntyminen ihmiseksi tietyssä paikassa tiettynä historiallisena aikana osoittaa, että yksittäinen historiallinen tapahtuminen on merkityksellistä ja mielekästä. Länsimainen historianfilosofia edellyttää luomisen ja inkarnaation todellisuuksia, jotka ovat ehtoja sille, että voimme pitää mielekkäänä ajatusta lineaarisesti etenevästä historiankulusta ja ajatusta, jonka mukaan yksittäisellä historiallisella tapahtumalla voi olla jopa ääretön ja muuttumaton yleinen merkitys. Ylipäätään edistyksen käsitteen eri versioiden soveltaminen edellyttää luomisen ja inkarnaation todellisuuden myöntämistä.

On osaltaan varsin surkuhupaisan komediallista ja tragikoomista, kun luomiseen ja Jumalan Pojan inkarnaatioon uskovaa konservatiivista kristinuskoa ja sen näkymistä julkisessa tilassa vastustetaan rehvakkaan itsevarmasti vetoamalla järkeen ja edistykseen ottaen lukuun sen, että länsimainen tiede, rationaalinen ajattelu ylipäätään ja varsinkin käsitys historiallisesta edistymisestä ovat ratkaisevasti velkaa konservatiiviselle kristilliselle teologialle ja etenkin juuri kristilliselle uskolle Jumalan Pojan inkarnaatioon eli joulun ydinsanomalle.

Lue ajatuksella artikkelini ”Kristillinen usko on vaikuttanut ratkaisevasti länsimaiseen kulttuuriin” Oikeassa Mediassa 21.1.2018 sekä tutustu historialliseen teologiaan erikoistuneen historian professori Patricia Ranftin perusteelliseen teokseen How the Doctrine of Incarnation Shaped Western Culture (Lexington Books, 2012), jossa Ranft osoittaa nimenomaan kristillisen inkarnaatiouskon vaikuttaneen ratkaisevasti koko länsimaisen kulttuurillisen itseymmärryksen muotoutumiseen varhaiskeskiajalta alkaen.  

Vuoden 2018 joulun ydinsanomana on edelleen evankelinen totuus Jumalan Pojan ainutlaatuisesta inkarnaatiosta meidän syntisen pelastumisen hyväksi. Tämän totuuden äärelle on syytä tänäkin jouluna hiljentyä paitsi jokaisen, joka tahtoo saavuttaa iankaikkisen pelastuksen, myös jokaisen, jolle länsimaisen kulttuurin perusteiden säilymisen puolustaminen on lähellä sydäntä.

Jeesus Kristus on Herra!

Siunattua joulua 2018 ja alkavaa Herran vuotta 2019.