Blogi: Timo Vihavainen, ke 28.11.2018 23:27

Nationalismi saa haastajan?

Nationalismi vastatuulessa

 

Lauri A. Puntila kiteytti puolen vuosisadan takaisessa kirjassaan Bismarckin Ranskan-politiikka Napoleonin sotien jälkeisen kehityksen tärkeimmäksi trendiksi politiikan kansanvaltaistumisen, mikä puolestaan johti kansallisten vastakohtien syvenemiseen ja politiikan kangistumiseen.

Kansallisuusaate eli nationalismi ”puhtaimmillaan” johti Puntilan mukaan kansat kunnioittamaan toistensa oikeuksia. Kieroon kehitettynä tai väärin ymmärrettynä, yksipuolisesti omaa suosivana se taas vieroitti kansoja toisistaan ja siihen vetoamalla oli mahdollista lietsoa kansallisuusvihaa.

Kun Puntilan teos vuonna 1952 ilmestyi, oli toinen maailmansota ja vieläpä ensimmäinenkin hyvin muistissa. Siitä huolimatta eivät merkittävät intellektuellit rynnänneet kilvan tuomitsemaan kansallisuusaatetta sotien syynä. Sellainenhan se tuskin olikaan.

Ensimmäinen maailmansota, toisen maailmansodan välttämätön ehto, syttyi valtapoliittisista syistä ja kansallisuusaate mobilisoitiin laajasti sen palvelukseen vasta myöhemmin, suurelta osin petollisin lupauksin ja epäoikeutettuja intohimoja lietsomalla.

Rauhan tekeminen muutoin kuin näännyttämällä vastustaja henkihieveriin osoittautui mahdottomaksi, kuten Puntilan kuvaama päätöksenteon kankeus edellytti. Voittajien kansallisia intohimoja tyydytettiin sitten rikkomalla häpeämättömästi saksalaisten, itävaltalaisten  ja unkarilaisten oikeutta kansalliseen itsemääräämiseen.

Toinen maailmansota oli ensimmäisen elimellistä jatkoa ja toisti pitkälti sen virheet lukuun ottamatta sitä, ettei suurimpia hävinneitä kansoja nyt samassa määrin nöyryytetty eikä pieniä ole suurpolitiikassa tapana ottaa erityisemmin huomioon.

Nationalismi oli epäilemättä tärkeä toisen maailmansodan syttymisen syy ja Saksa saattoi siihen vedotessaan rakentaa sille oikeutetulle katkeruudelle, jota Versailles’n vääryydet olivat herättäneet.

Niinpä olisikin oikeampaa sanoa, että toisen maailmansodan keskeisenä syynä olivat nationalismin –saksalaisten oikeutettujen kansallisten vaatimusten- loukkaamiset kuin selittää se nationalismin aiheuttamaksi sinänsä.

Epäilemättä Saksalla sitten oli myös imperialistisia päämääriä, jotka olivat huonosti kätkettyjä ja sen markkinoima Uusi Eurooppa tuskin olisi voinut ylpeillä suurella oikeudenmukaisuudellaan ja jäsentensä tasa-arvoisuudella.

Tai ylpeillä toki olisi voitu. Juuri sitähän Neuvostoliitto koko ajan teki mainostaessaan olevansa nimenomaan tasa-arvoisten kansojen vapaaehtoinen liitto. Harva kai asiaa sanan varsinaisessa mielessä uskoi, mutta sen lavasteisiin uhrattiin paljon resursseja ja sille osoitettiin rituaalista kunnioitusta.

Euroopan unioni on myös valtioliitto, joka esiintyy oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden tunnuksin. Sen alkuna ollut hiili-ja teräsunioni pyrki takaamaan rauhaa alistamalla keskeiset varustelumateriaalit yhteishallintaan.

Erityistä intoa uuteen sotaan tuskin sen jäsenmailla olikaan, olihan myös niiden kansojen oikeutettua nationalismia vältetty sodan jälkiselvityksissä loukkaamasta, sikäli kuin asia koski kansallisia vähemmistöjä. Niiden muodostamat ongelmat ratkaistiin yleensä väestönsiirroilla, ei tosin lännessä.

Kuten tunnettua, EU:n piirissä on vallinnut kaksi näkemystä yhteisön olemuksesta. Toinen, jota Charles de Gaulle aikoinaan ansiokkaasti edusti, puhuu isänmaiden Euroopasta ja toinen taas haluaa kehitystä liittovaltion suuntaan.

On tietenkin selvää, että nämä kaksi lähestymistapaa ovat keskenään ristiriidassa ja tarpeeksi pitkälle vietyinä myös keskenään sovittamattoman vihamielisiä.

Kuten politiikassa ja lääketieteessä yleensä, tässäkin ratkaisee annoksen määrä. Sopiva annos edistää terveyttä ja hyvinvointia, liiallinen annos tappaa.

Yhdysvalloissa demokraatit ja republikaanit ovat jo vuosisatoja painiskelleet saman ongelman kimpussa ja päätyneet yleensä kompromissiin. Silloin, kun se osoittautui mahdottomaksi, päädyttiin erittäin veriseen sisällissotaan, jolle sitten keksittiin erilaisia, yleviäkin perusteita. Olennainen taustatekijä oli kuitenkin kysymys liittovaltiosta ja osavaltioiden oikeuksista.

Euroopan unionin piirissä voidaan nyt todeta ryhdytyn ratkaisemaan hyvin vaikeaa ja räjähdysaltista kysymystä, kun on otettu esille liittovaltiokehityksen suuntaan vieviä aloitteita.

Huomiota herättää, että tämän suuntauksen kannattajien keskuudessa on nostettu esille nationalismin vastainen tunnus. Nationalismi on leimattu kirosanaksi ja siihen on ilmeisesti haluttu liittää kansalliskiihkoiseen obskurantismiin kuuluvia piirteitä.

Tämän käsitteen tällaisen käytön tunnemme Neuvostoliiton ja sen johtaman imperiumin historiasta.

Neuvostoliitossa kaikkinainen nationalismi leimattiin henkiseksi jälkeenjääneisyydeksi, olihan kansakunta nimenomaan kapitalismin luomus ja sen mukana sen tuli kadotakin. Nationalismin tilalle piti tuleman proletaarisen internationalismin, johon liittyi sosialistinen patriotismi.

Neuvostojen maan tasa-arvoiset kansallisuudet ymmärsivät, että heidän kansalliset intressinsä tulivat parhaiten turvatuiksi nimenomaan ja ainoastaan neuvostokansojen tasa-arvoisessa perheessä. SEV:in ja Varsovan liiton rajaamissa sosialistisen maailmanjärjestelmän puitteissa taas kansainvälinen työnjako toteutui ainoalla oikeudenmukaisella ja rationaalisella tavalla.

Oli selvää, että vain kansan viholliset ja imperialismin agentit saattoivat kieltää nämä ilmeiset tosiasiat ja jopa taistella niitä vastaan.

Mutta tämähän kuuluu siihen kylmän sodan aikaiseen historiaan, joka päättyi Neuvostoliiton ja neuvostoimperiumin hajotessa. Silloin lienee yleisesti uskottu, ettei vastaavanlaisia valheellisia tunnuksia ja tulkintoja enää vastedes kehdattaisi nostaa julkisuudessa esille.

Vaan mitä on nyt sanottava siitä, että EU:n ja sen jäsenmaiden johdossa olevat henkilöt ovat taas nostamassa esille väitteitä nationalismin turmiollisuudesta, sen keinotekoisuudesta ja sen kannattajien roolista vieraan vallan agentteina?

Mikäli EU nyt pyrkii keskitetyksi imperiumiksi, kohtaa se samat ongelmat kuin kaikki muutkin historian vastaavat luomukset aikoinaan.

Imperiumien luonnollisena ja väistämättömänä ongelmana on aina ollut keskusvallan ja alueiden eli metropolin ja periferian välisten intressien ristiriita.

Se muodostui kerran hyvin syväksi myös Yhdysvalloissa, vaikka nationalismi siellä tuskin sanan varsinaisessa merkityksessä näytteli asiassa mitään osaa.

Asian ratkaiseminen vaati kaamean veronsa.

Venäjän imperiumin romahtamiseen tarvittiin maailmansota, mutta sen jatkoksi rakennettu neuvostoimperiumi hajosi jo sitten rauhanomaisesti.

Tämä hajoaminen oli ennen muuta nationalismin tulosta ja harva taisi siihen aikaan syyttää tuota ideologiaa suuresta ihmisvihamielisyydestä ja taantumuksellisuudesta. Näin taisivat tehdä vain kommunistit.

Nationalismin merkitys, kuten sanottu, muuttuu olennaisesti sen mukaan, millaisena annoksena sitä on saatavilla.

Hyväätekevä ja hedelmällinen roolinsa on aina ollut sellaisella nationalismilla, jonka päämääränä on rakentaa kansallista kulttuuria ja kohottaa sen väestö korkeammalle sivistystasolle.

Tämä rooli sillä on ollut Suomessa Snellmanista lähtien ja sitä saamme kiittää siitä, että tällä hetkellä yleensä sijoitumme kansainvälisten rankkausten kärkeen kaikilla tai ainakin useimmilla myönteisillä mittareilla. Tämä on  ratkaisevalta osin myönteisen nationalismin ansiota, mitä tuskin kukaan kieltää.

Mutta loukattu nationalismi on myrkkyä ja politiikassa se saa aikaan pahaa. Tästä Euroopan historian pitäisi antaa riittävästi todisteita.

On murheellista ja masentavaa nähdä eurooppalaisten valtiomiesten joukossa sellaisia, jotka eivät halua uskoa historian opetuksia, vaan yrittävät jääräpäisesti ja tyhjiin fraaseihin nojautuen hallita vastoin kansojen oikeutettuja ja selkeästi ilmoitettuja pyrkimyksiä.

Mikäli suurin osa tai ainakin hyvin merkittävä osa jonkin maan kansalaisista ilmaisee pitävänsä kansallisten oikeuksiensa loukkaamisena vaikkapa uuden siirtolaisvirran ohjaamista maahansa, on sillä siihen oikeus ja sen kantaa tällaiseen kansallisesti keskeiseen asiaan on kunnioitettava.

Imperiumin keskusvallan kannalta mahdollisesti jostakin syystä hankalien asenteiden leimaaminen obskurantismiksi ja järjen vähyydestä johtuviksi takapajuisuuden osoituksiksi on populismia, eli katteetonta demagogiaa.

Mikä on vielä pahempaa, tuo asenne saattaa olla merkki ylimielisyydestä, joka mahdollisesti johtaa sellaisiin poliittisiin päätöksiin, joita herkkä kansojen konsensus ei kestä. Yhdysvaltojen 1800-luvunesimerkki on tietenkin äärimmäinen, mutta myös Neuvostoliiton kohtalon pitäisi riittää varoittamaan.

Internationalismilla on rajansa eikä nationalismi häviä maailmasta sillä, että se julistetaan aikansa eläneeksi ja taantumukselliseksi. On aika myös EU:n piirissä herätä huomaamaan, että kyseessä on valtava voima, jota voidaan käyttää hyödyksi kaikkien onneksi tai sitten jääräpäisesti uhmata kaikkien vahingoksi.

 

Timo Vihavainen ke 28.11. 23:27

(Kaikki OM:n osoitteet vaihdettiin turvallisiksi https- osoitteiksi 28.10.2018. Muutos nollasi osan vanhoista FB peukutus- ja jakolaskureista)

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Tavattomuuden lähteillä

ke 16.01. 23:10

Memento

ti 15.01. 23:23

Taantuminen totalitarismiin

su 13.01. 10:28

Kunnian kuuleminen

la 12.01. 00:01

Strateginen isku

to 10.01. 23:42

Ranskan jälkivaikutusta

ke 09.01. 23:15

Fingerporilainen aikakausi

ti 08.01. 22:27

Eselin

ma 07.01. 22:32

Pois nälkärajalta

su 06.01. 22:33

Ohranointia

la 05.01. 22:59

blogit

Vieraskynä

Vihapuhe on ihmisoikeus

ke 09.01.2019 17:44

Juha Ahvio

Vuosi 2019 totuuden valossa -luentosarja alkaa

la 12.01.2019 00:06

Professorin Ajatuksia

Oulun tapauksen poikimaa huumoria

ke 16.01.2019 23:09

Jukka Hankamäki

Edessä maahanmuuttovaalit, ja miksi?

ti 15.01.2019 23:26

Petteri Hiienkoski

Pääministerin falskit selitykset

ma 14.01.2019 00:14

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Laura Huhtasaari

Perussuomalaiset ovat ratkaisu

ma 14.01.2019 17:38

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Suomesta tulossa Espanjaa afrikkalaisempi

ma 14.01.2019 23:12

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Mitä termi "vihervasemmisto" tarkoittaa?

pe 24.08.2018 09:42

Arto Luukkanen

Lopetetaan hyssyttely ja turvataan Suomen lapset!

ke 16.01.2019 23:12

Mika Niikko

Itsekkyyden naamiaiset

ma 02.07.2018 00:54

Musta Orkidea

Viimeisen muurin takana on totuus

ke 14.02.2018 10:55

Mikko Paunio

Elina Grundström on maineriski JSN:lle

to 20.12.2018 16:13

Heikki Porkka

Arvopohjista ja pedofiliasta

to 17.01.2019 10:50

Olli Pusa

Vastuunpakoilun SM-kisat?

la 12.01.2019 22:51

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Kuinka paljon puolue vastaa kannattajakuntaansa ?

la 22.12.2018 19:13

Reijo Tossavainen

Persujytky on viisauden alku - mutta vain vaalien alla

ma 14.01.2019 16:09

Jessica Vahtera

Työpaikkoja ei synny tilastotempuilla

pe 27.04.2018 12:59

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Tavattomuuden lähteillä

ke 16.01.2019 23:10

Matti Viren

Taas se Impivaara

ma 06.08.2018 22:40