Hyvää lähestyvää Wappua!

Minä olin jo kirjoittanut blogin, jossa olisin ylistänyt kevättä, opiskelijoita, työläisiä ja naisia. 

Olisin siinä äärimukavassa blogissa miettinyt sitä mikä meitä yhdistää – sen sijaan mikä meitä erottaa. Sopu ja yhteisymmärrys ovat tärkeitä asioita; samoin rakkaus ja kuten Hjallis – tämä ministeriksi haluava nano-oligarkkimme niin nätisti sen sanoo - ”huolenpito”.

En kuitenkaan voinut laittaa tätä ”kukkaisblogia” tähän sillä minuun otti yhteyttä eräs nainen, joka kertoi tylyn kertomuksen Itä-Helsingistä.

Hänen hätänsä oli ilmeinen. Mitä keski-ikäinen nainen voi tehdä kun ei ole tilaa? Olla.

Vaihtoehto – huivi

Hänet on jo ryöstetty. Naista tönitään kaupoissa, hänelle huudetaan, kyynärpäätä tulee kylkeen kuin jääkiekkokaukalossa ja hän saa kuulla olevansa rasisti. Ainoa, joka häntä suojelee, on joskus paikalle sattuva järjestysmies. Kaiken kaikkiaan tavallinen arki Itä-Helsingissä tällaiselle keski-ikäiselle naiselle on henkisiä koettelemuksia ja fyysistä varuillaanoloa. Niin kaduilla, kaupassa, R-kioskilla kuin rappukäytävillä.

Perusturva on järkkynyt.

Hänen kysymyksenä minulle oli seuraava: ”pitäisikö hänen käyttää huivia tai burkhaa? Ehkä häntä ei sitten tönittäisi tai mätkittäisi?”. Huivi on alistumisen merkki ja merkki kuulumisesta erääseen kulttuuripiiriin.

Ehkä hän sitten voisi mennä kauppaan huolettomana? Ehkä häntä ei sitten syljettäisi kasvoille? Ehkäpä tässä olisi ratkaisu ongelmiin?

Miehittäjien edessä on alistuttava

Jäin pohtimaan sitä mitä minä vastaisin naisille.

On helppoa huudella keskiluokkaisesta ja täysin suomalaisesta asuma-alueesta että: ”…älä anna periksi! Soita poliisille tai pyydä näitä kyynärpään käyttäjiä keskustelemaan kanssasi! Perustakaa KiVa-ryhmä! Älä ole ennakkoluuloinen!”

Pohdin myös sitä miten suomalaiset ovat pärjänneet historiansa aikana. Meidän strategiamme oli taipua – ei taittua.  

Katolisen kirkon veronkerääjille piti olla nöyränä. Turun piispan edustajat halusivat olla läsnä kun viljaa korjattiin saadakseen täydet kymmenykset. Niskurointi ei auttanut. Vuonna 1340, tarkemmin sanottu 16 pnä kesäkuuta paavi Benedictus XII vahvisti omasta puolestaan Henrikin langettaman ja Uppsalan kaniikki Tuomas Johanneksenpojan vahvistaman kirkonkirouksen 25:lle Suur-Sääksmäen talonpojalle, jotka olivat niskoitelleet kymmenysten maksussa.

Selviytymisstrategioita on ollut monia. Suomen silloinen eliitti otti rälssikirjat tai myöhemmin väänsi nimensä ruotsalaiseksi. Heillä oli helpompaa. Monen nyt ruotsinkielisen eliittisuvun alussa on joku supisuomalainen ratsumies, joka palveli kuningasta sodassa ja unohti oman talonpoikaisen identiteettinsä.

Muun talonpoikaisen rahvaan ei auttanut muuta kuin nöyrtyä tai lähteä uudisasukkaiksi alueille, jossa ei ollut kruunua tai kirkkoa.

Pitääkö tarina paikkaansa? Vai onko ihminen rasisti jos uskoo sitä? Tai puhuu siitä?

Minä luotan tämän naisen tarinaan. Se on autenttinen eikä hänellä ole syytä liioitella.

Se, että tätä naisen kertomusta nyt käsitellään voi tietenkin olla rasismia. Ehkä sitä ei saisi tehdä? Pitäisi olla hiljaa. Ja vaieta. Ja alistua. Pyydän neuvoa meitä valvovilta nettipoliiseilta? Emmehän me nyt syyllisty rasismiin, vihapuheeseen tai ilkeisiin ajatuksiin?

Kaikesta huolimatta nostan naisen tarinan tänne blogiin ja kutsun kaikki keskustelemaan siitä mitä hänen pitäisi tehdä?

Hän epäilemättä seuraa itse näitä keskusteluja joten pyydän kaikilta osallistujilta hyvää makua, asiallisuutta ja hiukkasen empatiaa.  

Eli pitäisikö hänen laittaa huivi päähänsä tahi peräti burkha?

Pitääkö alistua? Olisiko sen helpompaa?