Muistelmat paremmasta maailmasta

Englantilaissyntyinen historioitsija Tony Judt on useissa artikkeleissaan kiinnittänyt huomiota siihen, miten nopeasti maailma on muuttunut viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana. Sitä paitsi muutos on mennyt huonompaan suuntaan.

Kuusikymppinen Judt muistaa toki myös kuusikymmenluvun kulttuurivallankumouksen, joka sentään oli murroksien murros. Tosin se tuskin oli monessakaan maassa yhtä raju kuin Suomessa, jossa suuret ikäluokat itse asiassa siirtyivät sadan vuoden matkan moderniin yhden vuosikymmenen aikana. Mutta myös Judtin nuoruudessa asiat olivat perusteellisesti toisin kuin ne olivat olleet hänen lapsuudessaan. Ja sen jälkeen ne ovat jälleen muuttuneet suorastaan laadullisesti, kuvailee Judt muistelmissaan, joita on julkaistu New York Review’ssä.

”60-luvun tyypeille” Yhdysvaltain nykyinen akateeminen maailma muistuttaa absurdia painajaista. Judtin nuoruudessa vapauduttiin seksuaalitabuista ja nautittiin vapaasta seksistä ainakin teoriassa. Nyt sen sijaan on kehitetty kokonainen kieltojen ja tabujen järjestelmä, joka liittyy sukupuoliseen ahdisteluun ja erilaisiin ryhmiin kohdistuvien ennakkoluulojen ja niistä käytetyn puheenparren demonisointiin ja kriminalisointiin. Nykyisen maailman siemenet kylvettiin 60-luvun vasemmiston toimesta, mutta hedelmät näyttävät tuntemattomilta. Poliittisen korrektiuden pakkopaita, ”sukupuolipolitiikka” ja ainakin esitetty yliherkkyys loukkauksille ovat kaukana menneestä vapauden hurmasta. Iskulauseet, joita kerran heiteltiin leikillään, ovat nyt osa lainsäädäntöä. ”Minä” ja sen ohella ehkä sukupuoli ja rotu ovat nyt kaiken keskus ja mitta, yhteiskuntaluokat eivät ole mitään. Kun ”henkilökohtainen on poliittista” ei mikään enää ole poliittista. Judt kehottaa kiinnittämään jokaisen collegen ilmoitustaululle lauseen ”Kaikki ei voi koskea kaikkea”! Vanha radikaali näyttää suorastaan kiivastuvan siitä omaan itseen ja henkilökohtaisiin kokemuksiin käpertymisestä, joka nostaa maailman keskeiseksi asiaksi periaatteen, että on olemassa yleinen ja kaikkia koskeva oikeus olla tulematta loukkaantuneeksi.

Kehitys ei suinkaan ole ollut edistystä, ainakaan tärkeillä objektiivisilla mittareilla arvioiden. ”Helppoahan teidän silloin oli!” sanovat opiskelijat nyt myös Amerikassa opettajilleen. Elämä taisi todella olla sekä parempaa että helpompaa. Judt osoittaa uudessa kirjassaan ”Ill Fares the Land”, miten tulonjako on muuttunut yhä epätasaisemmaksi. Kelkasta pudonneiden määrä on kasvanut ja heidän kurjistumisensa on konkreettisesti osoitettavissa, jopa sairaustilastoilla. Huikeita tuloja nauttivien joukko on sekin kasvanut ja samalla sen omahyväisyys ja häpeämättömyys ovat kasvaneet. Kun akateeminen nuoriso vielä kolmekymmentä vuotta sitten priorisoi mielekästä työtä ja itsensä kehittämistä rahan sijaan, on tilanne nyt päinvastainen. Mammonan palvonnalla ei näytä olevan vastavoimia missään. Kaikkialla on yhä yksimielisemmin keskitytty vain ja ainoastaan maksimaaliseen kansatulon kasvattamiseen ainoana tunnustettuna arvona. Judt ottaa Ruotsin ja Suomen esimerkeiksi maista, joissa tulonjako on huomattavan tasainen ja sosiaaliset ongelmat vähäisiä ainakin Englantiin ja USA:han verrattuna. Mutta asia taitaa olla niin, että nämä maat eivät kelpaa kenellekään esimerkiksi ja itsekin ne tähyävät sen korkeimman viisauden suuntaan, joka on löydetty anglosaksisessa maailmassa.

Moraalisen suuttumuksen vallassa Judt katsoo, että ainakin nuorelle polvelle on kerrottava, etteivät asiat ole aina olleet näin eikä niiden aina tarvitse olla näin. Ne, jotka muistavat millaista elämä oli kolmekymmentä vuotta sitten, voivat todistaa asian ja heidän pitää se tehdä. Ehkäpä kehityksen suunta voidaan kääntää hyvällä, ilman katastrofia, joka on väistämättömästi nykyisen tien päässä. Vanhan radikaalin lähes vanhatestamentillinen moraalinen suuttumus tuo mieleen sen, mitä tapahtui Venäjällä puolitoista vuosisataa sitten. Liberaali ”isien” sukupolvi huomasi kauhukseen kasvattaneensa ”poikien” nihilistisukupolven, joka oli uskollisempi heidän periaatteilleen kuin he itse aikoinaan.

Tänään Venäjä näyttää olevan mukana samassa kehityksessä kuin länsikin. Työn sijaan arvostetaan rahaa, rehellisyyden asemesta keplottelua, hienotunteisuuden ja keskinäisavun sijasta ”suhteita” hyödyllisiin ihmisiin eli verkostoitumista, kuten asia myös ilmaistaan.

Arvovaltaisessa Sotsis-aikakauslehdessä tammikuussa julkaistun tutkimuksen mukaan tämänsuuntainen muutos on Venäjällä ollut kolmenkymmenen viime vuoden aikana hyvin voimakas. Venäjän kehityksessä on tietenkin omat erikoispiirteensä. Lännessä ”valtaa” ei ainakaan vielä pidetä samassa määrin ”kansan” vastaisena voimana kuin Venäjällä. Peräti 65 prosenttia venäläisistä pitää valtiokoneistoa rikollisena. Postmodernista näkökulmasta katsoen asiaa ei tietenkään voi tuomita sen enempää kuin muutakaan yhteiskunnalta rahastamista. Sitähän ylisuuret palkat ja palkkiotkin tietysti ovat.

Joka tapauksessa on kiinnostavaa, että samanlaiset ilmiöt näyttävät olevan luonteenomaisia sekä Venäjän että läntisen maailman kehitykselle viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana. Vaikka etenkin Venäjällä käytettävissä olevan rahan määrä on valtavasti kasvanut, on tyytyväisyys romahtanut samoin kuin optimismi.

Onko kuusikymmenluvun kulttuurivallankumouksen jälkeen taas tapahtunut uusi historiallinen murros? Onko kaikkinielevä mammonanpalvonta vasta nyt syönyt kohtalokkaasti tilaa elämänlaadulta ja moraalilta? Onko meillä paluuta siihen parempaan maailmaan, jossa riitti rahaa sijoitettavaksi muuhunkin kuin rahan hankkimiseen? Joskus sanottiin, että Suomen kansan aika suuriin tekoihin on silloin, kun se näkee nälkää. Kansakoululaitos perustettiin aikana, jolloin vähäkalorista dieettiä ei tarvinnut erikseen suunnitella. Kukapa olisi uskonut, että koulut tultaisiin lakkauttamaan aikana, jolloin yhteiskunnalla on rahaa käytettävissään monikertaisesti enemmän kuin koskaan ennen?