Tiedon pelko ja sen pakeneminen

Yrjö Ahmavaara, mainio monitieteilijä, oli aikoinaan monen opiskelijan idoli. Hänen teoksensa Yhteiskuntatieteen kyberneettinen metodologia selitti yhteiskuntien menestymistä ja tuhoutumista niiden informaatiojärjestelmien eroilla. Kapitalistinen järjestelmä oli sen mukaan väärin rakennettu kone, joka ennemmin tai myöhemmin oli tuomittu tukehtumaan omiin virhekytkentöihinsä.

Sosialistisella järjestelmällä oli sen sijaan kyky hyödyntää sitä takaisinsyöttöä, jota sen toiminta tuotti. Se teki aina tarvittavat korjausliikkeet ja oli predestinoitu kukoistamaan ajasta aikaan.

Tämä oli oikealta kuulostavaa evankeliumia 1960-luvun lopun Suomessa. Suuri lamakausi oli kiistattomasti ollut kapitalismin aikaansaannos ja yksin tein sitten myös fasismi ja maailmansodat. Vaikea oli tuollaista menneen maailman irrationaalisuutta puolustella, saati kannattaa.

Toki siinä sitten kävi, kuten tiedämme. Ahmavaara ei jäänyt raunioille makaamaan, vaan hänestä tuli sosialismin ja kaikkien muidenkin kvasirationaalisten ja anti-intellektuaalisten oppien ankara kriitikko, jonka kolumneja vanhoista Kanava-lehdistä kannattaa yhä lukea. Itse asiassa ne avasivat monelle näkymän sellaiseen sosialismikritiikin traditioon, josta meillä ei tiedetty mitään.

Muistan, miten herättävä oli Ahmavaaran vuonna 1969 ilmestynyt Informaatio –teos. Jokunen vuosi myöhemmin ilmestyi teos Informaatio: informatiivisen joukkotiedotuksen loogiset perusteet. Sitä kirjaa en ole lukenut, mutta ainakin nimen perusteella se kertoo samaa tarinaa kuin edellinenkin.

Ahmavaara oli matemaattisesti suuntautunut yhteiskuntatieteilijä ja psykologi ja onnistui hyvin havainnollisesti ja vakuuttavasti yksinkertaistamaan monimutkaiset asiat. Kirjan mukaan sellainen joukkotiedotus, joka kertoisi ihmisille niistä heidän elämäänsä oikeasti vaikuttavista tärkeistä asioista, olisi avainasemassa, kun yhteiskunnasta tehtäisiin rationaalinen, toimiva ja oliko vielä onnellinenkin.

Ahmavaaran skenaario olikin keskeisessä asemassa, kun Yleisradion Pitkän tähtäimen suunnittelukunta PTS luonnosteli politiikkansa. Yhteiskunnan itsensä takia oli välttämätöntä harjoittaa niin sanottua informatiivista ohjelmapolitiikkaa ja se oli välttämättömyyden pakosta aina myös poliittista.

 Erilaiset tyhmentämisohjelmat sen sijaan häiritsivät koko yhteiskunnan politiikan rationaalisuutta. Ihminen, joka ei ymmärtänyt, mistä hänen ongelmansa ja onnettomuutensa johtuivat (kapitalismista), ei kyennyt vastaamaan niihin järjellisellä tavalla, vaan saattoi joutua vaikkapa jonkin irrationaalisen massaliikkeen ( fasismi) saaliiksi. Huonosta joukkotiedotuksesta kärsi siis koko maa ja maailma, hyvä sellainen taas tarjosi pelastuksen.

Käytännössä ns. reporadion informatiiviseksi tarkoitettu eli yhteiskunnan ongelmia esiin nostava ja sosialismia niiden parannuskeinoksi tarjoava politiikka nosti kansajoukkojen niskakarvat pystyyn. Osoittautui, ettei kovin moni halunnutkaan –kukaties työn, Revon tai sairauden takia- nauttia siitä oikeasta informaatiosta, jota heille yritettiin tarjota.

Repo sai lähteä ja informatiivisuudesta tuli entistä vaisumpaa, lähinnä manipulaatiotasoista. Täytyy tosin tunnustaa, että verrattuna nykyiseen hömppätarjontaan ja avoimen yksipuoliseen propagandaan, taso oli paljon korkeampi.

Mutta kaikki oli tuolloin uutta ja siihen jaksettiin reagoida. Sankaritoimittajat halusivat tuolloinkin pelastaa maailmaa, kuka kertomalla kansalle, miten upeaa elämä siperialaisessa kolhoosissa oikeasti oli, kuka taas kertomalla oman maamme tosiasiallisesta kurjuudesta.

Ylen ahmavaaralainen sanoma ei oikein mennyt perille tuohon aikaan, jolloin elintaso maassamme kasvoi ennennäkemätöntä vauhtia. Harva siinä jaksoi luokkataistelusta kiinnostua, vaikka tarjolla oli suorastaan suuren ja mahtavan naapurimaamme kannustava esimerkki. Sehän oli paikka, joka kertoi itsestään vain totuudellista informaatiota, jota ei sitten tarvinnut täällä meillä enää parannella.

Joka tapauksessa siis, vaikka maailman pelastamisen resepti oli tiedossa, ongelmaksi jäi se, etteivät monet vastaanottajat halunneet tietää siitä mitään. Kyseessä oli niin sanotusti tiedonsosiologinen ideologian eli väärän tietoisuuden ongelma. Informaatio ei vain mennyt läpi. Nykyäänhän taidamme havaita saman asian Ylen lähetysten kohdalla. Suuri osa kansaa ei kuuntele eikä edes halua niitä asioita, joita sen pitäisi haluta.

Muistan, että Ahmavaara mainitussa Informaatio-kirjassaan käytti ilmiöstä sanaa fasistinen informaation torjunta. Koko fasismi oli kyberneettiseltä kannalta väärinkytkentää, eräänlainen oikosulku, joka tuli oikean (sosialistisen/vallankumouksellisen) tietoisuuden tilalle.

No, Ahmavaara oli hyvin korkeatasoinen intellektuelli, joka aikanaan huomasi virheensä ja kykeni tekemään johtopäätökset. Silti myös hänen tuon kauden kirjoituksensa ovat kiinnostavia.

Epäilemättä Ahmavaaran periaate, jonka mukaan informaation torjunta sinänsä on anti-intellektuaalinen primitiivireaktio, pitää paikkansa. Avoin yhteiskunta perustuu informaation vapauteen ja korkea intellektuaalinen taso edellyttää kykyä sietää kaikkea mahdollista informaatiota, myös sellaista, joka on täysin omien vakaumusten vastaista.

Kun katsoo nykyisen sensuurimentaliteetin ilmauksia, erilaisista robottien suorittamista ”väärien” sanojen metsästyksistä väärinajattelevien bännäyksiin ja blokkauksiin, ei voi olla tulematta siihen johtopäätökseen, että julkisen keskustelun intellektuaalinen taso on tavattoman matala. Sensuuria ja informaatiosta pidättymistä ei ainoastaan harjoiteta avoimesti, vaan sillä jopa ylpeillään.

Ahmavaaran käyttämä termi fasistinen informaation torjunta on toki nähtävä oman aikakautensa kontekstissa. Muistan kyllä, että sen poliittinen primitiivisyys häiritsi minua suuresti jo aikanaan.

Älkäämme siis nimittäkö fasismiksi tuota avointa tiedon halveksuntaa ja omaan ideologiseen bunkkeriin käpertymistä. Kyllä siihen tosiasiassa syyllistyvät nykyään aivan erityisesti ne, jotka ovat vanhan vasemmistolaisuuden perillisiä. Typeryydestä toki joka tapauksessa on kysymys ja kannattaa ottaa vakavasti se ajatus, että ajattelusta kieltäytyminen aiheuttaa paljon onnettomuutta.

Itse asiassa tuolta edistyksellisyyden pimeältä puolelta taitaa vielä puuttua asianmukainen nimi. Sellainen kannattaisi ehkä keksiä. Orwellilaisesta hyvinajattelusta ja ajatusrikosten välttämisestähän tässä on kysymys.

Joskus ennen sotia oli käytössä termi patentti-isänmaallisuus, joka pilkkasi tiettyjä, rajoitetusti intelligenttejä tahoja. Sodan jälkeen yksisilmäisiä lehtiä pilkattiin muuntelemalla niiden nimiä: Työkansan Sanomista tuli Yökansan sanomat, Kansan Uutisista Kansan Uutimet ja niin edelleen.

Helsingin Sanomat ja Yle eivät nykyään ole suotta tunnettuja lempinimiään ansainneet. Nehän ovat täynnä orwellilaista kivapuhetta ja ankkapuhetta ja kokonaan kuuroja kriittiselle informaatiolle. Informaation maksimaalisen vapauden ja monipuolisuuden sijasta myös someinstituutiot googlea myöten kertovat olevansa avoimesti ideologisia ja missiostaan tietoisia.

Suuri ja miltei uskomaton sairaalloinen oire tässä informaatioilmastossa on usko oman ideologian kaikkivoipaisuuteen ja täydellisyyteen. Erittäin huolestuttava merkki tästä ovat Jukka Hankamäen kirjaa vastaan kohdistetut hyökkäykset. Kun filosofia syytetään ajatusrikoksesta, ollaan jo sen tason moukkamaisuuden edessä, että se vallan mykistää.

Mutta millä sanalla tätä uutta sensuurimentaliteettia pitäisi kutsua? Olisi toivottavaa, että sana olisi informatiivinen ja saattaisi mahdollisesti herättää ajatuksia myös niissä, joihin se kohdistuu.