Vuorimiehen taival

Kristiina Kalleinen, Nils Gustaf Nordenskiöld -Vuorimiehen ja tiedemiehen elämä. Bidrag till kännedom af Finlands natur och folk 208, Helsinki 2019, 223 s.

Nils Adolf (N.A.) Nordenskiöldin nimi tunnetaan nykyään asiantuntijapiireissä kaikkialla maailmassa ja sata vuotta sitten se tunnettiin vielä paljon nykyistä laajemmin. Ihan turhan vuoksi ei erästä Helsingin valtakatua ole nimetty hänen mukaansa.

Nils Adolf eli lyhyesti Adolf joutui poistumaan Suomesta, kun tuli tervehtineeksi vierailulle saapuneita ruotsalaisia ylioppilaita hieman arveluttavin sanankääntein, jotka viittasivat skandinavismiin.

Adolfille oli jo petattu paikka mineralogian professorina ja hän oli saanut korkealta taholta stipendin matkustaa Ruotsiin. Ura Suomessa kuitenkin loppui, kun nuorimies ei suostunut edes pyytämään puhettaan anteeksi kenraalikuvernööri Bergiltä.

Toki hän sitten piankin sai vastaavan paikan Ruotsissa, jossa ura muutenkin urkeni ja nousi aivan uusiin korkeuksiin, uusillakin aloilla.

Kun Nordenskiöldin suku saapui 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa Suomeen, oli heidän nimensä Norberg. Eri vaiheissa se sitten muuttui Nordenbergiksi ja siitä Nordenskiöldiksi. Ruotsalainen haara otti tavakseen kirjoittaa nimen muodossa Nordenskjöld.

Suvun kantatila oli Mäntsälän Frugård ja sieltä oli kotoisin myös Ruotsin suuri, joskin varsin unohdettu merisankari Otto Henrik Nordenskjöld (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=merisankari ).

Tämän kirjan keskushenkilö Nils Gustaf Nordenskiöld oli tutkimusmatkailija Nils Adolfin isä. Amiraali Otto Henrik oli Nils Gustafin setä.

Sukuun kuului muitakin kiinnostavia henkilöitä, jotka kirjassa mainitaan, Magnus Otto Nordenberg suunnitteli Sipoon Kaunissaareen hyvin merkillistä utopiakaupunkia, August Nordenskiöld suoritti alkemistisia tutkimuksia Uudessakaupungissa ja menehtyi aikoinaan Sierra Leonessa, jonne hän oli suunnittelemassa vapautettujen orjien muodostamaa ihannevaltiota.

Kuten otsikko kertoo, Nils Gustaf oli sekä Suomen vuoritoimen hallintovirkamies että tutkija, mineralogi. Hänen suuri tavoitteensa oli kartoittaa Suomen malmiesiintymät ja vapauttaa maa riippuvuudesta Ruotsin malmista.

Tässä hän sai vastaansa ruukinpatruunat, jotka pitivät kotimaista malmia heikkolaatuisena eivätkä uskoneet sen riittävyyteenkään.

Nils Gustafilla oli innokkaita ja korkeita suojelijoita, mutta tässä hän hakki itselleen myös mahtavia vihollisia ja hänen virkansakin joutui joksikin aikaa jäädytetyksi.

Tieteentekijänä Nils Gustaf joka tapauksessa menestyi ja hänet nimitettiin useiden ulkomaisten tieteellisten seurojen jäseneksi. Asianmukaisesti hän myös hankki runsaasti alan uusinta kirjallisuutta ja teki paljon opinto- ja kongressimatkoja, jotka venyivät kuukausiksi ja koettelivat budjettia.

Ulkomaanmatkoillehan oli tuohon aikaan hankittava peräti keisarin suostumus, joka yhä uudelleen myönnettiin Nordenskiöldille ja stipendit kattoivat osan matkakuluista. Matkat tehtiin enimmäkseen yhä diligenssillä, ellei laivareittiä ollut käytettävissä.

Matkat suuntautuivat usein Englantiin, joka oli tuo ajan metallurgian ja tekniikan ykkösmaa. Venäjälle sankarimme matkusti myös usein ja Pietariin liki vuosittain. Myös Uralille, Demidovien omistamaan Nižni Tagiliin vei matka parikin kertaa ja toisella kerralla mukana oli myös omistajatar, Aurora Karamzin(a), ent. Demidova, os. Stjernvall.

Tutkimustoiminta ja oppineiden artikkelien laadinta olivat tuohon aikaan varsin intensiivistä toimintaa. Venäjälläkin haluttiin tietää, millaisessa maassa oikein asuttiin, keitä siellä asui ja mitä kaikkia rikkauksia sen poveen kätkeytyi.

Nordenskiöld ystävystyi myös henkilökohtaisesti monien ajan suurten tieteen valojen kanssa, joista mainittakoon Karl von Baer, jonka patsas nykyäänkin koristaa Pietarin Tiedeakatemian kirjaston aulaa.

Nordenskiöldiä on nimitetty Suomen mineralogian isäksi ja epäilemättä hänen saavutuksensa tällä alalla olivat kansainvälistä tasoa. Suurta unelmaansa, Suomen geologista kartastoa hän ei kuitenkaan ehtinyt saada aikaan.

Tuollaiset kartastothan olivat ajan suuria luomuksia, jotka paitsi että olivat ja ovat käytännön kaivostoiminnan kannalta ensiarvoisen tärkeitä, myös antoivat suuria sysäyksiä uusille teorioille maapallon kehittymisestä.

Mitä tulee Suomen teollisuusmineraalien määrään ja laatuun, pidettiin niitä sen verran toisarvoisina, että Runebergin Maamme-laulun sanat tuntuivat valitettavan tosilta.

Kuitenkin maassamme oli suuret määrät suo- ja järvimalmia, joita hyödynnettiin aina 1900-luvun alkuun saakka. Jopa kehityksen kärkeä edustava Putilovin tehdas osti itselleen muutaman itäsuomalaisen ruukin 1800-luvun lopulla.

Hankinnat, samoin kuin ruukkien hylkääminenkin liittyivät teknologian kehitykseen. Vanhat mellotustavat, joilla valmistettiin takkiraudasta terästä, olivat työläitä ja siis kalliita. Hehkutettua takkirautaa jouduttiin pitkään takomaan vasarapajoissa hiilipitoisuuden vähentämiseksi. Myöhemmät menetelmät taas hyödynsivät sähkövirtaa, mikä sittemmin houkutteli rautatehtaan myös Imatralle.

Suomen 1800-luvun historian erinomainen tuntija Kristiina Kalleinen on tässä kirjassa osoittanut vaikuttavaa paneutumista myös oppihistoriaan ja tekniikan historiaan. Nils Gustaf Nordenskiöld ei kenties kuulunut kaikkein suurimpiin aikansa merkkihenkilöihin enempää oppineena kuin hallintomiehenä, mutta kyllä hän oli omilla aloillaan merkittävä henkilö, jonka vaiheissa ajan monet instituutiot kiinnostavasti heijastuvat.

Merkittävä kirja aikakaudesta, miljööstä ja henkilöstä!