Sodan katinkulta

Vuonna 1835 Alfred de Vigny julkaisi teoksensa Grandeur et servitude militaires. Se lienee ollut yksi armottomimpia sodan ja sotilasaelämän analyysejä Euroopassa, ei toki ensimmäinen eikä radikaalein, mutta sen sijaan yksi tasapainoisimmista.

Jussi Tenkku, joka osallistui sekä talvi- että jatkosotaan, julkaisi vuonna 1945 oman tilityksensä Alaston ihminen murrosajan kuvastimessa. WSOY 1945, 131.

Ainakin osan aikaa Tenkku oli sotilaspastorina ja jonkin aikaa Virossa hoitamassa inkeriläisten siirtoa. Rintamakokemusta hänelle joka tapauksessa kertyi molemmissa sodissa myös etulinjassa ja jopa sen takanakin, kuten hän kertoo.

Minusta Tenkun pieni kirja on kiinnostava aivan erityisesti julkaisuajankohtansa vuoksi. Siinä tuodaan esille juuri sen ajan tuntoja, eikä esimerkiksi vuoden 1939 tai 1942 mielialoja, saati nyt 2000-luvun viisauksia.

Alaston ihminen tarkoittaa ennen muuta uniformustaan riisuttua ihmistä, joka siirtyy sodan luomasta uudesta normaalista siviilielämään. Tämä murros antaa aihetta peilata niitä erikoisia olosuhteita, joita sota oli merkinnyt.

Sota näyttää aluksi merkinneen sotilaselämän renessanssia. Uniformuissaan ja mahtailevassa hierarkiassaan sotilaat näyttivät ja pyrkivät näyttämään joltakin muulta kuin olivat. Näin tulkitsen kirjan perusajatuksen.

Itse asiassa sotaan ja sen luomiin instituutioihin sisältyi kuitenkin tuskin mitään arvokasta. Älykkyyttä sota vaati vain sangen primitiivisellä tasolla ja sen uusi sosiaalisuus oli myös luonteeltaan alkeellista. Sodan vaatimukset tekivät siitä esteettisyyden vihollisen eikä edes uskonnollisuus muodostunut sen piirissä syvälliseksi.

Asiaa ei pidä ymmärtää siten, että sota olisi sinänsä ollut kaiken tuon henkisen ulottuvuuden ulkopuolella, mutta syvähenkisyys oli sille täysin vierasta. Tämä käsitehän oli Eino Kailan luoma ja liittyi ajatukseen ihmisen persoonallisuuden kehityksestä yhä korkeammalle.

Sellaiset sinänsä pinnalliset seikat, kuin kurja musiikkimaku ja ruokottomat puheet olivat muuan sodan esille nostamista käyttäytymispiirteistä ja saattoi ennustaa, että ne vaikuttaisivat vielä pitkään, tuumii kirjoittaja. Sata vuottahan tässä pian tuleekin täyteen.

Henkisten tarpeiden sijaan sota suosi lyhytjännitteistä hetkeen takertumista. Toki sodan surkeus saattoi myös antaa aihetta pyrkiä pois sen keskeltä, puhtaampiin ja korkeampiin sfääreihin.

Koko sodan asetelma oli tietenkin outo. Kirjoittaja havaitsi, että kun osapuolet kohtasivat vihollisen aseettomina, vaikkapa myös sotavankina, puuttui kohtaamisesta yleensä kaikki viha ja sen sijaan pyrittiin kestitsemään vierasta ruoalla ja tupakalla.

Saksalaiset olivat tässä suhteessa erilaisia, mihin lienee vaikuttanut heidän maassaan harjoitettu propaganda.

Saksalaiset olivat myös sotilaina toisenlaisia, kertoo asioita läheltä seurannut kirjoittaja. Heidän psykologiansa perustui avomaaston sotaan, eikä sillä ollut mahdollisuuksia metsässä pientäkään vihollisjoukkoa vastaan.

Mielenkiintoisia ovat kirjoittajan kertomukset siitä, että ne, jotka kaatuivat, aavistivat kohtalonsa ja se näkyi heistä myös ulospäin. Niitä tapauksia oli hänen mielestään useita ja itse asiassa sellaisista kerrotaan yhä uudelleen sota-ajan tarinoissa. Kummallinen juttu.

Muuan merkille pantava asia kirjassa on, ettei siinä kerrota mitään sotarikoksista, minkään osapuolen tekemistä.

Asia on sikäli ymmärrettävä, että sellaiset puheet olisivat oitis aiheuttaneet reaktion myös valvontakomission taholla, joka sattumoisin juuri keräsi parhaansa mukaan aineistoa löytääkseen sitä suomalaisten jäljiltä.

Kiinnostava on myös kirjan loppuun sisältyvä kohta, jossa pohditaan sodan mahdollisia hyvä puolia. Muistan, että tällainen puheenaihe ei ollut niinkään harvinainen joskus 1950-60-luvuilla.

Suorastaan tyrmäävä on ajatus, että sodan mahdollinen myönteinen puoli voisi olla se, että se hävittää sitä varallisuutta, jota kansat nyt pystyvät tuottamaan lähes rajattomasti.

Että emme hukkuisi tavaraan, tarvitaan siis sota sitä tuhoamaan…

1930-luvun lamakauden jälkeen tälläisellakin ajatuksella saattoi olla tiettyä kaikupohjaa ja itse asiassa jälleenrakennuskauden talousihmeet Saksassa ja Japanissa antavat sille jopa uskottavuutta.

On kuitenkin aika hurjaa lukea, että Sota parantava lääkkeenä tulee ”välttämättömäksi”, ellei henkinen elämä pääse pelastamaan meitä runsauden keskeltä.

Nykyinen aineellinen ja muukin runsaus on toki jotakin muuta, kuin 1940-luvun. Mitä henkiseen elämään tulee, se ei nykyisellään taida pelastaa ketään mistään, mikäli massakulttuuria ajattelemme. Sitä kai voi pitää lähinnä jonkin sorttisena huumeena.

Ilmankos tässä ajassa näyttää olevan liikkeellä tiettyä sairaalloista kiinnostusta sotaan samaan aikaan, kun rauha tuntuu kokonaan menettäneen glooriansa ja tullut lähes hävettäväksi sanaksi.

Venäjällä militarismi on saanut yhä vastenmielisempiä muotoja, mutta ei se suinkaan ole ainoa maa. Rauhan välttämättömyyden korostaminen ei kuitenkaan estäisi asiallisesta puolustusvalmiudesta huolehtimista. Aikoinaan sitä jankutettiin aina paraatienkin yhteydessä, nyt enää ei.

Vaan kukapas nykyään meilläkään edes kehtaa julistaa, että rauha on hänelle ja hänen puolueelleen ykkösprioriteetti. Ehkäpä seillä selkärangassa on muisto meikäläisten ns. rauhanpuolustajien tiukasta talutushihnasta.