Lavaste ja sen merkitys

Kun historiaa harrastava ja vallankin sitä harrastamaton yleisö on niinkin nenästä vedettävää kuin on, kannattaa aina silloin tällöin esittää asioita selkokielellä. Liikkeellä kun on aina yrittäjiä, jotka koettavat hivuttaa tulkintoja omaan suuntaansa ja aina on niitä, jotka menevät mukana.

Askel askeleelta edeten on mahdollista jossakin vaiheessa päästä aivan uudenlaiseen näkemykseen.

Muuan suuresti arvostamani venäläinen historioitsija on jo pitemmän aikaa julkaissut netissä talvisotaan liittyviä dokumentteja ja kommentoinut niitä. (ks. https://www.facebook.com/profile.php?id=100001087260849&epa=SEARCH_BOX )

Hän on yleensä saanut maanmiehiltään hyväksyviä kommentteja, mutta ainahan on myös niitä, jotka kieltäytyvät ymmärtämästä selvääkään tekstiä. Vähän niitä toki sillä sivulla näkyy.

Muuan kommentti, jonka hän on esittänyt, koskee Kuusisen ns. hallitusta. Ei se mikään nukkehallitus ollut, toteaa kirjoittaja, vaan lavastehallitus (butaforskoje pravitelstvo).

Vähänkös niitä on maailmassa nukkehallituksia ollut, jotka ovat näennäisesti hallinneet täysivaltaisina, mutta itse asiassa olleet jonkin ylemmän tahon tahdottomia käskyläisiä.

Mutta ei se Kuusisen hallitus ollut edes sellainen. Ei se hallinnut lainkaan. Mikäli joku muuta epäilee, hänen passaa lukea tämän ”hallituksen” jälkeensä jättämää hyvin suppeaa arkistoa. Sivumennen sanoen huomautan, etteivät asiakirjat ole lukkojen takana. Ne on aikoinaan meillekin kopioitu, eikä niitä kukaan enää voi pois ottaa.

Mitäpä sitten oli virkaa hallituksella, joka ei mitään tehnyt?

Itse asiassa se oli välttämätön lavaste sille teatteriesitykselle, jota neuvostohallitus esitti ylevänä draamana, mutta josta paisui farssi.

Tämä ”hallitus” oli tarpeen yhtä asiaa varten: allekirjoittamaan avunanto- ja ystävyyssopimus neuvostohallituksen kanssa ja sen se myös teki. Sillä sopimuksella luovutettiin Kannakselta suhteellisen pieni alue Neuvostoliitolle ja myytiin sille Suomenlahden saaret ja vuokrattiin Hanko.

Vastineeksi saatiin sitten nuo 70000 neliökilometriä Itä-Karjalaa. Kyseessä ei suinkaan enää ollut se ”kaksi kertaa laajempi alue”, josta syksyllä oli puhuttu. Mutta suottapa tätä taas jauhamaan, olen itsekin myös tänä syksynä kirjoittanut siitä aika monta kertaa.

Ja tämä kyllä oli ihan oikea lahjoitus. Sopimuksen mukaan se astui voimaan heti ja ratifioitaisiin mahdollisimman pian Helsingissä. Hallituksen lavasteluonne ei merkinnyt sitä, että sen oli tarkoituskin jäädä merkityksettömäksi. Jos se olisi päässyt Helsinkiin, siitä olisi tullut ihan oikea marionettihallitus ja sen Suomen puolesta allekirjoitettu sopimus lisäpöytäkirjoineen olisi jäänyt purkautumatta.

Sopimus merkitsi Suur-Suomen toteuttamista sen aidossa ja alkuperäisessä muodossa eli Karjalan ja Suomen kansojen yhdistämistä (”jälleenyhdostämistä”).

Samalla se merkitsi sitä, että Suomi sai huomattavasti uutta väestöä. Kukaan ei ole tainnut laskea sen määrää, mutta lienee selvää, että kyseessä oli vähintään satatuhatta henkeä, joista suurin osa erilaisia karjalaisia eli siis varsinaiskarjalaa, livviä ja lyydiä puhuvia ja lisäksi vielä vepsäläisiä.

Näitä kieliä oli Rovion ja Gyllingin aikana tulkittu suomen murteiksi ja ”karjalaistettu” seutua opettamalla väestölle suomea.

Vuoden 1937 lopusta saakka suomen kieli oli luettu niiden kielten kategoriaan, jotka eivät kuuluneet Neuvostoliittoon ja niinpä sen käyttö oli kaikkialla kielletty. Kielen puhujat leimattiin ulkomaisiksi agenteiksi ja saivat luodin takaraivoonsa.

Sen sijaan oli otettu käyttöön yhtenäinen karjalan kieli, joka yritti sovittaa toisiinsa vienan eli varsinaiskarjalan, joka oli ja on lähes selvää suomea ja livvin ja lyydin.

Käytännössä hallitsevaksi elementiksi tuohon kyrillisellä aakkostolla kirjoitettuun kieleen tuli venäjä.

Tämä on aika kiinnostava kehityskulku ja koska trendi sitten niin äkkiä ja totaalisesti muutettiin parin vuoden kuluttua, saattaa asiasta herätä erinäisiä kysymyksiä, joista ei tässä sen enempää.

Mitäpä piti tehdä nyt, kun veri- ja rotusukulaiset oli yhdistetty samaan valtioon, kuten sanottiin?

Suomen kieltä ei tässä Suur-Suomessa tietenkään voitu kieltää, mutta entäpä karjala? Oliko yksinkertaisesti vain tulkittava, että kyllä se sittenkin oli suomen kielen murre ja lopetettava taas tykkänään karjalankielen käyttö, kouluissa, lehdistössä ja hallinnossa?

Se olisi ollut aika raju päätös ja ehkä tarpeetonkin. Niinpä ainakin yhdessä sodan aikana julkaistussa uutisessa kerrottiin, että myös Suomen puoleisella karjalaisalueella oli päätetty aloittaa nyt koulunkäynti karjalaksi.

Oliko Suomesta nyt itse asiassa tullut kolmikielinen: suomi, ruotsi ja karjala?

 Mielipidetarkkailu kertoi, että Itä-Karjalassa suhtauduttiin hyvin sekavin tuntein siihen tosiasiaan, että alueet oli nyt yhdistetty Suomeen -siis tuohon porvarilliseen Suomeen eli valkosuomalaiseen helvettiin, kuten sitä myös oli nimitetty.

Vielä vuoden 1939 keväällä Karjalan kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja Soljakov oli juhlallisesti ilmoittanut, etteivät karjalaiset milloinkaan halua erota Neuvostoliitosta. Ja Suomihan oli itsenäinen valtio, mitä suuresti korostettiin.

Kun neuvostohallitus sitten solmi Moskovan rauhan Suomen todellisen hallituksen kanssa, oli Kuusisen kulissihallituksen pakko lakkauttaa itsensä ja käytännössä siirtyä Itä-Karjalaan, jossa sitä ja valloitettuja alueita varten perustettiin aivan uusi valtio, Karjalais-Suomalainen Sosialistinen Neuvostotasavalta. Se oli statukseltaan aivan muuta kuin entinen Karjalan Autonominen Sosialistinen Neuvostotasavalta.

Siellä tosiaan karjalankielen käyttö lopetettiin keväällä 1940 kuin veitsellä leikaten ja alettiin sen sijaan käyttää jälleen kahta virallista kieltä: venäjää ja suomea. Uuteen tasavaltaan myös liitettiin Suomelta saadut uudet alueet, jotka olivat luonteeltaan suomalaisia… Sen takiahan uusi tasavalta muka tarvittiinkin.

Talvisodan suoranaisiin seurauksiin kuului siis suomen kielen ylösnousemus Itä-Karjalassa (mutta ei Inkerissä) ja samalla karjalan kielen työntäminen taas unhoon.

Kuusisen myötäjäisinä lahjoitettu Suur-Suomi meni nyt sen siliän tien, yhdessä kulissihallituksen kanssa. Kuusisen hallituksen lehdessä moitittiin katkerasti Suomen kansaa siitä, ettei se ollut noussut vallankumoukseen, kuten oli kehotettu. Se, että suurin osa Viipurin lääniä nyt oli vapautettu, oli kokonaan puna-armeijan ansiota…

Mitäpä sanoakaan. Aina silloin tällöin ja erityisesti sosialismissa saadaan havaita, ettei kansa ole hallituksensa arvoista.

Mutta kyllä tuon hallituksen ja neuvostohallituksen välisessä sopimuksessa ilmoitetut periaatteet suomalaisia jäivät kiinnostamaan. Niihin suomalaiset viittasivat vielä syksyllä 1944, itärajan mahdollisia muutoksia neuvostohallituksen 2.12.1939 julistamien periaatteiden mukaisesti haikaillen. Ei se enää kelvannut lainkaan, mikä saattoi olla kansallemme vain onneksi, mutta pantakoon asia joka tapauksessa merkille.