Myötähäpeän ansaitseminen

Seksuaalivähemmistöt valitsevat vuosittain kunniarotan. Tällaisella nimityselllä kunnioitetaan henkilöä, jonka toiminta tai mielipiteet eivät miellytä seksuaalisesti poikkeavien puuhaväkeä.
Tällainen on tietenkin kaikkien mahdollisten kriteerien mukaani vihapuhetta, koska moisen ilmauksen ainoa tarkoitus on ja voi olla vain vihan ja inhon osoittaminen ja herättely kyseistä henkilöä kohtaan.
Moisen toiminnan älyllinen taso on kieltämättä sitä luokkaa, että se leimaa välittömästi vain käyttäjänsä. Ne, jotka moisia käsitteitä käyttävät, saavat tietenkin sen mukaisen arvostuksen.
Itsepähän maineensa hankkivat.
Normaalissa, sivistyneessä keskustelussa ei harrasteta tuon tason kielenkäyttöä. Vaikeaa on sen sijaan välttää käyttämästä esimerkiksi termiä setalainen, mikäli tuohon instituutioon viitataan. Ikävä kyllä, samalla seuraa mukana instituution maine, joka on hankittu anti-intellektuaalisella solvauspolitiikalla.
Luulenpa, että mikäli jotakuta kutsutaan setamieheksi, seuraa mukana hänen viitejärjestönsä omalla toiminnallaan ansaitsema Gloria.
Vihapue, jonka määrittelen vihaisuutt jollekin taholle kohdistavaksi puheeksi aiheuttaa luonnollisestikin samantasoisen reaktion. Se ei kuitenkaan ole ainoa mahdollinen tapa reagoida.
Viime aikoina on kieleemme kotiutunut sana myötähäpeä. Sellainen syntyy, kun joutuu kuuntelemaan, katselemaan tai lukemaan jotakin niin noloa, että alkaa hävettää sen tekijän puolesta.
Myötähäpeä joka tapauksessa edellyttää myös myönteistä suhtautumista sen kohteeseen. Sotarosvot, palkkamurhaajat tai koulukiusaajat saattavat myös toimia hyvin typerästi ja nolosti, mutta heitin katselevalle ei suinkaan tule mieleen mitään myönteisiä ajatuksia. Kömpelöt typeryydet aiheuttavat tällaisissa tapauksissa vain vihan päälle  vielä halveksuntaakin.
Kun nyt seuraa vaikkapa juuri Setan rottapalkintojen jakamista tai valtakunnansyyttäjän toimintaa raamatun siteeraamisen kriminalisoimiseksi, tulee väkisinkin mieleen kysymys siitä, olisiko asiat kuitattava myötähäpeällä vaiko vihalla ja halveksunnalla.
Jälkimmäinen vaihtoehto on oikeutettu ja väistämätön, mikäli ilmenee, että se, mitä tehdään, tapahtuu pelkistä alhaisista motiiveista eikä suinkaan esimerkiksi pelkästä naiivista ymmärtämättömyydestä.
Kaikki viha tuntuu minusta vastenmieliseltä, vaikka se tietenkin on sekä oikeutettua että välttämätöntä, mikäli tietyt ehdot täyttyvät.
Näin ollen toivoisin vilpittömästi ja herättelen sitä uskoa, että eräät tietyt tahot kykenisivät vielä ansaitsemaan silmissäni myötähäpeän sen sijaan, että niiden toimet ja purkaukset vaikuttavat vain alhaisten motiivien primitiivisiltä purkauksilta.
Jospa kyseessä olisikin vain naiivi kyvyttömyys ymmärtää kokonaisuuksia ja mielipiteenvapauden merkitystä sivistyneessä yhteiskunnassa.
Tätä toivokaamme.