Draaman toimijat

Historia on kummallinen asia. Se on kuin elefantti, josta näkee vain yhden osan kerrallaan ja jonka voi nauttia vain pieninä palasina. Jotakin, sanokaamme, kärsäsylttyä maistellessa voi kokonaan unohtua, että lisäksi on olemassa koko valtava ruho, joka erottamattomasti kerran kuului samaan kokonaisuuteen.

Kuten elefantti ei ole pelkkä kärsä, ei kokonainen historiallinen aikakausikaan koostu vain joistakin poliittisista ratkaisuista, sotilaallisista suorituksista, mielialan vaihteluista tai kansainvälisistä juonitteluista.

Ne yhdessä ovat enemmän kuin osiensa summa eikä ole mielekästä muodostaa mielipidettään koko aikakaudesta vain sen yhden osan perusteella. On todennäköistä, että tuo osa yhteyksistään irrotettuna ei lainkaan vielä kerro sitä, mikä merkitys sillä aikoinaan suuressa kokonaisuudessa oli.

Kun asiaan vielä sekoitetaan jälkiviisaita tietoja siitä, mitä myöhemmin seurasi, on olemassa suuri kiusaus selittää tuota tulevaisuutta aivan väärillä asioilla. Siinä eivät enää mene vain puurot ja vellit sekaisin, mikä olisikin ymmärrettävä ja anteeksiannettava aste-ero, siinä valjastetaan jo kärryt hevosen eteen ja kuvitellaan sen kerran kulkeneen takaperin.

Yrittämättä tässä kertoa koko totuutta talvisodasta, rohkenen esittää muutamia yhä useammin unohdettuja näkökohtia huomioon otettaviksi sen tarkastelussa.

Ajatelkaamme tilannetta loka-marraskuussa vuonna 1939 ja tilannetta huhtikuussa 1940. Keväällä saatiin yllättäen huomata, että oli jouduttu katastrofiin, jollaista ei missään suhteessa olisi voitu edes kuvitella mahdolliseksi vielä muutama kuukausi sitten.

Suurimman luokan kansallinen katastrofi oli tosiasia. Kymmeniä tuhansia nuoria miehiä oli tapettu ja mukana oli lisäksi myös tietty määrä hieman vanhempiakin. Naisten valtava aliedustus johtui ymmärrettävistä syistä.

Lisäksi oli menetetty kokonainen historiallinen maakunta, monen mielestä Suomen paras ja aidoin osa. Sen ihmiset olivat maantiellä, mikä missäkin tilapäissuojassa, vailla tietoa kodista ja tulevaisuudesta.

Koko tämän shokin kaikinpuolista valtavuutta ja siihen liittyvää kansallista massapsykoosia on yhtä vaikea myöhemmin käsittää, kuin sitä oli etukäteen ennustaa. Sen merkitys oli varmasti sen sijaan erittäin suuri.

Tai ajateltakoon Moskovan neuvottelujen aikaa. Jälkeen päin on rajusti arvosteltu sitä, ettei enemmän myönnytyksiä tehty, mutta kuinka moni silloin pystyi edes kuvittelemaan, mihin kaikki voisi johtaa?

Ei Suomelta vaadittu alueita pistooli ohimolla, vaan neuvotteluissa, jossa sillä oli ehdottomasti oikeus puolellaan. Sitä paitsi niitä vaadittiin paljon vähemmän kuin sitten todella otettiin.

Se uskomaton holokausti, johon jouduttiin, ei tietysti ollut kummankaan osapuolen tarkoitus, vaan tuli täydellisenä yllätyksenä molemmille.

Jätän nyt tässä yksinkertaisuuden vuoksi vielä kokonaan käsittelemättä sinänsä erittäin tärkeän Terijoen hallituksen roolin. Ei se ollut mikään propagandalavastus.

Vallassa olevalle hallitukselle kevät 1940 joka tapauksessa oli hirmuinen tilanne, olkoonkin, että tuo hallitus oli nimitetty vasta sodan syttymisen jälkeen.

Kuten luonnollista on, vastuuta koetettiin mielellään siirtää pois omilta hartioilta ja viitattiin julkisissa puheissa jopa syyttävällä sormella Ruotsin suuntaan, vaikka juuri tämä maa oli tehnyt valtavasti oman maamme hyväksi. Venäjään eli Neuvostoliittoon uskallettiin viitata vain hyvin kainosti, mikä on ymmärrettävää.

Koko maan olemassaolon turvaaminen oli nyt erittäin polttava tehtävä. Aluemenetysten jälkeen Suomi oli täysin riippuvainen ulkomaisista elintarvikkeista. Vaihtoehtona ei ollut sen vähempi kuin nälänhätä, nälkäkuolemat.

Nyt, lähes sadan vuoden kuluttua, huomaan joidenkin haikailleen, ettei Suomen hallitus edes yrittänyt punnita erilaisia realistisia vaihtoehtoja, vaan sen sijaan meni Saksan kelkkaan.

Toisin kuin usein ajatellaan, maamme ei silloin kuitenkaan ollut mikään valintamyymälän asiakas, jolla oli mahdollisuudet valita erilaisten mahdollisimman hyvien ja eettisesti kestävien vaihtoehtojen välillä. Käynnissä oli niin sanottu totaalinen sota, jossa kysyttiin vain, kuka surmaa kenet.

Ruotsin kanssa ajateltiin jopa valtioliittoa, mutta tätä Neuvostoliitto asettui heti ja peräti julkisesti vastustamaan. Ehkäpä se tunsi taas kerran itsensä uhatuksi.

Saksa taas ei ollut lainkaan kiinnostunut Suomen tukemisesta, vaan noudatti uskollisesti liittosuhteensa velvollisuuksia. Kuten tunnettua, Hitler lausuikin, että Suomi oli, 30-luvulla osoittamallaan saksalaisvastaisuudella, kohtalonsa ansainnut.

On erittäin outoa, että taruja tuosta Suomen 30-luvun saksalaismielisyydestä yhä vain elätellään vähälahjaisempien toimittajien piirissä. Tutkimustietoa asiasta on aivan riittävästi ja voi vain ihmetellä, miksi sitä ei kyetä ymmärtämään.

Suomessa ymmärrettiin mainiosti, että Tanskan ja Norjan valtauksen jälkeen Suomella oli geopoliittisessa eli sotilaallisessa mielessä tasan kaksi vaihtoehtoa, mikäli se halusi jäädä henkiin sanan varsinaisessa merkityksessä.

Nuo vaihtoehdot olivat suuntautuminen Neuvostoliittoon ja suuntautuminen Saksaan.

Edellä mainittu oli mahdoton syistä, joita ei kannata ruveta selittämään. Mikäli joku ei niitä ymmärrä, ei hän ymmärrä koko asiasta mitään muutakaan.

Toinen vaihtoehto oli Saksa, joka taas ei lainkaan osoittanut halua kiinnostua Suomesta. Sitä paitsi meillä oli vallalla hyvin voimakas Saksan vastainen mieliala, kuten Risto O.Peltovuoren väitöskirja vakuuttavasti osoittaa.

Mielialatarkkailun mukaan kansa jopa arveli saksalaisten olleen aktiivisesti mukana kannaksen suurhyökkäyksessä. Kaikki kantoivat sille kaunaa eikä saksalaismieliselle IKL:lle löytynyt sijaa edes talvisodan ajan hallituksessa.

Demokratuurin Suomessa ymmärrettiin, että tälle hankalalle asialle oli tehtävä jotakin. Niinpä perustettiin yhdistys nimeltä Itämeren piiri, jonka tehtävänä oli levittää tietoa Itämeren alueen kahdesta suurvallasta eli Neuvostoliitosta ja Saksasta. Tieto auttaisi pehmentämään ennakkoluuloja.

Mielialatarkkailuun liittyi myös mielialojen hoito ja huhujen torjunta ja sen alan vastuullisilla tahoilla pohdittiin, miten saada suomalaiset ymmärtämään poliittisia realiteetteja. Ei se, että haluttiin tukea Saksalta merkinnyt mitään myönnytystä saksalaiselle diktatuurijärjestelmälle. Talvisota oli ankara reaalipolitiikan opettaja.

Meillä oli oma, demokraattinen järjestelmämme ja pidimme siitä kiinni. Sen arvovalta oli kuitenkin pahasti romahtamassa, kun diktatuurit kulkivat voitosta voittoon ja niinpä nimenomaan demokratian hyväksi oli tehtävä propagandaa, todettiin mielialatarkkailun mietinnössä.

Kun Saksasta syksymmällä viimein kerrottiin, että siellä oltiin kiinnostuneita myymään Suomelle aseita, oli kyseessä kirkas valon pilkahdus synkässä yössä.

Saksalaisten joukkojen läsnäolo Suomessa, joka sitten toteutui sotilaskuljetusten myötä, tarkoitti jo eräänlaista henkivakuutusta ja oli tietenkin räikeästi vastoin Hitlerin-Stalinin paktin lisäpöytäkirjan määräyksiä.

Marraskuussa 1940 Molotov intti yhä uudelleen Berliinissä tätä läsnäoloa vastaan ja tiukkasi, oliko sopimus yhä voimassa. Hitlerin vakuutuksen mukaan se tietenkin oli, mutta ääliökin ymmärsi, ettei se tietenkään ollut.

Suomen kohtalo oli nyt sinetöity eikä sen pysyminen puolueettomana tullut kysymykseen, mikäli konflikti Itämeren piirissä syntyisi. Moskova oli taas pelannut korttinsa huonosti ja joutui sodan sytyttyä maksamaan koko Suomen-politiikastaan hyvin kalliin hinnan.

Myös Suomen kärsimät vauriot olivat valtavia, mutta pienempiä kuin niiden olisi voinut kuvitella olevan muita vaihtoehtoja valittaessa. Ja valintaahan tässä ei meidän maassamme tarvinnut pohtia. Ratkaisu oli Moskovassa jo valmiina, mutta vaihtoehto sille löytyi loppujen lopuksi Saksassa.

Ikävä juttu, alusta loppuun, mutta historia on.