Mainio vallankumous

Kuten tunnettua, bolševikkien vallankaappaus vuoden 1917 lokakuussa/marraskuussa oli skandaali, jonka koko Venäjän demokratia tuomitsi.

Kesällä oli naurettu Leninin välihuudolle ”on sellainen puolue!”, kun muuan puhuja oli esittänyt sen itsestään selvän retorisen väitteen, ettei Venäjällä ollut yhtään sellaista puoluetta, joka nyt olisi valmis ottamaan vastuun maan kohtaloista.

Kysymyshän oli vain siitä, ettei ollut yhtään normaalia ja säädyllistä puoluetta, joka olisi ollut valmis ottamaan tuon poliittisen vastuun demokraattisen järjestelmän vallitessa.

Ihmisten mielikuvitus ei yksinkertaisesti riittänyt sen tajuamiseen, että joku kuppikunta oli valmis perustamaan oman diktatuurinsa ja pyyhkimään lattiaa kaikilla perustavimmillakin ihmisoikeuksilla ja demokratian pelisäännöillä. Kaikilla.

Kuulosti ja näytti kammottavalta, kun bolševikit tallasivat jalkoihinsa kaikki demokraattiset vapaudet ja jopa hajottivat Venäjän historian ensimmäisen vapailla vaaleilla ja yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valitun perustunlakia säätävän kokouksen, jota olivat itse olleet ensimmäisinä vaatimassa. Sillä kun näet oli väärät mielipiteet.

Sensuuri ja mielivalta olivat asioita, joista tsarismia oli syytetty, mutta eihän se koskaan päässyt lähellekään bolševikkien saavutuksia. Terroria ei nyt sitä paitsi kohdistettu vain porvareihin ja muihin vanhan vallan kannattajiin, vaan aivan häpeilemättä myös tovereihin vasemmalla. Pavel Miljukov oli aikoinaan sanonut ”vasemmalla ei ole vihollisia!”. Vähänpä hän ymmärsi siitä, minne oltiin menossa.

Suuret kirjailijat kuten Maksim Gorki ja Ivan Bunin kuvasivat bolševikkien lietsomaa anarkiaa suuttuneina. Eihän tämä ollut mitään työväen vallankumousta, vaan roskaväen riehuntaa. Nikolai Berdjajev pohdiskeli tapahtunutta filosofisesta näkökulmasta ja teki sen johtopäätöksen, ettei Venäjällä mitään vallankumousta ollut tapahtunut.

Venäjällä bolševikkien ”hallitus” kehotti ryöstämään ryöstettyä eli viemään rikkailta heidän omaisuutensa, joka oli joka tapauksessa köyhälistöltä riistetty.

Se puhui myös ”kommunismista”, joka olisi pian koittamassa ja koko puoluekin haluttiin nimetä tuon anarkistisen utopismin mukaan. Maaliskuussa se tapahtuikin. Bolševikit toistelivat uskoaan monen sukupolven takaisiin löyhiin spekulaatioihin ”kommunismista” ikään kuin mitään tieteellistä kehitystä ei olisi sen koommin tapahtunut.

Mutta oliko sosialistista vallankumousta missään muuallakaan? Saattoiko sellaista edes olla? Edes bolševikkien mielestä Venäjällä ei sosialismiin siirtyminen voisi olla mahdollista ilman maailmanvallankumousta.

 Mutta sellaisenhan Venäjä voisi aloittaa, olihan se heikoin rengas imperialismin ketjussa, kuten Uljanov-Lenin päätteli. Mutta mikäpä maailmanhistorian ja sen tulevaisuuden hallitsija tuokin venäläisen intelligentsijan epämääräinen tuote oikein luuli olevansa ja miksi?

Venäjän kohtalolla leikkiminen keskellä tuhoisaa suursotaa ja sen kansan mielipiteen ja ihmisoikeuksien avoin ja häikäilemätön polkeminen omien lahkolaisten tulevaisuudenkuvitelmien nimissä oli jotakin niin hirvittävää, ettei edes Leninin oma puolue pysynyt perässä, kuten kysymyksessä Brest-Litovskin rauhasta saatiin nähdä.

Vasemmisto-SR:t lähtivät hallituksesta ja omakin puolue saatiin ruotuun vain potkimalla. Yleisesti ottaen vain pelko ansaittuun hirsipuuhun joutumisesta lienee lopulta pitänyt puolueen eri suuntaukset yhdessä.

Edellähän on esitetty bolševikkikumouksesta vain asioita, jotka kaikki muutenkin tietävät, vai kuinka? Vai kävikö siinä niin, että kaikki kyllä aikanaan tiesivät nämä asiat ja suhtautuivat bolševikkeihin sillä tavalla kuin nämä oman toimintansa perusteella ansaitsivat.

Mutta valta on kummallinen asia. Kun osoittautui, että bolševikit ne vain jatkoivat istumista satulassa ja tekivät Venäjällä mitä tahtoivat tai ainakin sen, mitä pystyivät, heidän prestiisinsä nousi huimasti.

Siinä vaiheessa, kun Neuvostoliitosta tuli suurvalta, joka vannoi perustaja-isiensä nimeen, näiden historiallinen arvovalta kohosi ex post facto aivan uusiin korkeuksiin. Ehkäpä koko maailmanhistoriassa ei olisikaan koskaan edes ollut Leninin vertaista neroa? Kuinka sellaista olisi voinutkaan olla?

Nuo olivat kuitenkin jo sitten toisen aikakauden näkemyksiä. Vuoden 1917 lopulla ja 1918 alussa näköala oli pakostakin toisenlainen.

Erinäisistä syistä tuli jälkimmäisenä ajankohtana mahdolliseksi vertailla Venäjän vallankumousta myös Suomen vallankumoukseen. Sellainenhan meillä aloitettiin naapurin painostuksesta ja sen auliilla avulla.

Venäjällä ilmestyi yhä oppositiolehtiä. Niitä vainottiin ja ne joutuivat muuttelemaan nimiään ja vaihtamaan painopaikkaansa, mutta ei niitä niin vain pystytty heti tuhoamaan.

Voidaan todeta, että lyhyesti sanoen koko oppositiolehdistö, jopa kadetit, kuin myös SR:t ja erilaiset menševikit nostivat Suomen vallankumouksen myönteiseksi esimerkiksi todellisesta sosialistisesta vallankumouksesta.

Suomessa vannottiin demokratian nimiin ja luvattiin kansanäänestystä. Suomessa ei ollut mitään ”proletariaatin diktatuuria” eikä puheita ”kommunismista” tai kehotuksia ”ryöstää ryöstettyä”.

Suomen kurinalainen työväestö, jolla oli noin puolet parlamentin paikoista ei edustanut vain pientä vähemmistöä kuten bolševikit Venäjällä. Suomessa työväki oli ennenkin ollut vallassa ja saanut valtansa äänestyslipun avulla, mutta nyt se oli joutunut vastustajan häikäilemättömyyden takia turvautumaan aseisiin.

 Sen sijaan bolševikkien suosimaa ”säälimättömyyden” tunnusta ei Suomessa harrastettu eikä sellaisella ylpeilty. Ennen pitkää palattaisiin demokratiaan, sillä suunta ei ollut mihinkään utopismiin.

Sitten kun Brest-Litovskin rauha solmittiin, totesivat venäläiset, että suomalaisia oli petetty. Ensin heidät narrattiin aseelliseen nousuun ja sitten myytiin saksalaisille. Tottahan se toki olikin.

On silmiinpistävää, miten yleväksi ja hienoksi suomalaisen vallankumouksen kuva muodostui venäläisessä oppositiolehdistössä. Sitä paitsi myös bolševikkilehdillä oli siitä vain hyvää sanottavaa.

Niinpä oli sitäkin suurempi järkytys, kun varmat tiedot kertoivat Suomen sisällissodan raakuuksista. Sitä ei nimenomaan hitailta, mutta säädyllisiltä suomalaisilta olisi kukaan osannut odottaa. Venäjälläkään ei ollut vielä tapahtunut mitään vastaavaa, ellei Donilta saapuvia epämääräisiä tietoja otettu huomioon.

Mutta että suomalaisetkin! Pietarin tšekassa selitettiin, ettei tässä mitään kummallista ollut. Julmuudet nimittäin olivat porvarillisen puolen töitä. Se ja vain se oli myös syyllistynyt törkeisiin ja pelkurimaisiin avuttomien venäläisten joukkomurhiin.

Mutta siihenpä sitten päättyi puhe Suomen mainiosta vallankumouksesta. Nyt oli muuta puhuttavaa.

Myös Venäjä sai pian -kesällä 1918- oman kansalaissotansa, joka oli vielä tuhoisampi kuin maailmansota. Näin vain kävi, vaikka Lenin oli innokkaasti mainostanut sen autuutta: ei tarvinnut lainkaan pelätä kansalaissodan veripuroja, sillä eiväthän ne muka olleet verrattavissa maailmansodan verimeriin.

Kaikki vain siis yhtenä miehenä muuttamaan maailmansota kansalaissodaksi koko Euroopassa! Tämähän oli ollut Leninin vaatimus aina huhtikuun teeseistä lähtien.

Mutta eihän se Lenin maailmanhistorian lainomaisuuksista mitään ymmärtänyt ja kuinka olisi voinutkaan? Hänkin oli vain muuan yksisilmäinen, fanaattinen poliitikko, jolla oli taipumus kuvitella haluttu mahdolliseksi.

Epäilemättä Bolševikit onnistuivat tekemään Venäjän vallankumouksesta todellisen helvetin juuri fanaattisella lahkolaisuudellaan. Mutta ei se vallankumous herkkua ollut missään. Ei edes Suomessa.