Olihan se odotettua, että maahanmuutto nousee vaalien kantavaksi teemaksi myös Ranskassa. Kansa valitsi maahanmuuttovastaisuuden ja avoimuuden välillä, kuten niin monessa muussakin länsimaassa. Mutta vaikka vaalit voitti odotetusti EU-myönteinen liberaali, on nyt silti kysymyksen paikka.

Miten EU vastaa siihen, että yhä suurempi osa sen väestöstä vastustaa vapaata liikkuvuutta ja haluaa tiukentaa maahanmuuton kriteerejä?

Tämä on haaste tuoreelle presidentille Emmanuel Macronille. Vaikka hänen agendallaan ei ole missään vaiheessa ollut maahanmuuttopolitiikan tiukentaminen, se luultavasti nousee EU:n yhtenäisyyden kannalta yhdeksi hänen valtakautensa merkittävimmäksi haasteeksi. Maahanmuutto on noussut niin isoksi kysymykseksi kaikkien EU:n jäsenmaiden sisäpolitiikassa, että lisää Brexitin kaltaisia eroamisia lienee luvassa mikäli maahanmuuttoon liittyviä ongelmia ei ratkaista.

Macron ei kuitenkaan ole ilmaissut mitään halua ajaa muutoksia nykyiseen maahanmuuttopolitiikkaan. Päinvastoin, hän haluaa Ranskan “kantavan vastuunsa” pakolaiskriisissä. Hän myös puolustaa Schengen-alueen vapaata liikkuvuutta, sillä entisenä valtiovarainministerinä ja investointipankkiirina Macron näkee rajavalvonnat suurena hidasteena kaupankäynnille. Sen sijaan yksi hänen vaalilupauksensa on lisätä 5 000 uutta rajavalvojaa EU:n ulkorajalle, minkä hän toivoo vähentävän kontrolloimatonta vaeltamista ja ihmissalakuljetusta EU:n alueelle.

Tiukennusten sijaan Macron pyrkii suitsimaan maahanmuuttoa uudistamalla Ranskan politiikkaa Lähi-idässä ja Afrikassa. Hänen ehdotuksensa uudistuksien suhteen tosin ovat melko maltillisia, erityisesti verrattuna päävastustaja Marine Le Peniin.

Macronin politiikassa päävihollinen Syyriassa on Isis eikä niinkään presidentti Bashar al-Assad. Hän on ilmoittanut olevansa avoin myös niille neuvottelupöydille, joiden ääressä istuu al-Assadin edustajat, eikä tee diktaattorin syrjäyttämisestä päätavoitetta Ranskalle. Tällä politiikalla hän toivoo voivansa lämmitellä viilenneitä suhteita Venäjään, ja toivoo löytävänsä poliittisen ratkaisun koko Lähi-itää järisyttävään konfliktiin.

Myös suhde Persianlahden maihin saa todennäköisesti uuden suunnan Macronin aikakaudella. Siinä missä Le Pen pitää Saudi-Arabiaa fundamentalistisen islamin leviämisen pääsyyllisenä ja olisi kokonaan kieltänyt öljyvaltioiden sijoittamisen Ranskaan, on Macron jälleen kilpailijaansa maltillisempi. Hän on kuitenkin useaan otteeseen moittinut edeltäjäänsä, presidentti Nicolas Sarkozya “liian läheisistä suhteista” Gulf-maiden ja erityisesti Qatarin kanssa, ja on ilmoittanut laittavansa stopin öljyvaltioiden erityiskohtelulle Ranskassa suhtautumalla entistä tiukemmin näiden valtioiden yrityksille rahoittaa poliittista islamia.

Irania kohtaan Macron on suopeampi. Hän on iloinnut lännen ja Iranin tiivistyneistä suhteista ja haluaa kehittää niitä edelleen, tietenkin sillä ehdolla että Iran pitää kiinni ydinsopimuksestaan.

 Macron haluaa pitää myös Turkin lähellä Euroopan unionia, vaikka suhtautuu periaatteessa kielteisesti maan jäsenyyspyrkimyksiin.

Macronin ajama Lähi-idän politiikka ei siis radikaalisti eroa Ranskan tähänastisesta linjasta. Ulkopoliittisten uudistusten sijaan vaalivoittajan fokus on pikemminkin talous-, koulutus,- ja Eurooppa-asioissa.

Mielenkiintoista kuitenkin on pesäero Yhdysvaltoihin. Trump pitää Saudi-Arabiaa ja öljymaita liittolaisinaan ja suhtautuu erittäin skeptisesti Iraniin. Nähtäväksi jää, nakertavatko erilaiset Lähi-idän linjaukset Yhdysvaltojen ja Ranskan kahdenvälisiä suhteita.

Ranskassa tärkein turvallisuuskysymys on tietenkin islamilaisen terrorismin kitkeminen. Macronin lepsulta tuntuva suhtautuminen poliittiseen islamiin saattaa olla yksi syy sille, miksei hän kerännyt enemmän ääniä ja äänestysvilkkaus jäi yhdeksi Ranskan historian alhaisimmista.

Toisin kuin Le Pen tai presidenttikisassa kolmanneksi jäänyt Francois Fillon, Macron ei ole ilmoittanut aikovansa karkottaa ulkomaalaisia terroristiepäiltyjä Ranskasta. Siinä missä kaksi muuta kärkikandidaattia ilmoitti aikeistaan sulkea radikaalia islamia saarnaavia salafisti-moskeijoita, Macron haluaa kitkeä islamilaisterrorismia lisäämällä imaamien kouluttamista Ranskassa sekä antamalla lisää taloudellisia huojennuksia muslimiyhteisöille, jotta he voivat järjestää toimintansa uusiksi.

Tavoitteena on päästä eroon vieraiden valtioiden mahdollisuuksista vaikuttaa Ranskan muslimiyhteisöön. Esimerkiksi tällä hetkellä Ranskan imaameista noin 300 on vieraiden valtioiden (Turkki, Saudi-Arabia, Iran…) palkkaamia ja rahoittamia.

Siinä missä Le Pen halusi suitsia islamilaisterrorismia tiukentamalla maassa oleskelun ehtoja, Macron puolestaan haluaa lisätä EU:n yhteistyötä varsinkin tiedustelun suhteen. Vaikka islamilaisterrorismi onkin koetellut Ranskaa kaikkein eniten, hän näkee ilmiön Euroopan laajuisena ongelmana, jonka kanssa ei pidä painiskella yksin.

Macronin ehdottamat ulko- ja sisäpoliittiset muutokset ovat maltillisia ratkaisuja paikoin erittäin pulmalliseksi kivunneisiin ongelmiin. Voi olla, että hänen kaudellaan uudistukset jäävät liian laimeiksi, jotta ne kykenisivät puhaltamaan uutta vauhtia ihmisten EU-myönteisyyteen halki unionin, saatika leikkaamaan siipiä alati nousevalta populismilta Ranskassa tai muualla.

Maahanmuutto nousee yhdeksi make or break -kysymykseksi, kun unionin tulevaisuutta määritellään brexitin jälkeisessä Euroopassa. Jos unioni joutuu neuvottelemaan useammasta exitistä, se heikentää merkittävästi kaikkea muuta yhteistyötä, kun resursseja kuluu neuvotteluihin ja kaiken yhteistyön yllä leijuu epävarmuus kokoonpanon tulevaisuudesta.

Moni asia kuitenkin seisoo yhtenäisemmän Euroopan tiellä. Suurin hidaste on Macronin nihkeä halu muuttaa nykyistä maahanmuuttopolitiikkaa sekä lepsulta tuntuva ote poliittiseen islamiin. Toinen erittäin merkittävä mutka matkassa on Ranskan kesäkuiset parlamenttivaalit. Mikäli Le Penin puolue saa paljon ääniä, saattaa se estää ne uudistukset, joita Macron päättäisi ryhtyä ajamaan.

Joka tapauksessa Macronin Ranska aikoo seistä visusti Saksan kanssa rinnakkain määritelläkseen EU:n uutta sisä- ja ulkopolitiikkaa. Toivottavasti lopputuloksena nähdään entistä vahvempi, vauraampi ja turvallisempi EU.