Poliisi sai hallituksen esityksestä miljoonien lisärahoituksen tänä vuonna työnsä aloittaneille 200 uudelle määräaikaiselle poliisiviralle. Merkittävien lisäresurssien tarkoituksena on ehkäistä niin sanottua vihapuhetta. Suunnitelmissa on jo toiminnan jatkokehittäminen tuleville vuosille, kertoo rikosylikomisario ja kansanedustaja Mika Raatikainen.

Ensimmäistä kertaa tänä vuonna törmään poliisin yhä muuttuvaan rooliin keskustelunvalvojana kirjastossa. Poliisi neuvoo kirjaston tietokoneiden viereisessä kyltissä varomaan provosoimista, huumorinkäyttöä ja liioittelua tai vähättelyä. Herää kysymys eikö tämänkaltainen opastus kuuluisi enneminkin filosofian ja äidinkielen opettajan repertuaariin ja ammattitaitoon? Neuvoissa ei tietenkään mainita rikkaan, kriittisen tai omaperäisen keskustelukulttuurin edistämisestä, vaan kyse on pelkästä rajoittamista. Brittien ylähuoneen keskustelun voisi keskeyttää näillä kriteerein nopeasti. Miksi kansalaisten nettipuheeseen tarvitsee sitten puuttua näin poliisista käsin? Kaikki poliisit eivät ole tästäkään kehityskulusta samaa mieltä.

Koulukiusaaminen unohtuu hetimiten

Yksi vihan takana vallitseva seikka on lisääntyvä kokemus siitä, että kansalaisten perustuslaillista yhdenmukaisuutta on loukattu. Perussuomalaisten kansanedustaja Veera Ruoho on ottanut tämän esille eduskunnan kirjallisessa kysymyksessä toteutuuko yhdenvertaisuus asuntopolitiikassa, jossa turvapaikanhakijat ohittivat kantaväestön asuntojonoissa: ”ovatko pakolaisiin liittyvät hankinnat yhdenvertaisia vastaavaan kantaväestöön nähden” ... ”ja mihin toimiin hallitus ryhtyy, että kunnat menettelevät vastaavalla kiireellä ja asumistasolla kantaväestön asuntojen hankinnan osalta”. Vastaava ministeri Jari Lindström ei antanut kantaväestön kokemusten ratkaisuun mitään vastausta, vaan keskittyi turvapaikanhakijoista puhumiseen.

Poliisihallituksen vihapuheita- ja rikoksia koskevan raportin lukeminen valaisee tarkemmin poliisin toiminnan taustaa. Poliisi aikoo lisääntyvästi keskittyä vihapuheisiin liittyvät ne sitten väkivaltaiseen radikalisoitumiseen, ulkomaalaisvastaiseen vihanlietsontaan tai koululaisten väliseen kiusaamiseen, raportissa kerrotaan. Raporttia eteenpäin lukiessa huomaa, ettei koulukiusaamista mainita enää ollenkaan, vaan sisältö keskittyy yhä enenevissä määriin vähemmistöjen kokemaan rasismiin sekä vihapuhe-termiin, ääriryhmiin ja internetkeskusteluun. Yhdessä lauseessa todetaan, että myös valtaväestö voi olla vihapuheen kohteena. Asiaa ei kuitenkaan analysoida lainkaan, vaan tämän jälkeen kerrotaan, miten vihapuheiden kohteena olosta on tehty selvitystä vähemmistöjen keskuudessa. Hieman toivoa siitä, että poliisit olisivat edes käytännössä tarttumassa merkittävään yhteiskunnalliseen ongelmaan eli koulukiusaamiseen ennaltaehkäisevällä tavalla, antaa nuorisopoliisin ja koulupoliisin toiminnan maininta yhdessä kaaviossa. Tätäkään toimintaa ei käsitellä tai avata sen enempää. Mika Raatikainen toteaa, että ”viharikosten määrä on suhteellisen vähäinen, siksi on yllättävää, että hallitus on päätynyt kohdentamaan poliisin resursseja melko mittavasti juuri viharikoksien torjuntaan”. Raatikaisen mukaan vihapuheen suhteen on hankalaa määritellä sanavapauden ja rangaistavan vihapuheen ero. Tämä asettaa haasteita sekä oikeuslaitokselle, että tavalliselle kansalaiselle. ”Olemme kieltämättä tilanteessa, jossa kansalaisen perustuslaillinen sananvapaus voi olla uhattuna”.

Vaikutelma politisoituneesta näkökulmasta tulee esiin myös määritelmien käsittelemisessä. Aiemmin poliisi pitäytyi selkeästi juridiikan rajoissa. Nyt perinteistä näkökulmaa on haastettu vihapuhetermillä, jota ei löydy lainsäädännöstämme. Poliisi myöntää, että terminä vihapuhe on tulkinnanvarainen, mutta se voi täyttää usean rikoksen tunnusmerkit, jolloin se katsotaan viharikokseksi. Koska juridisesti termiä ei ole olemassa, poliisi on joutunut turvautumaan tieteelliseen termistöön. Näin tehdessään poliisi joutuu kaltevalle pinnalle, sillä yhteiskuntatieteissä itse termit sekä niiden määritelmät että tulkinnat heijastavat tutkijoiden omaa arvomaailmaa, eivätkä ole mitään objektiivisia faktoja. Ne eivät myöskään ole minkään demokraattisen prosessin lopputulos, niinkuin lainsäädäntömme on. Tanskassa ja Kanadassa on tutkiva journalismi Suomea edistyksellisempää ja sieltä tiedämme todistetusti, että moskeijoissa harjoitetaan härskiä ”vihapuhetta” eurooppalaista yhteiskuntaa ja kantaväestöä kohtaan sekä yllytetään rikolliseen toimintaan kantaväestöä kohtaan uskonnon nimissä. Tätä puolta ei ainakaan tässä raportissa tuoda esille.

Vaikkakin viharikos voi kohdistua määritelmän mukaisesti myös kantasuomalaiseen, poliisi ei raportissa kuitenkaan tarkastele asiaa kahdesta näkökulmasta, vaan oletusarvona on vahvasti, että uhrina ei olisi tavallinen suomalainen tai kansallismielisesti ajatteleva. Tähän vaikuttaa nähtävästi se, että rasistinen vaikutin säädettiin rangaistuksen koventamisperusteeksi rikoslain yleistä osaa uudistettaessa vuonna 2002, jolloin hallituksen esityksessä nostettiin myös perusteeksi se, että rikokset, jotka kohdistuvat suojaa kaipaaviin vähemmistöryhmiin, ovat keskimääräistä moitittavampia.

Poliisihallinnon työn taustalla on hallituksen vuonna 2016 eduskunnalle antama sisäisen turvallisuuden selonteko. Siinä todettiin, että rasismi ja viharikokset ovat nykyään näkyviä, mutta määrältään kansainvälisesti alhaisia, ja että terrorismin uhka on noussut. Hallitus haluaa keskittyä toimintaan, joka ylläpitää ihmisten turvallisuutta erityisesti haavoittuvissa ryhmissä (lapset, iäkkäät ja lähisuhdeväkivalta) eli ei niinkään rikosten rangaistusarvon mukaan vaan mm. rikosten yhteiskunnallisen merkityksen perusteella. Edellä mainitun Poliisihallinnon loppuraportti keskittyy kuitenkin vihapuheeseen ja erityisesti vähemmistöjen tai poliittisesti tiettyyn ryhmään kuuluvien eli niin sanotun suvaitsevaiston kokemuksiin ja oikeuksiin. Miten nämä sitten liittyvätkään iäkkäiden ihmisten turvallisuuteen, jotka hallitus mainitsi, jää täysin epäselväksi. Some tuskin uhkaa mittavasti vanhusten turvallisuutta. Samoin jää mysteeriksi miten lähisuhdeväkivalta helpottuu uuden poliisitoiminnan avulla.
 

Vihamotiivia ei tarkastella raiskatun valkoisen naisen kohdalla?

Entä kuulostaako viranomaisista täysin mahdottomalle tutkia voisiko joissain raiskauksissa motiivina voi olla halu nöyryyttää ja pahoinpidellä nimenomaan valkoista eurooppalaista naista? Tämän puolen pohdinta kaipaisi esiintuloa myös viranomaisraporteissa, jotta uskottavuus ja luottamus poliisihallinnon tasavertaisuuteen säilyisi. Sen vuoksi voisi myös kuvitella, että näitä seikkoja olisi edes sivuttu Poliisihallituksen vihapuhetta ja -rikoksia tutkivassa raportissa, sillä vaarantavathan nämä selvästi yleistä turvallisuutta erityisesti naisten kohdalla. Myös kansanedustaja Raatikaisen mukaan vihapuhetta voitaisiin tarkastella kantaväestön näkökulmasta, mutta ”tutkimusta on hyvin vähän, jos ollenkaan” ja rasistista vaikutinta koventamisperusteena käänteisesti eli kohdennettuna kantaväestöön on tapauksina melko vähän. Mikään ihme se ei ole, jos strategiset linjavedot vaikenevat itsestäänselviltä tosiasioilta: siltä että etninen viha ei ole vain suomalaisten tai valkoisten eurooppalaisten mahdollinen toimintatapa. Ei taida olla kaukaahaettua olettaa, että väkivalta esimerkiksi naisia kohtaan olisi yleisempää väkivaltaan sallivammin suhtautuvissa autoritäärisimmissä kulttuureissa.

Samanaikaisesti poliisi kamppailee vähenevistä resursseista kaikilla osa-alueilla, niin liikenne-, talousrikos- kuin väkivaltarikollisuudessa. Raatikainen vastaakin, että olisi kohdentanut resurssit mieluummin esimerkiksi talousrikollisuuteen. ”On olemassa vaara, että viharikosten torjuntaan ja tutkintaan suunnattavat varsin suuret resurssit vievät kohtuuttomasti voimavaroja muiden rikosten tutkinnasta ja poliisin muista lakisääteisistä tehtävistä.” Jyrki Kataisen hallitus piti vielä kärkihankkeenaan harmaan talouden torjuntaa, mutta KRP:n talousrikostutkijavirat vähenivätkin 25:llä vuoteen 2015 mennessä, vaikka KRP saikin rahoitusta. Sisäministeriö kertoo, ettei KRP asettanut asiaa tarpeeksi korkealle tärkeysjärjestyksessä ja avoimien juttujen määrä kasvoi. Heijastaako nykyinen nettipoliisien suuntaus samojen virheiden toistoa ja outojen prioriteettien asettamista Poliisihallinnossa?