Helsingin Sanomissa apulaisprofessori Tanja Aitamurto kirjoitti demokratiainnovaatioista. Se tarkoittaa uusista keinoista osallistaa kansalaisia päätöksenteossa.

Ottamatta kirjoitukseen sinänsä kantaa - tai kyseenalaistamatta sen esittämiä keinoja - jäin miettimään joitakin vanhoja keinoja. Siis sellaisia, jotka eivät ole vaikuttaneet meidän kotoiseen politiikkaamme.

Otan kaksi esimerkkiä. Ensimmäinen koskee pakkoruotsia, jonka vastustus on kansalaisten parissa paljon suurempaa kuin kannatus. Tämä tiedetään kyselyiden perusteella, minkä poliitikot (lue vaalien ehdokkaat) ottavat huomioon valehtelemalla vaalikonevastauksissaan olevansa sitä vastaan, mutta kääntävät takkinsa kun asiasta tehdään päätöksiä. 

Toinen yhtä tunnettu poliitikkojen piittaamattomuus kansalaisten mielipiteestä on suhtautuminen maahanmuuttopolitiikkaan. Tästä esimerkkinä olkoon se, että 62 % suomalaisista haluaisi kaikkien turvapaikkapäätösten olevan väliaikaisia ja peräti 96 % meistä haluaa säädellä maahanmuuton volyymejä. Siitä huolimatta humanitaariset pakolaiset tulevat Suomeen jäädäkseen, eikä meillä ole tehty päätöksiä heidän määränsä ylärajasta.

Muitakin esimerkkejä on helppo löytää: suomalaiset olisivat esimerkiksi halunneet tavalliset ruokaviinit kauppaan, mutta tämä ei käynyt poliitikoille. Samaan viittaa se, että viime vaaleissa eduskuntaan valituista kansanedustajista 73 % oli ilmoittanut vastustavansa taksien vapauttamista, mutta kuinkas sitten kävikään?

Jos nyt siirrymme apulaisprofessori Aitamurron esille tuomiin uusiin vaikuttamismuotoihin, olisi niiden yhteydessä mietittävä sitä, millä tavoin poliitikkojen välinpitämättömyys voitaisiin ohittaa. Sveitsiläistyyppinen suora demokratia olisi tietenkin toimiva malli - ja alppimaassa saavutetuista tuloksista päätellen myös erittäin toimiva.

Apulaisprofessori ehdottikin sellaista, mutta hänen antamansa esimerkit olivat varsin rajattuja ja pienimittakaavaisia. Eli esimerkiksi maahanmuutosta tai pakkoruotsista äänestämisen sijaan hän tarjosi kaupunginosademokratiaa, jossa kansalaiset voisivat tehdä esityksiä kehittämisideoista ja sitten äänestää niiden keskinäisestä paremmuudesta.

Lisäksi hän puhui keinoista, joilla ihmiset voisivat osallistua poliittiseen keskusteluun. Kuten edelle kirjoittamastani valitettavasti ilmenee, ei jälkimmäisillä voi olettaa olevan juurikaan vaikutusta. 

Kuten olen useasti aiemminkin (ja tässä kirjoituksessa edellä) kirjoittanut on suomalaisessa demokratiassa vakava epärehellisyysongelma. Kansalaisia kyllä kosiskellaan, mutta käytännön päätöksenteossa heidän tunnettuja toiveitaan ei noudateta.

Lisäksi asiaa pahentaa se, etteivät äänestäjät syystä tai toisesta useinkaan äänestä ehdokkaita, joiden ajamaa politiikkaa he kannattavat. Tästä hyvänä esimerkkinä toiminee viime presidentinvaali, jossa Laura Huhtasaaren (ps) poliittisia ajatuksia kannatti 43 % äänestäjistä, mutta siitä huolimatta tämä sai vain 7 % äänistä.

Kaiken kaikkiaan on kuitenkin helppo olla samaa mieltä Aitamurron kanssa siitä, että demokratiaa on syytä kehittää sellaiseen suuntaan, jossa kansalaiset voivat nykyistä paremmin osallistua yhteisten päätösten tekemiseen. Samoin on syytä muistuttaa lehdistöä sen tehtävästä valtiomahtina, jonka tärkeimpänä missiona tulee olla poliittisten päättäjien toiminnan valvonta - ja siinä havaituista epäkohdista viestiminen kansalaisille, jotta vaalien jälkeiset takinkäännökset eivät jäisi näiltä huomaamatta. Niistä olisi hyvä myös muistuttaa esimerkiksi viikkoa ennen ensi huhtikuun eduskuntavaaleja, jotta poliitikoille syntyisi kannuste nykyistä rehellisempien vaalikampanjoiden käymiseen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomalaiset ovat hassusti epäloogisia
Kansainvälistyminen, pakkoruotsi ja kielivähemmistöjen oikeudet
Suora demokratia - suorat kansanäänestykset