Poliittinen korrektius nousi otsikoihin, kun keskustan oululainen kaupunginvaltuutettu lausui sanan ihmisroska. Sanan lausunut henkilö menetti työpaikkansa, jonka jälkimainingeissa kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttila (kesk) kritisoi kovin sanoin Suomeen(kin) levittäytynyttä keskustelukulttuuria, jonka myötä yhä useampi suomalainen loukkaantuu jonkun toisen puheenparresta.

Anttila ei puuttunut keskustan edustajan potkuihin, mutta ilmiselvästi hänen ulostulollaan on yhteys tapaukseen. Anttilaa voi moittia ainoastaan siitä, että suu avautui vasta nyt, sillä vihervasemmiston harjoittama mielipidevaino, jota valtamedia, erityisesti Yle ja Helsingin Sanomat, on kaikin tavoin tukenut, on vaurioittanut yhteiskunnallista keskustelua jo usean vuoden ajan.

Anttilan esittämä kritiikki on aiheellista, sillä yhteiskunnallinen ilmastonmuutos on ollut häkellyttävän nopea ja samalla hyvin yksisuuntainen.

Valtamedia ja sanomisen vapauden estoon normaalisti keskittyvät hyvät ihmiset eivät nostaneet kirjailija Jari Tervoa tikun nokkaan, kun Tervo käytti Ylen kolumnissa sanoja valkoinen roskaväki. Yleisradion yleensä perin kärkkäät toimittajat eivät hyökänneet Tervon kimppuun, ei sitä tehnyt myöskään Helsingin Sanomien parempi väki.

Suomalaisen yhteiskunnan henkinen ilmapiiri on muuttunut varsin rajusti 2000-luvun alusta alkaen. Sanaa ja sanomisen vapautta on pyritty rajoittamaan kiihtyvässä tahdissa siitä lähtien, kun presidentin paikalle istui sosialidemokraatteja edustava Tarja Halonen. Hänen kausiensa aikana Suomi siirtyi vähemmistöjen valtakauteen, jossa yhteiskuntaa ryhdyttiin rakentamaan vähemmistöt edellä, samalla enemmistö yhä ahtaammalle ahdistaen.

Vähemmistöjen asioita ajavat kiihkoilijat unohtivat, että maailman mitassa hyvin pienen suomalaisväestön vahvuus on ollut kohtuullisen yhtenäinen arvomaailma, jossa on aina ollut tiettyjä poliittisia variaatioita ja jonka piirissä vähemmistöihin kohdistuneet vääryydet on korjattu yksi toisensa jälkeen hyvässä yhteisymmärryksessä. Voidaan sanoa, että yhteiskunta, jossa enemmistö voi hyvin, on myös ”vähemmistöläiselle” hyvä paikka elää.

Halosen kausilla aiemmin luonnollisiksi koetut yhteistä arvomaailmaa korostavat asiat heitettiin yksi toisensa jälkeen romukoppaan ja kärkiteemoiksi nostettiin kaikkien mahdollisten vähemmistöjen oikeudet. Samalla kaivettiin esiin uusia vähemmistöjä vaikka kivenkolosta. Velvollisuuksista ja erilaisten toimenpiteiden maksajista ei luonnollisesti puhuttu mitään, koska ne kuuluvat vain suuren enemmistön edustajille.

Kehityskulku on johtanut tilaan, jossa jokainen voi olla mitä tahansa, joko sukupuoleltaan tai ”vähemmistöläisyydeltään”. Nykyisin on väärin kysyä mistä olet kotoisin, jos henkilö ei näytä ulkoisesti suomalaiselta. Joskus aiemmin kukaan ei nähnyt viattomassa tiedustelussa mitään ihmeellistä.

Väärin on myös kutsua henkilöä pojaksi, tytöksi, mieheksi tai naiseksi, sillä punavihreän, modernin naistutkimuksen siivittämän uudiskäsityksen mukaan kohteena oleva yksilö voi juuri sillä hetkellä kokea olevansa pompan nappi, appelsiini tai sammakonkutua.

Kukaan ei enää tiedä tarkalleen mitä voi sanoa, jos haluaa välttää, ettei joku toinen loukkaannu. Valtamedia on tukenut loukkaantumiskulttuurin leviämistä, kunhan loukkaantuminen on tapahtunut ”oikean asian puolesta”.

Oikeita, hyväksyttäviä asioita, joista ei parane esittää julkisuudessa humoristisia lauseita ovat esimerkiksi spurgut, homoseksuaalisuus, islam, maahanmuuttajat, tummaihoiset, romanit ja naiset. Sen sijaan heteroseksuaaliset valkoiset miehet, kristityt ja maskuliinisuus ovat asioita, joista voi esittää mitä tahansa herjaa, jos siltä tuntuu.

Ilmassa on yhä enemmän merkkejä, joiden mukaan suomalainen yhteiskunta kulkee muun länsieurooppalaisen yhteisön keralla kohti henkistä ja fyysistä tilaa, josta käytetään sanaa totalitarismi. Erinomaisia esimerkkejä totalitaristisista yhteiskunnista ovat Neuvostoliitto, natsi-Saksa, DDR, Pol Potin Kamputsea ja Pohjois-Korea sekä kovaa vauhtia äärivasemmalle syöksyvä Venezuela.

Totalitaristisen yhteiskunnan tunnusmerkkejä ovat esimerkiksi

1) Sananvapauden rajoitukset

2) Ennakkosensuuri

3) Näytösoikeudenkäynnit

4) Totuuden ja valheen tietoinen sekoittaminen

5) Eri mieltä oleviin henkilöihin kohdistettu vaino

6) Poliittisen johdon ja hallinnon harjoittama valehtelu

7) Näennäisdemokratia, jossa kansanvallasta, demokratiasta, siirrytään ensin puolueiden valtaan, jota poliittinen eliitti kutsuu konsensukseksi. ”Konsensusdemokratiassa” puolueiden etu nousee kansalaisten edun edelle, jonka seurauksena puolueet ovat ”naimisissa” keskenään muodostaen käytännössä yhden puolueen.

8) Uuskieli, jonka myötä sanojen merkitystä väännellään, jotain sanoja kielletään ja uusia keksitään, kuten ”vihapuhe, vihateko ja puheteko”.

9) a) Äänestäminen niin monta kertaa, että saadaan hallintoa miellyttävä lopputulos, esimerkiksi Irlannin äänestys Lissabonin sopimuksesta.

b) Toisena vaihtoehtona on äänestyksen kieltäminen, kuten tehtiin Suomen euroon liittymisen kohdalla.

c) Kolmantena vaihtoehtona ehdolla on vain yhden puolueen edustajia, kuten Neuvostoliitossa (vrt. Suomen konsensusdemokratia).

10) Poliisijohdon ja sen myötä koko poliisiorganisaation politisoituminen hallinnon käsikassaraksi.

11) Hallinnon toteuttamat varoittavat esimerkit, joiden voimalla kansalaiset pelotellaan hiljaisiksi, esimerkkeinä Jussi Halla-ahon tuomio Suomessa ja Tommy Robinsonin pidätys Britanniassa.

12) Silmien sulkeminen väkivallalta, jos väkivalta palvelee hallinnon poliittista päämäärää, tuoreina esimerkkeinä Katalonia ja useissa EU:n jäsenmaissa toteutuva islaminuskoisten ja vasemmiston harjoittama vandalismi ja väkivalta, joista pääsääntöisesti vaietaan samalla kun korostetaan äärioikeiston uhkaa. Islaminuskoisten tuottama terrorismi ja väkivalta sysätään usein mielenterveysongelmien syyksi, koska todellista taustaa, islamin pyhän kirjan ja islamilaisen lain sekä imaamien kehotusten osuutta halutaan peitellä.

Edellä kerrotut kaksitoista kohtaa ovat vain esimerkkejä asioiden kirjosta, joiden seurauksena yksittäinen yhteiskunta tai yhteisö kulkee kohti poliittista tilaa, jossa kansalaisten aito kuuleminen sekä kansalaisten todellinen vaikutusmahdollisuus yhteiskunnallisiin asioihin vähenee asteittain johtaen totaaliseen, keskitettyyn harvainvaltaan.

EU-jäsenyyden ajateltiin aikoinaan olevan signaali ajatuksen- ja sananvapauden puolesta. Viimeisten vuosien kehityskulkua seuratessa ei ole voinut olla havaitsematta, että kehityssuunta on täysin päinvastainen.

Itse laadittuja sääntöjä ei noudateta, tehdään toistuvasti pakkoon perustuvia esityksiä, joiden avulla aiemmin yhtenäiset kansallisvaltiot pyritään repimään rikki ja samaan aikaan jäsenvaltioiden kansalaisten sananvapautta rajoitetaan.

Vastavirtaan kulkevat henkilöt luokitellaan persona non grata –asemaan, jonne sijoitettua julkisuudessa esiintyvää henkilöä on lupa halveksia ja nimitellä pelkäämättä seurauksia.

EU:n harjoittaman pakkopolitiikan myötä osa poliittisesta eliitistä ja valtamediasta ovat ottaneet oikeudekseen kertoa kansalaisille ketkä ovat hyviä ihmisiä, ketkä huonoja, niitä joita voi vapaasti sättiä ja halveksia.

Viktor Orban, Matteo Salvini, Donald Trump ja monet muut ovat vapaata riistaa, joiden persoonasta ja tekemisestä ei löydy mitään hyvää. Ihmeellistä tietysti on, että unkarilaisten, italialaisten ja amerikkalaisten enemmistö on toista mieltä ylimielisen suomalaismedian kanssa.

Viime päivien ikävimmät esimerkit totalitarismiin viittaavasta toiminnasta tulevat Ranskasta ja Suomesta.

Ranskassa opposition kärkinimi Marine Le Pen joutuu mielentilatutkimukseen, koska oli asettanut internetiin nähtäville julman kuvan ISIS-terroristien uhrista. Kuten moni on  huomauttanut, Ranskassa toteutetaan nyt samaa metodia, joka havaittiin hyväksi jo Neuvostoliitossa, kun toisinajattelijat haluttiin siivota pois kansalaisten silmistä. Koska murhaamista ei enää koettu hyväksi metodiksi, nimettiin osa toisinajattelijoista mielisairaiksi tai heidät asetettiin kotiarestiin.

Suomalainen protestilaulaja, kansantaitelija Jösse Järvenpää sai Vantaan käräjäoikeudelta 26.6.2018 tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Hänelle langetettiin 80 päiväsakon rangaistus sekä vaatimus poistaa syytteen perusteena olleet musiikkivideot youtubesta.

Oikea Media järjesti tuomion jälkeen tukikonsertin, jonka avulla Järvenpään sakko kuitataan yhteisistä varoista. Muistoksi konserttilipun lunastaneet saivat Järvenpään kielletyt kappaleet sisältävän cd-levyn [joka ”lepää” levyhyllyssäni  Tero Vaaran levyjen ja Ari Paulowin kirjojen vieressä].

Järvenpään tuomio ei tyydyttänyt syyttäjää, joka valitti tuomiosta hovioikeuteen vaatien Järvenpäälle vankeustuomiota. Syyttäjän asenne tarkoittaa, että protestilaulajille ei ole enää kotia Suomessa, ei ainakaan silloin, kun laulun sanat perustuvat todellisuuteen ja suuntautuvat Suomen mielipuolista maahanmuuttopolitiikkaa vastaan.

Millaisen tuomion kyseinen syyttäjä antaisi nykypäivänä Irwin Goodmanille? Oletettavasti elinkautisen, sillä Goodman haistatti paskat koko valtiovallalle.

Miksi Järvenpää on ylipäätään syytettynä? Voi olla, että jotkut henkilöt saattavat loukkaantua sanoituksista, mutta entä sitten?

Järvenpään protestilaulut saivat alkunsa suomalaispoliitikkojen toiminnasta, joka hakee absurdiudessaan vertaistaan Suomen historiasta. Suomen sotien jälkeinen historia ei taida tuntea ainoatakaan hallitusta, joka olisi toiminut yhtä leväperäisesti ja piittaamattomasti omaa kansaa kohtaan.

Järvenpään laulujen pohjana ovat seuraavat tapahtumat:

1. Pääministeri Juha Sipilä mainosti Suomea turvapaikanhakijoille [ja ihmissalakuljettajille] lupaamalla talonsa salakuljettajien asiakkaiden käyttöön.

2. Kun tulijoiden virta saavutti Suomen rajan, sisäministeri Petteri Orpo katseli vierestä tekemättä elettäkään estääkseen ihmismassan vyörymisen rajan yli, kun noin 32 000 Euroopan halki vaeltanutta, enemmäkseen irakilaisia, islaminuskoisia miehiä sisällään pitänyt invaasio levittäytyi Suomeen.

Sisäministerillä ei ollut aavistustakaan millaisia henkilöitä ihmisvirta tuo tullessaan. Hän ei piitannut, vaikka korkea EU:n turvallisuusviranomainen Michèle Coninsx varoitti tulijoiden joukossa olevan vaarallisia rikollisia ja potentiaalisia terroristeja.

Sisäministeri uskoi mieluummin Ulkopoliittisen instituutin ja Ahtisaaren [sekä Soroksen] CMI-toimiston ammattitaidottomia ja puolueellisia ”asiantuntijoita”, jotka väittivät, että mitään merkkejä tai todisteita terroristien tulosta ei ole nähtävissä. Huomionarvoista on, että Coninsx varoitti tulijoista jo kaksi kuukautta ennen Ulkopoliittisen instituutin edustajan lausuntoa ja kahdeksan kuukautta ennen CMI:n Hussein al-Taeen sanoja ”…mutta Isis ei ole lähettänyt ihmisiä. Tämä täytyy ottaa huomioon”, jotka al-Taee lausui neljä kuukautta sen jälkeen, kun turvapaikanhakijoiden mukana tulleet olivat toteuttaneet Pariisissa terrori-iskun.

3. Sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg valehteli kansalaisille suorassa TV-lähetyksessä, että kaikkien tulijoiden taustat tunnetaan. ”Me tiedetään jokainen henkilö joka tänne on tullut, minkälaisella taustalla hän on tullut ja me pystytään niinku rekisteröinnin kautta näkemään sitä tilannetta minkä tyyppisiä ihmisiä meille tänne tulee.” .

Tosiasiassa esimerkiksi vuonna 2015 saatiin selvitettyä luotettavasti vain noin 20 prosentin henkilöllisyys. Vuosien 2015 – 18 aikana tulleista vain 28 prosentin henkilöllisyys saatiin varmistettua, toisin sanoen noin 32 000 tulijan henkilöllisyys jäi hämärän peittoon.

Nerg palkittiin myöhemmin korkeampaan asemaan vastaamaan soten etenemisestä. Nähtävästi häntä ei pidetä kovin älykkäänä vaan pikemminkin uskollisena järjestelmän palvelijana, joka tekee mitä käsketään säilyttääkseen asemansa.

Yllä kerrotuista asioista ja niiden seurauksena toteutuneista sadoista surullisista tapahtumista suivaantuneena Järvenpää kyhäsi lauluja, jotka hän julkaisi internetin musiikkipalvelussa.

Normijärkisen ihmisen ajatuskulun mukaan kaikkien muiden edellä mainittujen, pääministerin, sisäministerin ja entisen kansliapäällikön pitäisi istua syytettyjen penkillä, ei Järvenpään.

Lopuksi retorinen kysymys. Kuinka moni suomalainen muusikko tai muu kulttuurielämän edustaja on esittänyt julkisen puolustuspuheen Järvenpäälle tai on muulla tavoin ottanut kantaa kansakuntaa jäytävään ajatuksen- ja sananvapauden vastaiseen ilmapiiriin?

Maria Asunta, Petri Kaivanto, Ari Paulow ja Tero Vaara ovat positiivisia poikkeuksia, sillä he ovat osallistuneet itsenäisesti omilla tahoillaan ja tavoillaan sananvapaudesta ja maahanmuuton ongelmista käytävään keskusteluun.

Lisäksi on mainittava kirjailijat Pirkko Saisio ja Leena Krohn, joista Saisio pahoitti ulostulollaan  monen punavihreän mielen kritisoidessaan punavihreässä kuplassa vellovia tovereitaan.

Leena Krohn nosti omassa puheenvuorossaan esiin huolen sananvapauden heikkenemistä todeten nykyisen tilanteen olevan pahempi kuin 70-luvun taistolaiskommunismin huippuvuosina. Krohn otti kantaa myös näennäisliberalismiin, joka edustaa todellisuudessa ahdasmielisyyttä.

Edellä mainituista ainakin Kaivanto, Paulow ja Vaara ovat saaneet kärsiä monin tavoin avoimista ulostuloistaan.

Ikävästi näyttää siltä, että muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta suomalaisen kulttuurielämän edustajat ovat pökälepöksyjä, jotka eivät ymmärrä kuinka ratkaisevia ja historiallisia hetkiä Suomi elää juuri tällä hetkellä.

Sääli, sillä taiteilijan ja kulttuurielämän edustajan todellinen suuruus mitataan usein juuri silloin, kun yhteiskunta vajoaa tilaan, jossa taide on alistettu valtiovallan käsikassaraksi tuottamaan propagandaa, joka hivelee hallinnon edustajien herkkää hipiää.