Joulukuussa 2008 yhdysvaltalainen konservatiivinen aatehistorioitsija Paul Gottfried piti H. L. Mencken Clubin vuosikokouksessa puheen, jossa hän käytti termiä "alternative right", eli "vaihtoehto-oikeisto" tai "vaihtoehtoinen oikeisto". Hän viittasi sillä itsenäiseen oikeistoälymystöön, jonka jäsenistä valtaosa edusti nuorta sukupolvea ja jota amerikkalaisen konservatismin vakiintuneet instituutiot eivät tukeneet. Hän näki siinä maansa oikeiston tulevaisuuden.

Laajemmin termiä alettiin käyttää vasta pari vuotta myöhemmin, kun National Policy Institute -ajatuspajan puheenjohtaja Richard Spencer perusti journalisti Colin Liddellin kanssa Alternative Right -nimisen verkkojulkaisun. Lehti, jonka päätoimittajuuden Spencer sittemmin jätti, sisälsi sekä ajankohtaisartikkeleita että pitkiä teoreettisia analyysejä, ja sen avustajakunta oli hyvin kirjava. Alternative Rightin kirjoittajien joukossa oli vanhan polven paleokonservatiiveja, katolilaisia reaktionäärejä, valkoisia nationalisteja, libertaareja ja kaikensorttisia yksityisajattelijoita. Heitä yhdisti halu erottautua amerikkalaisen oikeiston valtavirrasta, eli republikaanipuolueesta ja sen piirissä toimivasta niin sanotusta neokonservatiivisesta liikkeestä.

Alternative Rightin nimessä oli alaotsikko "Online magazine for radical traditionalism". Radikaalin traditionalismin käsite on peräisin italialaiselta kulttuurifilosofi Julius Evolalta (1898-1974). Evola katsoi filosofiansa asettuvan koko modernia aikaa vastaan ja kannatti aristokraattisia, maskuliinisia, herooisia ja avoimen taantumuksellisia arvoja. Hänet on usein yhdistetty fasismiin ja kansallissosialismiin, vaikka hän ei hyväksynyt kumpaakaan aatetta sellaisenaan ja häntä pidettiin epäilyttävänä kummankin järjestelmän piirissä. Hiljattain Evola nousi otsikoihin, kun oikeistolaisen Breitbart-uutissivuston entinen hallituksen puheenjohtaja ja presidentti Donald Trumpin neuvonantaja Stephen Bannon mainitsi filosofin nimen ohimennen haastattelussa. Myös Bannon on käyttänyt vaihtoehto-oikeiston käsitettä, vaikkei hänellä ole suoria yhteyksiä Spencerin ympärille kehkeytyneeseen liikehdintään.

Kuulostaako sekavalta? Se ei ole ihme, sillä sen jälkeen kun alt-right nousi valtamedian puheenaiheeksi Trumpin presidenttiehdokkuuden myötä, termiin on yhdistetty mitä erilaisimpia suuntauksia mutta samalla usein annettu ymmärtää, että kyse on yhtenäisestä poliittisesta liikkeestä. Toimittajien on myös ollut vaikea päättää, edustaako alt-right konservatismia, oikeistoradikalismia vai silkkaa jäsentymätöntä poliittisen korrektiuden vastaista kapinaa.

Alt-right on kattokäsite, joka pitää sisällään monenlaisia ajatussuuntia ja ryhmiä. Se on pikemminkin ilmiö kuin liike, ja sen juuret ovat amerikkalaisen oikeiston ideologisissa kiistoissa 1900-luvun lopulla. Yhdysvaltain konservatiivit jakaantuivat 1970-80-luvuilla niin sanottuihin neokonservatiiveihin ja paleokonservatiiveihin. Edelliset korostivat interventionistista ulkomaanpolitiikkaa ja vapaakauppaa, jälkimmäiset halusivat pysytellä erossa ulkomaisista konflikteista, kannattivat tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa ja suosivat protektionistista suuntausta. Neokonservatiivien mielestä paleokonservatiivit olivat menneiden aikojen jäänne, paleokonservatiivit taas syyttivät neokonservatiiveja piiloliberaaleiksi globalisteiksi, jotka ajoivat avoimien rajojen politiikkaa.

Neokonservatiivit alkoivat muodostaa amerikkalaisen oikeiston valtavirran Ronald Reaganin presidenttikaudella, ja heidän suuri hetkensä oli George W. Bushin kausi, jonka aikana yritettiin toteuttaa neokonservatiivisten intellektuellien ideoita demokratian ja vapaan markkinatalouden viemisestä Lähi-Itään tarvittaessa asein. Irakin sodan pitkittyminen ja Bushin kansansuosion nopea lasku osoittivat kuitenkin neokonservatismin joutuneen poliittiseen uskottavuuskriisiin, ja amerikkalaisessa oikeistossa syntyi käymistila.

Donald Trumpin nousua presidentiksi voidaan pitää paleokonservatiivisena kapinana republikaanipuolueen sisällä. Talouden protektionismi ja massamaahanmuuton vastaisuus ovat nyt valtavirtaa oltuaan vuosikymmeniä oppositiomielipiteiden roolissa. Myös alt-right on selvästi ottanut vaikutteita paleokonservatismista, mutta liikkeiden välille ei voi vetää yhtäläisyysviivoja. Alt-rightin piiriin lukeutuva älymystö ammentaa yhtä lailla eurooppalaisista suuntauksista kuten Ranskan "uudesta oikeistosta" sekä Evolan ja Oswald Spenglerin kulttuurifilosofiasta. Se ei vanhakantaisen konservatismin tavoin kiinnity välttämättä uskontoon, ja rotuun ja etnisyyteen liittyvät kysymykset ovat sille tärkeämpiä kuin paleokonservatiiveille.

Alt-rightia pidetään usein valkoisena identiteettipolitiikkana, eikä käsitys ole aivan väärä. Sen piirissä uskotaan yleisesti, että Yhdysvaltain valkoisen väestönosan asema on uhattuna laajamittaisen maahanmuuton aiheuttaman demografisen kehityksen vuoksi. Poliittisen korrektiuden kulttuuria vastustetaan, koska se kannustaa muita etnisiä ryhmiä ajamaan häikäilemättä etujaan mutta rankaisee valkoisia vastaavasta. Jyrkimmillään identiteettipolitiikka ilmenee valkoisessa nationalismissa, jonka kannattajat haluavat joko erillistä valkoisten etnovaltiota tai ei-eurooppalaisperäisen väestön vähittäistä muuttoa muihin maihin. Valkoisen nationalismin edustajia alt-rightin piirissä ovat muiden muassa Richard Spencer ja American Renaissance -verkkojulkaisua luotsaava Jared Taylor.

Valkoinen identiteettipolitiikka on oikeastaan amerikkalainen versio eurooppalaisesta identitaarisesta liikkeestä, joka vaikuttaa erityisesti Ranskassa, Saksassa ja Itävallassa. Identitaarit korostavat Euroopan maiden kantaväestöjen yhteistä perintöä, alt-right puolestaan katsoo Yhdysvaltain valkoisten jakavan samat edut ja päämäärät riippumatta siitä missä heidän juurensa ovat. Rotunationalismi on tyypillistä juuri Yhdysvaltojen kaltaisille etnisesti hajanaisille maille, joissa kansallisen yhtenäisyyden tunne perustuu yhteisiin instituutioihin ja symboleihin. Kun Euroopan maiden nationalistit vetoavat yhteiseen historiaan ja kulttuuriin, amerikkalaiset ottavat yhteiseksi nimittäjäksi rodun. Heillä ei ole omaa kansallisvaltiota puolustettavanaan, joten samaistumiskohteeksi tulee monia eurooppalaisperäisiä etnisyyksiä sisäänsä sulkeva "valkoisuus".

Useimmat alt-rightin keskeiset hahmot tukivat Trumpia hänen presidentinvaalikampanjansa aikana ja iloitsivat tämän voitosta. Kyse ei ollut niinkään Trumpin pitämisestä ihanteellisena johtajana vaan halusta nousta yleiseen tietoisuuteen hänen siivellään. Monen alt-rightiin yhdistetyn mielestä Trump ei ole "heikäläisiä", mutta kuitenkin paras kaikista realistisista vaihtoehdoista. Trump itse on sanoutunut irti liikkeestä, ja samoin on tehnyt hänen edellä mainittu neuvonantajansa Stephen Bannon. Siitä huolimatta juuri Bannonin tärkeä asema Trumpin vaalikampanjassa viime kädessä teki koko alt-rightista puheenaiheen, ja Bannonin entinen työnantaja Breitbart News mainitaan säännönmukaisesti alt-right -henkisiä medioita lueteltaessa.

Bannon on monipuolinen ja laajalti lukenut mies, joka on ennen poliittista uraansa toiminut muun muassa investointipankkiirina, biologina ja elokuvatuottajana. Bannon oli aiemmin tekemisissä Obamaa ja hallituksen veropolitiikkaa vastustaneen teekutsuliikkeen kanssa ja teki vuonna 2008 henkilökuvadokumentin varapresidenttiehdokas Sarah Palinista. Samaan vuoteen osuneen finanssikriisin seurauksena Bannonin näkemykset jyrkkenivät entisestään, ja hän alkoi syyttää maansa taloudellista eliittiä "kaverikapitalismista", joka muistuttaa Kiinan ja Venäjän nykyistä järjestelmää. Se tuottaa vaurautta pienelle ihmisjoukolle ja köyhdyttää keskiluokan. Ennen Trumpin ehdokkuutta hän piti myös republikaanipuoluetta tämän ilmiön mädättämänä.

Bannon ei pidä itseään valkoisena nationalistina, vaan "ekonomisena nationalistina". Hänen ratkaisunsa on kristilliseen arvomaailmaan ja kansalliseen etuun ankkuroitu markkinatalous, jota hän pitää kapitalismin alkuperäisenä ja puhtaana muotona. Hänen mielestään tämä taloudellinen idea on tulevaisuuden Yhdysvaltojen todellinen koossapitävä voima, ei niinkään rotu. Bannon kuitenkin vastustaa massamaahanmuuttoa, koska varsinkin muslimisiirtolaisilta puuttuu demokraattinen perinne ja heidän virtansa Yhdysvaltoihin hyödyttää ainoastaan "kaverikapitalismin" eliittiä.

Yhtä epäselvä suhde alt-rightiin on journalisti Milo Yiannopouloksella. Hän on nimittänyt itseään alt-rightin "satunnaiseksi myötäjuoksijaksi" ja sanonut olevansa ylipäätään kiinnostuneempi populaarikulttuurista ja sananvapaudesta kuin politiikasta. Yiannopouloksen avoin homoseksuaalisuus on myös saanut oikeiston jyrkimmät ainekset hyljeksimään häntä. Toisaalta hän on feminismin ja monikulttuurisuuden ohella arvostellut myös gay-kulttuuria, joka on hänen mielestään "tuskaa ja onnettomuutta aiheuttava elämäntapavalinta." Poliittisesti epäselvä ja tietoisen ristiriitainen mediapersoona edustaa jonkinlaista postmodernia uusoikeistolaisuutta, jossa poliittista sisältöä tärkeämmäksi nousee spektaakkeli ja kaikkien vakiintuneiden mielipidepakkojen sekoittaminen. Lukuisia skandaaleja aiheuttaneessa Yiannopouloksessa henkilöityy myös amerikkalaisen vasemmiston alt-rightiin kohdistama aggressiivinen painostus: hänen puhetilaisuuksiaan on jouduttu peruuttamaan protestien takia ja niiden järjestäjätahoja on uhattu jopa pommi-iskuilla.

Alt-rightin määritelmä vaihtelee sen mukaan, mitä liikkeitä sen piiriin luetaan. Niinpä on jokseenkin turhaa kiistellä siitä, onko alt-right vaikkapa rasistinen, antisemitistinen tai fasistinen. Jos alt-rightina pidetään mitä tahansa tavanomaisesta konservatismista poikkeavaa oikeistoa, siihen lukeutuvat myös esimerkiksi Yhdysvaltojen lukuisat uusnatsiryhmät. Tällaisten ryhmien vaikutus Trumpin hallintoon ja yleinen painoarvo ovat kuitenkin olemattomat, eivätkä ne kerro mitään ilmiöstä kokonaisuutena. Valkoisten nationalistien piirissä kielteinen suhtautuminen Yhdysvaltain juutalaisväestöön ja juutalaisjärjestöjen taloudelliseen ja poliittiseen vaikutusvaltaan on yleistä, mutta alt-rightin edustajiksi luokiteltujen joukossa on myös useita juutalaisia. Onkin hyödytöntä käyttää alt-rightia kattokäsitteenä muuten kuin yleisluontoista poliittista karttaa piirrettäessä; kaikki tarkempi analyysi vaatii eri ajattelijoiden, järjestöjen ja julkaisujen aatemaailman erillistä tarkastelua.

Toinen yleinen alt-rightiin liittyvä kiistakysymys koskee sitä, onko ilmiö amerikkalainen vai kansainvälinen. Tähänkään ei ole yksiselitteistä vastausta. Alt-rightin aatteellisessa spektrissä ja sen toimintatavoissa on toki selviä yhteyksiä Euroopan maiden maahanmuuttokriittisiin, EU-federalismin vastaisiin ja arvokonservatiivisiin liikkeisiin. Monikulttuurisuuden ihanteen hylkääminen, vanhojen eliittien vastaisuus, internetin käyttäminen keskeisenä viestintävälineenä ja erkaantuminen perinteisestä liberaalista oikeistosta ovat tuttuja vanhallakin mantereella. Amerikkalaisia alt-right -blogeja ja muita julkaisuja myös luetaan aktiivisesti täkäläisen toisinajattelevan oikeiston keskuudessa, ja eurooppalaisen oikeiston klassiset nimet ovat vaikuttaneet merkittävästi amerikkalaisten ajatteluun. Toisaalta kokonaistilanteen hahmottaminen on väistämättä erilaista Atlantin eri puolilla. Esimerkiksi rodun käsite on aivan eri tavalla läsnä amerikkalaisessa poliittisessa keskustelussa, eikä sellaisenaan kelpaa kiintopisteeksi etnisistä kansallisvaltioista koostuvassa Euroopassa. Kenties hedelmällisintä on pitää alt-rightia amerikkalaisena versiona siitä yhtä lailla kirjavasta vanhan poliittisen kulttuurin vastaisesta reaktiosta, joka on ollut jo pitkään käynnissä Euroopassa.

Keskeisiä alt-rightiin yhdistettyjä verkkojulkaisuja:

Alternative Right (http://alternative-right.blogspot.com/)
AltRight.com (https://altright.com/)
American Renaissance (https://www.amren.com/)
Breitbart News Network (http://www.breitbart.com/)
Radix Journal (http://www.radixjournal.com/)
Taki's Magazine (http://takimag.com/#axzz4ar7znIpK)
Vdare (http://www.vdare.com/)