Aluksi suomeksi kääntämäni ote mitä suurimmalla todennäköisyydellä Italian pääministeriksi nousevan Giorgia Melonin puheesta, jota voidaan suomalaisittain kutsua arvopohja-puheeksi:

"Miksi perhettä pidetään ongelmana? Miksi perhe on niin pelottava? Näihin kysymyksiin on olemassa selkeä vastaus.

Siksi, koska perhe määrittää meidät, antaa meille identiteetin. Koska kaikki ne asiat, jotka määrittävät meitä (identiteettimme), ovat tänä päivänä niiden vihollisia, jotka eivät halua meillä olevan identiteettiä. He haluavat meidän olevan pelkkiä kuluttajaorjia.

Tästä johtuen he hyökkäävät kansallista identiteettiä, uskonnollista identiteettiä, sukupuolista identiteettiä ja perheen tarjoamaa identiteettiä vastaan.

En saisi määritellä itseäni italialaiseksi, kristityksi, naiseksi, äidiksi, vaan minun on oltava kansalainen x, sukupuolta x, vanhempi 1, vanhempi 2. Minun on oltava numero. Sillä kun olen vain numero ilman identiteettiä ja juuria, olen rahoituskeinottelijoiden armon varassa elävä täydellinen orja. Täydellinen kuluttuja [keinottelijoiden näkökulmasta].

Tästä johtuen herätämme niin paljon pelkoa. Tästä johtuen tämä [poliittinen] muutos herättää niin paljon pelkoa. Emme suostu olemaan numeroita, vaan puolustamme inhimillisen ihmisen arvoja (arvomaailmaa).”

Melonin sanojen jälkeen suomalaisen politiikan syövereihin, politiikan, josta kansalliset arvot ovat liian kauan loistaneet poissaolollaan.

Muistatte varmaan kohun, kun osa perussuomalaisten kansanedustajista jätti puolueen, kun Jussi Halla-aho nousi puheenjohtajaksi. Halla-aho tunnettiin vahvan arvomaailman (arvopohjan) omaavana henkilönä, jonka edustamasta poliittisesta ideologiasta käytetään sanaa kansallismielisyys.

Kansallismielisyydellä tarkoitetaan hieman yksinkertaistetusti sanottuna poliittista ajattelua, jossa oman kansan hyvinvointi ja etu asetetaan ykköseksi poliittisia päätöksiä tehtäessä.

Tämän tyyppinen ideologinen ajattelu oli täysin normaalia ennen Euroopan Unioniin liittymistä. Pienenä poikkeuksena Suomen osalta oli joukko vasemmistoliiton edeltäjäpuolue SKDL:ssä vaikuttaneita äärivasemmistolaisia, jotka ihailivat naapurivaltio Neuvostoliittoa pitäen sen edustamaa, sosialismista ja kommunismista ideologisen pohjansa ammentavaa totalitaristista yhteiskuntajärjestelmää maailman parhaana.

Kun joukko perussuomalaisia erosi Timo Soinin, Sampo Terhon, Simon Elon ja Jussi Niinistön johdolla eduskuntaryhmästä, kävivät Halla-ahon johtamat perussuomalaiset neuvottelemassa Juha Sipilän ja Petteri Orpon kanssa hallituksen jatkosta.

Sipilä ja Orpo ilmoittivat tuota pikaa, että he eivät voi istua Halla-ahon johtaman puolueen kanssa samassa hallituksessa, koska Halla-ahon edustamien perussuomalaisten arvopohja estää yhteistyön onnistumisen.

Kenellekään ei selvinnyt millaisesta arvopohjasta Sipilän ja Orpon selityksissä oli kyse, kuten toimittaja Susanne Päivärinnan mainiosta twittervideosta selviää.

Tosiasiassa Halla-aho oli Sipilän ja Orpon tavatessaan vaatinut hallitusohjelman noudattamista kaikilta osin, myös maahanmuuttopoliittisen ohjelman osalta. Tämä ei käynyt Sipilälle ja Orpolle, vaan he järjestivät farssimaisen teatteriesityksen, johon liittyi arvopohjahöpinöiden lisäksi muun muassa Sipilän lentelyä yksityiskoneella Turkuun ja takaisin sekä erään poliittisen avustajan piilottelua auton takakontissa.

Kuten tänä päivänä tiedetään, Annika Saarikon johtaman keskustan arvopohja on täysin punavihreä pitäen sisällään järjettömän ja suomalaisia kovalla kädellä rankaisevan ilmastopolitiikan, jolla on ollut erittäin suuri merkitys polttoaineiden hintojen nousuun ja maatilojen ennätysmäiseen konkurssiaaltoon sekä huoltovarmuuden, lämmön ja sähköntuotannon heikkenemiseen liittyen turvetuotannon alasajoon.

Mainio arvopohja puolueelle, joka kertoo ajavansa maaseudun etua?

Entä millaista arvopolitiikkaa Petteri Orpo on puolueineen edustanut lausuttuaan vuonna 2017 kymmeniä kertoja mystisen ”arvopohja”- sanan?

Kokoomus, kuten keskusta, on uponnut saman arvopolitiikan pauloihin, jota internationalistiset vihervasemmistolaiset puolueet (sdp, vas, vihr) ovat aina edustaneet.

Internationalismi on vasemmistoaatteiden, kommunismin ja sosialismin yllä oleva ideologia, jonka perimmäisenä tarkoituksena on maailman kaikkien valtioiden välisten rajojen kaataminen, josta internationalistien mukaan seuraa uusi uljas rakkauden ja yltäkylläisyyden maailma, jossa vallitsee rauha ja jossa tasa-arvo ja onni kukoistavat.

Jotta internationalistinen kehityssuunta etenisi, täytyy kansakunnilta ja ihmisiltä viedä identiteetti, kuten Italian tuleva pääministeri puheessaan valotti.

Moni ei ole vielä oivaltanut, että elämme parhaillaan vallankumouksen keskellä. Arvopohjavallankumouksesta on kyse. Juuri siitä, mistä Georgia Meloni puheessaan kertoi.

Suomen punavihreät puolueet, keskusta ja kokoomus mukaan lukien, ovat osa tätä massiivista, erityisesti länsimaailmaa mullistavaa vallankumousta.

Petteri Orpo on todennut jo useaan otteeseen, että kokoomus ei istu hallituksessa, joka tinkii ilmastotavoitteista. Niinpä. Tämä tarkoittaa, että Orpon kokoomus istuu ainoastaan hallituksessa, joka kurjistaa entisestään suomalaisten elämää.

Orpon edustama ja suomalaisia kurittava politiikka perustuu sopimukseen, jonka eduskuntapuolueet tekivät vuonna 2018 idealistisessa tyhmyydessään pääministeri Sipilän tahdosta.

Sopimuksen mukaan Suomi toteuttaa erityisen tiukkaa ilmastopolitiikkaa, huomattavasti tiukempaa kuin yksikään muu Euroopan valtio. Eduskuntapuolueista vain perussuomalaiset vastusti sopimusta, Liike Nytillä ei ollut tuolloin kansanedustajaa eduskunnassa.

Seinähullu päätös, mutta kuten tiedetään, suomalaisessa poliittisessa päätöksenteossa (konsensuspäättäminen) ei oteta taka-askelia, vaikka myöhemmin ymmärrettäisiin, että tehtiin ”vähän sillai tyhmästi, kun ajateltiin olla erityisen hyviä ihmisiä muun maailman silmissä”.

Kokoomuksen ja Orpon ilmastopoliittisesta jääräpäisyydestä tuli mieleen järkeä vailla tehty jalkaväkimiinapäätös, jota eivät tehneet presidentti Tarja Halonen ja SDP:n punaisimman pään ideologi Erkki Tuomioja, kuten aika ajoin annetaan ymmärtää, vaan päätös tehtiin eduskunnassa Jyrki Kataisen (kok) johtaman hallituksen (kok, sdp, rkp, vas, vihr, kd) toimesta.

Ainoa puolue, joka vastusti koko eduskuntaryhmänsä voimalla päätöstä, oli perussuomalaiset. Keskusta istui tuolloin oppositiossa, mutta siitä huolimatta osa sen kansanedustajista äänesti miinoista luopumisen puolesta.

Jalkaväkimiinat kieltävään Ottawan sopimukseen liittymistä esitti ensimmäisen kerran keskustan Matti Vanhasen johtama hallitus (kesk, sdp, rkp) vuonna 2004. Sama mielipideilmasto jatkui Vanhasen kakkoshallituksen (kesk, kok, rkp, vihr) ja sitä seuranneen Mari Kiviniemen (kesk) johtaman hallituksen (kesk, kok, rkp, vihr) aikana.

Suomalaisen konsensuspolitiikan idiotismista kertoo erinomaisesti kansanedustaja Ben Zyskowicsin (kok) logiikka. Hän piti jalkaväkimiinoista luopumista hölmönä ajatuksena, mutta hankkeen loppuun vieminen oli hänen mukaansa tärkeää Suomen ulkopolitiikan johdonmukaisuuden vuoksi.

Toisin sanoen Zyskowics oli sitä mieltä, että puolustuskykyä voidaan heikentää, koska täytyy olla johdonmukainen, jotta kotimaassa ja ulkomailla voidaan luottaa suomalaisen politiikan johdonmukaisuuteen. Mielipiteellään Zyskowics tuli kumonneeksi luulon, jonka mukaan kansanedustajien tehtävä on toimia Suomen ja suomalaisten hyväksi.

Jalkaväkimiinat olisivat edelleen tehokas ja erittäin edullinen väline puolustautua hyökkääjää vastaan. Suurista valtioista esimerkiksi Venäjä, Yhdysvallat, Kiina ja Intia eivät ole liittyneet Ottawan sopimukseen. Useat eläköityneet kenraalit ja esimerkiksi presidentti Sauli Niinistö ovat antaneet ymmärtää, että jalkaväkimiinoista luopuminen ei ollut viisas päätös.

Suomen poliittisen eliitin melskausta seuratessa ei voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin siihen, että kansalaisten näkökulmasta se kaikkien paras aines ei taida istua Arkadianmäellä. On siellä viisaitakin ihmisiä, mutta toistaiseksi he ovat olleet selkeänä vähemmistönä kaikissa EU-ajan parlamenteissa.