Perussuomalaisten Mika Niikko on ilmoittanut eroavansa ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan tehtävästä kirjoitettuaan julkisuuteen tviitin, jossa vaikutti kannattavan Venäjän etupiiriajattelua. Kannattaako Niikko sitä oikeasti, nähtävästi ei, mutta lopullisen vastauksen tietää vain hän itse.

Niikko teki oikein ilmoitettuaan erostaan, mutta hänen eroilmoituksensa herätti monen suomalaisen mielessä ihmetyksen siitä, miksi meikkaamisesta, ilmaisista aamupaloista (toki veronmaksajat olisivat toimineet maksumiehinä, ellei asiasta olisi nostettu kohua), bilettämisestä, boomerien halveksunnasta ja muotilehtien kannessa poseeraamisesta tunnettu sekä oman hallituksensa koronaohjeistuksista piittaamaton Sanna Marin (sdp) istuu edelleen pääministerinä, vaikka hän lausui suustaan vähintään yhtä vastuuttomia sanoja kuin Niikko kirjoitti.

Marin totesi Reutersin haastattelussa, että liittyminen Natoon nykyisen hallituksen aikakaudella on ”hyvin epätodennäköistä”.

Paitsi, että Marin astui jälleen kerran presidentti Sauli Niinistön varpaille ja poikkesi Suomen ulkopoliittisesta linjasta, hän kavensi reippaalla otteella Suomen ulkopoliittista liikkumatilaa ja tarjosi Venäjälle merkittävää informaatiota Suomen turvallisuuspolitiikkaan liittyen.

 Marinin lausuntoa kommentoitiin ahkerasti, mutta en muista yhdenkään median esittäneen Marinin eroa. Puhumattakaan siitä, että media olisi käynnistänyt samanlaisen ”erojahdin” Marinia kohtaan kuin teki Niikon osalta.

Median toiminnan syitä voi vain arvella, mutta epäilen yhdeksi syyksi sitä, että Niikko on persu ja Marin puolestaan edustaa SDP:tä ja on sosialisti.

Ei ole epäilystäkään, kumpaa poliittista linjaa edustavia toimittajia Suomi-media pullistelee, sosialisteja vai persuja. Liekö valtamediassa ensimmäistäkään perussuomalaista satojen sosialistitoimittajien seassa?

Painotan, että mielestäni Niikon ero on hyvä asia, kahdestakin syystä. Ensinnäkin hän on jo aiemmin tarjonnut julkisuuteen ajattelemattomia viestejä ja toiseksi sen vuoksi, että eroilmoituksensa myötä hän osoitti selkärankaisuutta, jota vain harvalta kansanedustajalta on viime vuosina löytynyt.

Selkärankaisuudesta puheen ollen voi miettiä sitä, miksi ministerit voivat Suomessa toistuvasti valehdella ja siitä huolimatta jatkaa tehtävässään, vaikka perustuslain henki ja kirjain edellyttäisivät ministerin eroa valheen paljastumisen seurauksena.

Mutta nyt takaisin Niikkoon ja Mariniin.

Kumman sana kiirii kansainvälisesti pidemmälle? Vastaus on täysin selvä.

Marinin lausunto helpotti Venäjän strategista ajattelua, joten hänen voidaan sanoa pelanneen Venäjän pussiin. Samaa on sanottu Niikon lausunnosta, jonka seurauksena hän poistuu merkittävän valiokunnan puheenjohtajan tehtävästä.

Kun Marin suhtautui välinpitämättömästi oman hallituksensa ohjeistukseen mentyään bilettämään kapakkaan, ei häntä vaadittu eroamaan, vaikka maan päätösvaltaisimpana poliittisena johtajana ei pitänyt edes virkapuhelinta mukanaan, kuten pääministerin velvollisuuksiin kuuluu muun muassa turvallisuuspoliittisista syistä.

Valehdellakin Marin on ehtinyt pääministeriaikanaan, kuten koronaan liittyvästä maskiepisodista muistetaan, mutta siitä viis, koska Suomessa valehtelu on ikään kuin poliittinen normi ministerin tehtävissä. Pääministerillä lienee perusministeriä suurempi oikeus valehdella, koska hän on kaikkien ministerien pomo.

Marinin poliittinen rooli ja vastuu ovat Niikon vastaavia mittavampia, mutta kohusta kohuun marssiva pääministeri jatkaa kuitenkin tehtävässään. Tasan eivät käy onnen lahjat Suomessa.

Sosialisti saa sosialistimaassa kaiken anteeksi, koska sosialistivaltioissa poliittiset johtajat ovat aina lain ja sääntöjen yläpuolella. Varsinkin sellaisten sääntöjen, jollaisten noudattamiseen he pakottavat kansalaisia.

Niikon ja Marinin ohella viime päivinä on varsinkin sosiaalisen median sivuilla näkynyt kirpakoita kannanottoja Natoon liittymisen puolesta ja sitä vastaan. Jos olet joskus sanonut kannattaneesi Natoa, olet natottaja. Jos olet vankasti Natoon liittymistä vastaan, olet Venäjän asialla oleva putinisti.

Koska poliitikot ovat Suomessa pääsääntöisesti varovaisia, suurin osa kertoo pitävänsä Nato-ovea raollaan, kuten poliitikot ovat tehneet jo muutaman vuosikymmenen ajan. Optiovuodesta optiovuoteen käy Suomen Nato-tie, jonka loppua ei näy.

Suomen puolustusjärjestelmä on monelta osin Nato-yhteensopiva. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Nato tulisi option voimalla apuun, jos vihulainen hyökkää Suomeen.

Riippumatta siitä, oletko kuvitteellisten natottajien vai putinistien leiriin laskettu henkilö, kannattaa pohtia erästä merkittävää asiaa, joka sivuaa läheisesti Nato-aihetta.

Itselleen voi esittää kysymyksen, mistä syystä kaikki kommunistien aikoinaan miehittämät valtiot, kuten Viro, Latvia ja Liettua, sekä Neuvostoliiton etupiiriajattelua täydentäneet satelliittivaltiot, kuten Tsekki, Slovakia, Puola, Romania ja Bulgaria, jotka pidettiin kommunistisessa kurissa ja nuhteessa Moskovan toimesta, osoittivat suurta halua liittyä Natoon Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Vastaus kysymykseen on selvä. Kaikissa Neuvostoliiton miehittämissä tai sen satelliitteina olleissa valtioissa tiedettiin millaista on elää totalitaristisen hallinnon alla.

Totalitarismi, riippumatta siitä edustaako se kommunismia, natsismia, islamia tai mitä tahansa muuta ääri-ideologiaa, estää aina yksilönvapauksien ja ihmisoikeuksien toteutumisen. Totalitaristista valtiota pidetään pystyssä erilaisten pakkojen, voimakkaasti rajoitetun vapauden, mielivaltaisen laintulkinnan, väkivallan uhan ja ilmiantojärjestelmän avulla.

Kun Viro itsenäistyi uudelleen, ei sen johdon ensimmäisenä ajatuksena ollut Euroopan unioniin liittyminen, vaan Nato-jäsenyys, jolla haluttiin turvata tulevaisuus, ettei itänaapuri jälleen kerran saavu alistamaan ja murhaamaan virolaisia.

Suomi ja Viro ovat hyvin erilaisia valtioita, joten edellä kirjoitetusta ei kannata vetää suoria johtopäätöksiä Suomen Nato-politiikkaan. Sen sijaan kaikille pitäisi olla ymmärrettävää, miksi Viro ja muut Baltian maat ovat Naton jäseniä.

Sananvapauden suhteen totalitaristisessa valtiossa on pidettävä suu supussa, koska väärät mielipiteet saattavat kuljettaa sanojansa pahoihin vaikeuksiin. Suomi ei missään vaiheessa ajautunut Neuvostoliiton täydeksi vasalliksi, vaikka oli aika ajoin henkisesti ja poliittisesti ahtaassa paikassa. Neuvostoaika teki suomalaisista kahdella kielellä puhujia.

Liekö neuvostoajan seurausta, kun Suomessa ja Virossa ymmärretään sananvapaus melko eri tavalla.

Virossa on ainakin vielä toistaiseksi ymmärretty kuinka merkittävä kivijalka aito sananvapaus on kansalaisoikeuksien ja oikeusvaltion toteutumisen kannalta.

Suomessa valtakunnansyyttäjä, presidentti ja useimmat eduskuntapuolueet – Virossa noudatetun sananvapauden näkökulmasta katsottuna kaikki muut paitsi perussuomalaiset – edustavat linjaa, joka pyrkii rajoittamaan aitoon länsimaahan liittyvää kansalaisten sanomisen vapautta.

Euroopan unionin tuomioistuimen mukaan ”sananvapaus ei koske pelkästään sellaisia "tietoja" tai "ajatuksia", joihin suhtaudutaan myötämielisesti tai joita pidetään vaarattomina tai yhdentekevinä, vaan myös sellaisia, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät”.

Toivon mukaan myös muut eduskuntapuolueet kuin perussuomalaiset siirtyvät EU-tuomioistuimen määrittämälle linjalle.

Puolueissa tulisi ymmärtää, että ikäväkin puhe tulee hyväksyä, mikäli kannattaa aidosti länsimaista demokratiaa, jossa vallitsee sananvapaus.

Sananvapauden mittapuulla Suomi ei ole länsimaa. Tämä puolestaan ei ole ihme, sillä eihän suomalaisessa politiikassa kunnioiteta edes omaa perustuslakia. Ministerit valehtelevat ja hallitus tekee päätöksiä, jotka sotivat perustuslakia ja perusoikeuksien kunnioittamista vastaan.

Suomalaiset poliitikot, eritoten sosialistit ja kokoomusjohto, ovat useaan otteeseen kritisoineet Unkarin ja Puolan tilannetta. Olisiko kuitenkin syytä ottaa ensin hirsi omasta silmästä ennen kuin lähtee työntämään nenänsä muiden asioihin? Mahdollista on sekin, että nenä tulee kipeäksi, jos tökkää nokkansa liian syvälle.