Leukofobialla tarkoitetaan valkoisuuteen kohdistuvaa sairaalloista pelko- ja vihatunnetilaa. Länsimaissa ilmenevä leukofobia liittyy vahvasti oikofobiaan. Oikofobialla tarkoitetaan omaan ja tuttuun kohdistuvaa sairaalloista pelko- ja vihatunnetilaa. Ylen 13.1.2020 päivätystä artikkelista ”’Luennoilla kuulee rasistista kieltä’ – Joukko opiskelijoita kyllästyi yliopiston syrjivään kulttuuriin ja perusti opiskelijajärjestö Students Of Colourin” käy ilmi, että tällaisista fobioista kumpuavaa ja läntisessä akateemisessa maailmassa muualla jo aiemmin vankan jalansijan saanutta poliittisesti korrektia ”rasisminvastaisuutta” ajetaan nyt entistäkin avoimemmin myös suomalaisessa yliopistomaailmassa.

Viitatussa Ylen artikkelissa esiintyvät termit, käsitteet ja ajatuskulut ovat suoraan vallankumouksellisen kulttuurimarxilaisen identiteetti- ja rotupolitiikan oppikirjoista. Suomalaisen akateemisen maailman ”normatiivinen valkoisuus” ja yliopiston ”läpivalkoisuus” esitetään kyseenalaistamista ja ratkaisua akuutisti vaativina ongelmina, jotka jo pelkkinä vallitsevina asiaintiloina aiheuttavat epämiellyttäviä turvattomuustunnetiloja ”rodullistetuille” ihmisille ja ”rodullistettuun vähemmistöön” kuuluville.

Turvattomuuden tuntu syntyy muun muassa siitä, että yliopistomaailmassa joutuu kohtaamaan ”vääriä sanoja ja olettamuksia”, jotka tukevat ”rasistisia rakenteita”. Erittäin rasistinen on esimerkiksi puheessa, vaikkapa tahattomastikin, ilmenevä oletus – joka perustuu tuhat vuotta Suomen niemellä maantieteellisesti ja demografisgeneettisesti vallinneeseen historialliseen todellisuuteen – siitä, että ”suomalaiset ovat valkoisia”. Väärät olettamukset, sanat ja vallitsevat asiaintilat ja historialliset todellisuudet ”kasaavat rasismin ja syrjinnän kokemuksia” ja ilmenevät usein ”mikroaggressioina”, jollaisia ovat teot ja sanat, joilla ”ihminen tahattomasti toiseutetaan”. Tällainen on omiaan tuottamaan ”vähemmistöstressiä”. 

Artikkelin mukaan yliopistomaailmassa sovellettu kielenkäyttö eli sanat pitää muuttaa poliittisesti korrekteiksi ja pitää ottaa täysimittaiseen käyttöön – kommunistisista yhteiskunnista tunnettu – ”matalan kynnyksen anonyymi raportointi” eli ilmianto- ja käräytysjärjestelmä. Suositeltavien ”ongelmanratkaisuiden” perusluonne käy havainnollisesti ilmi seuraavasta poliittisesti erittäin korrektista opiskelijatoiveesta, jota Ylen artikkeli lainaa:  

”Haluaisin nähdä lisää muutakin kuin valkoista henkilökuntaa, positiivista syrjintää [eli rotuvähemmistöjen erityissuosimista] ja kriittistä analyysiä yliopiston epistemologiasta ja ontologiasta. Intersektionaalinen feminismi kaiken toiminnan lähtökohdaksi. Inkluusio ei voi olla pelkkää strategista sanahelinää”. 

Suomalaisiin yliopistoihin ajetaan nyt voimalla sitä samaa kulttuurimarxilaista leukofobista ja oikofobista sekä rodun käsitettä aseenaan käyttävää totalitarismia, joka jo pitkälti vallitsee esimerkiksi angloamerikkalaisessa yliopistomaailmassa ja josta kirjoitan Avoimet rajat ja maahanmuutto (Kuva ja Sana, 2016) -kirjani sivuilla 139–143 ja 149–152, alaotsikoiden ”Globalistieliitti pyrkii valkoisten eurooppalaisten kansojen heikentämiseen” ja ”Open Borders -maahanmuutto muuttaa myös Euroopan” alla, seuraavasti. 

Mielenkiintoista kyllä, sekä globalistinen Iso raha -eliitti että sen vahvasti tukemat ja tavoitteiltaan yhtä internationalistiset vasemmistoradikaalit toimijat pyrkivät molemmat nimenomaan valkoisten eurooppalaisten kansojen tarkoitukselliseen väestölliseen vähentämiseen. Sekä globaalin rahaeliitin että vasemmistoradikaalien mukaan Eurooppa ja Pohjois-Amerikka tarvitsevat välttämättä lisää väestöllistä monimuotoisuutta. Tehokas väline tämän edistämiseksi on suurimittainen ei-eurooppalainen maahanmuutto länsimaihin. Tällaiset pyrkimykset ilmenevät jopa suoranaisena leukofobiana, valkofobiana, eli eurooppalaisperäiseen väestöainekseen kohdistuvana ohjelmallisen vihaisena pelkona ja syrjintänä. 

Vasemmistolainen maahanmuutto-internationalismi kumpuaa sellaisesta sosiobiologiset todellisuudet kieltävästä tasa-arvoajattelusta, jonka mukaan paitsi kaikki yksilöt, myös kaikki ihmisryhmät ovat samanlaisia, eivät vain samanarvoisia. Minkä hyvänsä eron toteaminen tai todellisena pitäminen merkitsee tämän ajattelun mukaan syrjintää, sortoa ja rasismia. Ideaalina tulee pitää kansainvälistä vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa. 

Kaikkien yksilöiden ja ihmisryhmien on saatava olla vapaita myös kaikista aineellis-ruumiillisista rajoitteista. Kaikki maailman voimavarat kuuluvat kaikille, ja siten myös länsimaisten hyvinvointivaltioiden tarjoama hyvinvointi kuuluu kaikille, ei vain länsimaisille ihmisille itselleen. 

Tältä pohjalta myös sosialistinen ammattiyhdistysliike on asennoitunut internationalistisesti ja avoimet rajat -henkisesti eikä näin muodoin halua asettaa eurooppalaisia duunareita etusijalle edunvalvonnassa. Kaiken tällaisen pidäkkeetöntä maahanmuuttoa puoltavan ja globalistisesti asennoituvan vasemmistolaisen ajattelun taustalla vaikuttaa vahvasti identiteettipoliittisesti muokattu luokkataisteluvakaumus siitä, että valkoiset eurooppalaiset kansat kansallisvaltioineen edustavat sortajaa ja muut kansat ja etniset ryhmät sorrettuja. 

Eurooppalaiset kansallisvaltiot ja USA:n eurooppalainen selkäranka tulee siten lopullisesti hajottaa internationalistisen monikulttuurisuusideologian ja rajoittamattoman ei-eurooppalaisen maahanmuuton avulla. 

Niin sanotusti progressiivisen eli edistyksellisen radikaalivasemmiston valkofobia ilmenee siinä, että ”valkoisuutta” pidetään sosiaalisena rakennelmana, joka on purettava. Historia on kirjoitettava oppikirjoihin uusiksi siten, että valkoiset eurooppalaiset kansat ja niiden synnyttämät poliittiset instituutiot saadaan näyttämään syyllisiltä maailman ongelmiin ja ei-eurooppalaiset ja ei-valkoiset kansat saadaan sijoitetuiksi passiivisen viattoman kärsijän ja uhrin rooliin. Tällä on nyt velvollisuus vaatia oikeuksiaan ja korvauksia vuosisataisista pahuuksista, joita valkoiset ovat näihin kansoihin kohdistaneet. 

Tämän johdosta innokas akateeminen vasemmistonuoriso on USA:ssa vaatinut useiden erilaisten ja USA:n valkoisen eurooppalaisen valtavirran historian kannalta merkittävien historiallisten muistomerkkien poistamista julkisista tiloista. Radikaaleimmat vasemmistointellektuellit ovat jopa esittäneet, että ”valkoisuus” on oikeastaan sairaus, joka on kerta kaikkiaan selätettävä ja josta on tehtävä parannus. 

USA:n humanististen tiedekuntien opetussisällöissä ovat niin kutsutut kuolleet valkoiset miehet eli maailmankirjallisuuden länsimaiset klassikot olleet tulilinjalla ja marginaaliin siirrettyinä jo pitkään. Vasemmistolainen poliittinen korrektius pitää näiden klassikoiden vaikutusta erittäin turmiollisena, ja siksi turvattomat opiskelijat tulee tehokkaasti suojata tällaiselta vaikutukselta. 

Tämä siitä syystä, että valkoisessa lännessä katsotaan olevan yhä edelleen vallassa ”valkoisten etuoikeutettu asema”, joka on ilman muuta tehtävä tyhjäksi. Siksi opiskelijoistakin on tehokkaasti kasvatettava tätä valkoista etuoikeutta vastaan ankarasti kamppailevia ja sosiaalista – lue: sosialistista – oikeudenmukaisuutta tinkimättä puolustavia taistelijoita. 

Ongelmallista tässä on tietenkin se, että tällainen aktivismi nojaa revisionistisen mielikuvitukselliseen historian uudelleenkirjoittamiseen. Ja varsin erikoinen on tällaisen valkoisuudenvastaisen aktivismin – jonka keskeinen ulottuvuus on avointen rajojen pidäkkeetön maahanmuuttopolitiikka – perusoletus ja -vakaumus: on erittäin törkeän rasistista sanoa, että Afrikan ”mustuus” tai Aasian ”keltaisuus” on jotenkin ongelmallista, mutta on erittäin oikein, luontevaa, asianmukaista ja eettisen edistyksellistä pitää länsimaiden ”valkoisuutta” suurena ongelmana, jolle on ihan pakko tehdä jotakin, siis tämän ”valkoisuuden” hävittämiseksi. 

Mutta miksi vain valkoiset Eurooppa ja Pohjois-Amerikka sekä Australia tarvitsevat ohjelmallista moninaistuttamista, diversiteettiä? Miksi on niin tärkeää, että länsimaiden demografia muuttuu ”värikkäämmäksi”, vaikka muiden maanosien demografioiden ei tarvitse muuttua? Miksi valkoiset eurooppalaiset on saatettava vähemmistöiksi omissa maissaan? 

Jos rodulla, etnisyydellä, kansallisuudella ja ihonvärillä ei ole mitään väliä eikä yhteiskunnallista merkitystä, miksi länsimaiden ”liiallista valkoisuutta” pidetään vakavana ongelmana? Miksi valkoiset eurooppalaiset velvoitetaan omissa kotimaissaan käytännössä assimiloitumaan ei-eurooppalaisiin maahanmuuttajiin eikä päinvastoin? Miksi valkoisten eurooppalaisten kansojen väestömäärän pienentymistä halutaan tehostaa tällaisella monikulttuurisuuspolitiikan mukaisella assimiloitumisella? 

Vasemmistolainen monikulttuurisuusajatus kulkee tähän tapaan: Afrikka kuuluu afrikkalaisille, Aasia kuuluu aasialaisille, Etelä-Amerikka kuuluu latinoille, mutta Eurooppa ja Pohjois-Amerikka kuuluvat yllättäen kaikille. Valkoisessa eurooppalaisuudessa on jotakin perin pahaa, joka tulee neutraloida. ”White Pride” on pelkkänä käsitteenäkin hirvittävän rasistinen, epäeettinen ja itsestään selvän kielletty ja rikolliseksi tuomittu, mutta ”Black Pride” – kuten myös ”Gay Pride – sen sijaan on monikulttuurisen suositeltavaa, sorrettua ryhmää ylösrakentavaa, eettisen ylevää ja käytännön politiikassa suositeltavaa asenteellisuutta sekä mustille että valkoisille.  

Joka tapauksessa näyttää siltä, että sekä amerikkalainen että eurooppalainen poliittinen eliitti on laajalti ja perusteellisesti sisäistänyt saman linjauksen kuin mitä saksalainen vihreä ja vakaumuksellinen kulttuurimarxisti ja EU-liittovaltiota vahvasti ajava poliitikko Joschka Fischer, entinen Saksan varaliittokansleri ja ulko- ja energiaministeri, esitti maahanmuutto- ja väestöpoliittisena näkemyksenään kirjassaan Risiko Deutschland: Krise und Zukunft der deutschen Politik (Kiepenheuer & Witsch, 1994) ja jonka Mariam Lau muotoili seuraavasti Die Welt -lehden artikkelissa ”’Risiko Deutschland’ – Joschka Fischer in Bedrängnis” 7.2.2005:

”Deutschland muss von aussen eingehegt, und innen durch Zustrom heterogenisiert, quasi ’verdünnt’ werden”; ”Saksa täytyy aidata tai padota ulkoa käsin ja sisäisesti Saksa täytyy muuttaa heterogeeniseksi sisään virtauksen avulla eli ikään kuin ’laimentaa’”. 

Myös Suomessa asuva saksalainen kirjailija ja kääntäjä Stefan Moster julistaa laajassa Helsingin Sanomien kulttuurisivujen ”Saksa on löytämässä uuden identiteetin, Suomi etsii vielä” -artikkelissaan 12.9.2015, että länsimaihin kohdistuvat pakolais- ja maahanmuttoinvaasiot muuttavat väistämättä läntisten kansojen identiteetin joksikin toiseksi ja että tämä on pelkästään hyvä ja toivottava asia:

”Tässä erikoisessa tilanteessa, jossa jo pelkkä pakolaisten valtava määrä luo uutta todellisuutta, saksalaiset näyttävät oivaltavan, millaisen kotimaan he haluavat ja millaista eivät. Vaikuttaa siltä, että Saksa on pakolaisten avulla löytämässä uuden identiteetin…Ei ole kuitenkaan viisasta suhtautua ’kriittisesti’ todellisuuteen, jota ei voi muuttaa…Ei varsinkaan kannata viljellä vanhentunutta tapaa määritellä kansallinen identiteetti…Tosiasioihin kuuluu, että globaali siirtolaisuus ei ole väliaikainen ilmiö. Se tulee kestämään, ja ’suomalaisia’ makuja tulee olemaan enemmän kuin yksi.” 

Vaikka kirjailija Moster esittääkin nyt meneillään olevat maahanmuuttoinvaasiot ja muut väestöliikkeet ei-muutettavissa olevana todellisuutena ja jonakin sellaisena, jota ei ole mielekästä arvostella, on hänen julistuksessaan kuitenkin kyse siitä, että hän on täysin omaksunut ja sisäistänyt Peter Sutherlandin [1946–2018] ja muun globalistieliitin aatteen, jonka mukaan kansallisten ja etnisten lojaliteettien ei pidä yhdistää ihmisiä, vaan yhteisten arvojen. 

Tämän aatteen mukaan kansallisvaltiot, kansallisuusaate ja kaikenlainen patriotismi on hävitettävä ja ihmismassat on irrotettava perinteisistä juuristaan, jotta tuloksena olisi yksittäisten sosiaalisten atomien juureton massa, jota on helpompi hallita niin keskitetyn taloudellisesti kuin yhteiskunnallisestikin. 

Koti, uskonto, isänmaa -kansallismielinen konservatismi on vihollinen, joka pitää hävittää lännestä. Islam on hyvä apukeino tähän: islam ei tunnusta isänmaata eikä kansallisvaltiota ja on kristinuskon historiallinen päävihollinen, siksi islam on nyt tuotava laajamittaisesti länteen ja länsimaisten eurooppalaisten kansakuntien on luotava itselleen täysin uusi monikulttuurinen identiteetti. 

Sekä Sutherlandin että Fischerin ja Mosterin käsitykset heijastavat samaa aatemaailmaa kuin mitä edusti punavihreän kulttuurimarxilainen amerikkalainen radikaalivaikuttaja Susan Sontag (1933–2004) Partisan Review -julkaisun numeron 34 (1) sivuilla 57–58 artikkelissaan ”What’s Happening to America? (A Symposium)” vuonna 1967:

”Jos Amerikka on läntisen valkoisen sivilisaation huipentuma – kuten jokainen vasemmalta oikealle julistaa –, täytyy läntisessä sivilisaatiossa siinä tapauksessa olla jotain todella väärää. Tämä on kipeä totuus ja harvat haluavat mennä näin pitkälle…Totuus on, että Mozart, Pascal, boolelainen algebra, Shakespeare, parlamentaarinen hallinto, barokkikirkot, Newton, naisemansipaatio, Kant, Marx, Balanchine-baletti ja muut eivät hyvitä eivätkä sovita sitä, mitä tämä nimenomainen sivilisaatio on tehnyt maailmalle. Valkoinen rotu on ihmiskunnan historian syöpä. Valkoinen rotu ja vain se – sen ideologiat ja keksinnöt – on se, joka hävittää omintakeisia sivilisaatioita kaikkialla siellä, minne leviää, ja joka on häirinnyt planeettamme ekologista tasapainoa ja joka nyt uhkaa koko elämän olemassaoloa.”

Näin kirjoitin kirjassani Avoimet rajat ja maahanmuutto. Yllä olevan lainauksen mukaisesti aikoinaan todennut Susan Sontag on muuten sama ”amerikkalainen kirjailijatar”, johon silloinen kansanedustaja ja nykyinen ulkoministeri Pekka Haavisto vetosi julkisen myönteisesti eduskuntapuheessaan vuonna 1988. Avoimen leukofobista rotuteoriaa edustanut ja vakaumuksensa varsin vihapuheenomaisen sanoituksen avulla ilmaissut Sontag näyttää siis hyvinkin kelpaavan julkisesti lainattavaksi auktoriteetiksi.

Sananvapaus uhattuna Suomessa (Kuva ja Sana, 3. p., 2019) -kirjani sivuilla 101–103 kirjoitan, alaotsikon ”YK:n rasisminvastaisuuden perustana kulttuurimarxilainen kriittinen rotuteoria” alla, seuraavasti, myös osaltaan tuoretta Ylen uutista teoreettisesti taustoittaen: 

Neuvostokommunistien lanseeraamien ja heidän läntisten tovereidensa hyväksymien ajatus- ja viharikoslainsäädännön, vihapuheen käsitteen ja näiden velvoittamien sananvapausrajoitusten oli alun alkujaankin tarkoitus suojata marxilaishenkistä sosialistista globalistista politiikkaa – jollaiseen YK:kin yhä vahvemmin ajan oloon sitoutui – arvostelulta. Toisaalta tarkoitus oli mahdollistaa oikeistolaisen, uskonnollisen, kansallismielisen ja konservatiivisen politiikan ja maailmankatsomuksen arvostelu ja sananvapausrajoitusten vaatiminen näiden edustajille, ihmisoikeuksien edistämisen nojalla.

Kommunistiseen rasismidiskurssiin nojaavat myös ne sananvapausrajoitukset, jotka määrää voimaan vuodelta 1969 peräisin oleva Kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevan kansainvälisen yleissopimuksen, International Convention on the Elimination of All Forms of Racial Discrimination, artikla 4(a), jonka mukaan rotuvihaideoiden levittäminen on lailla rangaistavaa. 

Samaan tapaan sananvapausrajoituksia velvoittaa voimaan vuoden 1981 Kaikkinaista naisten syrjinnän poistamista koskevan yleissopimuksen, Convention on the Elimination of All Forms of Discrimination against Women, artikla 10, joka käskee poistamaan, teoissa ja sanoissa, kaikki stereotyyppiset sukupuoliroolit ja käskee ottamaan käyttöön jo Neuvostoliitosta tutut sukupuolikiintiöt. 

Tällaiset rasisminvastaiset ja valkoisen patriarkaatin vastaiset kulttuurimarxilaiset ja radikaalin feministiset ja HLBTIQ-gender-ideologiset sananvapauden rajoittamisvaateet nojaavat teoreettisesti sekä kriittiseen oikeusteoriaan että sen johdannaiseen, kriittiseen rotuteoriaan, Critical race theory, joka kehitettiin amerikkalaisen oikeustieteellisen tutkimuksen keskuudessa 1980-luvulla. 

Molemmat näistä teorioista nojaavat varhaisemman kulttuurimarxilaisen Frankfurtin kriittisen teorian lähtökohtiin ja postmodernistiseen arvo- ja kulttuurirelativismiin sekä oletukseen siitä, että ihminen ja hänen yhteiskuntansa on inhimillisten valtasuhteiden tuote, sosiaalinen rakennelma, konstruktio. 

Kriittisen rotuteorian rasismikäsityksen, joka on omaksuttu myös länsimaisten yliopistojen naistutkimuksen ja sukupuolentutkimuksen laitoksilla, mukaan läntisissä yhteiskunnissa ja niiden lainsäädännössä ja yhteiskunnallisissa käytännöissä vallitsee rakenteellisesti niin sanottu ”valkoinen ylivalta” ja ”valkoinen etuoikeus”. Tällä tarkoitetaan oletettua valkoisen kristityn heteromiehen etuoikeutta, joka vääristää pahasti yhteiskunnallisia valtasuhteita sekä poliittisesti, kulttuurillisesti että taloudellisesti. 

Kriittisen rotuteorian mukaan lain ja etenkin rikoslain tehtävänä on toimia yhteiskunnallisen vapautuksen välineenä edistämään ei-valkoisten rotu- ja muiden identiteettipoliittisesti määriteltyjen ja sorretuiksi katsottujen uhriryhmien vapautumista valkoisen kristillisen heteronormatiivisen patriarkaatin kapitalistisesta sortovallasta. 

Tämän valkoisen kristillisen heterosortovallan katsotaan perimmiltään kumpuavan toisaalta psykopatologisen autoritaarisesta maskuliinisesta vallankäyttöhalusta ja toisaalta erilaisista sairaalloisia mielentiloja ilmaisevista fobioista, pelkotiloista. Kriittinen oikeusteoria, kriittinen rotuteoria ja näihin perustuva rasismidiskurssi ajavat siten radikaalia vallankumousta nimenomaan länsimaissa. 

Historiallisesti valkoisissa Euroopassa ja USA:ssa vallitseva ”valkoinen etuoikeus” on pahaa, mutta esimerkiksi Afrikassa vallitseva ”musta etuoikeus” ja Kiinassa vallitseva ”keltainen etuoikeus” ovat luontevia asiaintiloja, jotka eivät aiheuta kriittisiä toimenpiteitä. Kaikki etuoikeudet eivät näköjään ole paheksuttavia kriittisenkään teorian mukaan. 

Näin kirjoitan Sananvapaus uhattuna -kirjassa. 

Mutta nyt siis suomalaisessakin yliopistomaailmassa pyritään voimalla edistämään uskomusta, jonka mukaan ”valkoinen etuoikeus” eli valkoisten eurooppalaisten kansojen olemassaolo omalla historiallisella maaperällään on itsessään ilmaus kammottavasta ”rasistisesta ylivaltapyrkimyksestä”.

Kuten marxilainen historioitsija, luokkasotateoreetikko ja kriittisen rotuteorian teoreetikko sekä Race Traitor- eli Rotupetturi-julkaisun perustaja Noel Ignatiev (1940–2019) – jonka muistokirjoitusartikkeli ”Noel Ignatiev, scholar who called for abolishing whiteness, dies at 78” on luettavissa 11.11.2019 päivätystä Los Angeles Times -lehdestä – on todennut, samassa hengessä kuin edellä lainattu Susan Sontag: 

”Treason to whiteness is loyalty to humanity, valkoisuuden pettäminen on uskollisuutta ihmisyyttä kohtaan” ja ”Abolish whiteness, valkoisuus on poistettava”.

Tällaisella agendalla nyt edetään. Lue ajatuksella antropologian emeritusprofessori Philip Carl Salzmanin 29.4.2019 päivätty artikkeli ”The War Against White People” Minding The Campus -sivustolla. Ja ymmärrä myös tämä: 

Kulttuurimarxistit tarkoittavat patriarkaalisen väkivaltaiseksi ja toksisen maskuliiniseksi luonnehtimallaan ”valkoisella rodulla” loppuviimeiseksi oikeastaan eurooppalaisuutta, historiallista eurooppalaista kristikuntaa instituutioineen. Kulttuurimarxilaisen agendan mukaan historiallinen kristikunta ja raamatullinen kristillisyys on lopetettava, poistettava. 

Kulttuurimarxismi käy sotaa kaikkein korkeinta patriarkaalista Herraa ja Kaikkivaltiasta Luojaa eli kolmiyhteistä Jumalaa vastaan, luomisen ja lunastuksen todellisuuksia ja totuuksia vastaan. Kyse on lopulta kristofobiasta, Kristukseen ja kristinuskoon kohdistuvasta sairaalloisesta pelko- ja vihatunneasenteesta.