Viime aikoina on Suomessa saatu seurata elokuva-ohjaaja Aku Louhimiehen työtavoista syntynyttä näytelmää. Se on kaikessa karuudessaan ollut niin mielenkiintoinen, että ansaitsisi tulla dramatisoiduksi elokuvaksi ihmisen käyttäytymisen syvimmistä pohjavireistä.

En aio tässä käydä läpi tapahtumien vaiheita - etenkin kun niistä ei ole kaikilta osin syntynyt yksimielisyyttä. Sen sijaan panin ihmeekseni merkille sen, kuinka aluksi yksimielinen Louhimiehen tuominnut julkisuus muuttui Jussi-patsaiden jakotilaisuuden jälkeen.

Tilaisuudessa (ja jo sitä ennen) Louhimies esiintyi anteeksipyytävästi, mutta siitä huolimatta ministeri Sampo Terho (sin) kieltäytyi luovuttavasta hänelle kansan valitsemaa parhaan elokuvan palkintoa. Ehkäpä osasyynä sille oli vielä itse tilaisuudessakin leijunut vahva Louhimiehen tuominnut kenttäoikeuden henki. Siis se sama, joka meillä vallitsi ensin vuoden 1918-tapahtumien yhteydessä ja jälkeen sekä vielä uudelleen 1930-luvun oikeistoradikalismin aikana.

Tapauksen jälkeen muutamat henkilöt ovat ottaneet vahvasti kantaa tähän kenttäoikeuteen, jonka airueksi myös ministeri oli asettunut. Ensin Jari Sarasvuo käytti kovaa kieltä Louhimieheen kohdistuneesta inkvisitiosta.

Sitten yleensäkin selväjärkinen Ilta-Sanomien toimittaja Ulla Appelsin kirjoitti tasapainoisen analyysin, jossa hän asetti Louhimiehen toiminnan viitekehykseensä.  Minulla ei ole siihen lisättävää, mutta haluan nostaa esille kaksi virkettä: "lienee jokaiselle selvää, että kaikenlaiseen työpaikkakiusaamiseen pitää olla nollatoleranssi. Ongelma on, jos ihmettely muuttuu inkvisitioksi ja keskustelu kiusaamiseksi."

Viimeisenä käänteenä tapaukselle elokuvaohjaaja Renny Harlin otti etäisyyttä Sampo Terhoon ja edellä mainittuun kenttäoikeuteen. Hän peruutti osallistumisensa ministeri Kiinan-valtuuskuntaan. Myös hän totesi kaksi asiaa: "tietenkin kaikkia niitä pitää tukea, joita on kaltoin kohdeltu. Se ei kuitenkaan ole kulttuuriministerin tehtävä ryhtyä tuomariksi ja pyöveliksi."

Tämän kaiken ylös merkittyäni jään odottamaan tilanteen kehittymistä jatkossa. Selvääkö Louhimies kiirastulestaan ehjänä, vai murtuuko ruotsalaisen teatteriohjaajan tavoin?

Oma toiveeni on se, että Louhimiehen teot julkisuuteen nostaneet naisnäyttelijät viheltäisivät pelin poikki ja hyväksyisivät julkisesti Louhimiehen anteeksipyynnöt ennen tämän täydellistä romahtamista. Eihän ohjaaja loppujen lopuksi liene kuitenkaan syyllistynyt oikeusjärjestelmämme mukaan kovinkaan raskaasti tuomittaviin rikoksiin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Karjalan liitto astui tielle, joka on vieras suomalaiselle kulttuurille
Keisarin vaatteet taiteessa
Elääkö kirjailija sananvapaudesta?