Kaikki miehet haluavat samaa

Optimisti luulee maailmanlopun tarkoittavan ihmislajin loppua. Pessimisti tietää paremmin: jotkut selviytyvät aina. Ajatusleikkinä modernien yhteiskuntien jälkeinen aika on ollut populaarikulttuurille ehtymätön innoituksen lähde. Visiot ovat poikkeuksetta synkkiä, sillä kukaan ei tunnu pitävän myönteistä tulevaisuudenkuvaa uskottavana.

Tuulia Matilaisen romaani Kunnes kuulen niiden tulevan on enemmän dystopian puitteisiin sovitettu aikuisten satu kuin varsinainen fantasia- tai katastrofiromaani. Jokin on tuhonnut tuntemamme maailman, ja tulevaisuuden suomalainen on jälleen metsittynyt ja syvästi taikauskoinen. Matilaisen ihmisten psyykkinen rakenne tuo mieleen Eino Leinon Helkavirsien hahmot, mutta yhdellä tärkeällä erotuksella: kristinusko ei ole heidän elämässään ainoastaan kuollut vaan täysin unohtunut osa kulttuuriperintöä.

Sadun kertoo Hanka-Marikki, äreäluonteinen tietäjä, jota siedetään tämän taitojen vuoksi. Eräänä päivänä Marikin luokse saapuu karkumatkalla oleva neito, jota näkijä on osannut odottaa. Kuten arvata saattaa, miehet hullaannuttava kaunotar kantaa onnettomuutta jo ulkokuoressaan. Satua rytmittävät otteet päiväkirjasta, jossa meidän aikamme teinityttö kertoo romahduksesta.

Matilaisen hahmojen kieli on lainasanoineen mielenkiintoinen sekoitus modernia ja vanhaa suomen kieltä. Ratkaisu on onnistunut, vaikka sen uskottavuuden arvioimista voi pitää kehäpäätelmänä. Kukapa osaisi varmuudella sanoa, millaista kieltä tulevaisuudessa puhutaan, varsinkin jos sen kiinnekohdat omaan aikaamme ovat kadonneet. Kieli toimii joka tapauksessa paremmin näin kuin itseään alleviivaavana uuskielenä. Lähimenneisyydenkin kielen imitointi on useimmille kirjailijoille ylivoimainen tehtävä, joten mitä on sitten lähitulevaisuuden kielen spekuloiminen? Tämä ei ole haukunsana Matilaiselle. Hannu Mäkelän täytyi tehdä vuosikymmenten työ kirjailijana ja kustannustoimittajana ennen kuin hän oli valmis kirjoittamaan Leinon ja Aleksis Kiven suulla niin uskottavasti, että lopputulokset melkein pelottavat.

“Näin Kyöstin ratsastavan kuin hullu, kiima sitä kiihdytti, viha vei, se haki karannutta. Ei ollut Kyöstiltä ennen naista kielletty, aina oli ottanut sen minkä halusi. Ja nyt se halusi Hurman. Vaan minä en antaisi.”

Halpahintainen dramatiikka on jo kauan ollut yksi suomalaisten kirjailijoiden helmasynneistä. Noloimmillaan se on näkynyt siinä tavassa, jolla kirjailijat painottavat kliseisiä ja mitäänsanomattomia lausahduksia mukamas suurinakin viisauksina (lajityypin mestareina voi mainita ainakin Pirkko Saision ja Juoksuhaudantien jälkeisen Kari Hotakaisen). Matilainen onnistuu välttämään ansan, sillä parhaimmillaan hänen tekstinsä on hyvin vaikuttavaa, jopa juovuttavaa. Ylevän ja naurettavan välinen ero on hienoinen. Matilaisen osin kalevalamainen, suunnissaan itsevarma kieli ei sorru naurettavuuteen murhenäytelmänkään raameissa. Taidon merkitystä ei voi harvinaisuudessaan vähätellä, vaikka suuren yleisön suosio saavutetaan aivan toisella reseptillä. Niukkakin ilmaisu voi loihtia lukijan eteen todella rikkaan maailman.

Ensituntumalta lukukokemus panee miettimään Matilaisen ihmisten raakaa elinvoimaa, he todella elävät sinänsä merkityksetöntä elämäänsä. Meille niin tuttu apatia ja hiljainen epätoivo loistavat poissaolollaan. Toinen tuntuma pakottaa kysymään teoksen sanomaa. En tiedä, mitä kaikkea kirjoittaja on halunnut ilmaista, mutta kokonaisuus tuntuu paluulta elämän perusasioihin. Nuoret hedelmälliset naiset ovat aina yhteisön arvokkain “omaisuus” riippumatta siitä, mitä he itse mahtavat asiasta ajatella. Liskoaivojensa valtaan palanneet miehet kyllä tietävät, minkä vuoksi elää, ottaa riskejä ja kuolla.

Tamperelainen Hexen Press on erikoistunut ulkoasultaan huippulaadukkaisiin julkaisuihin. Kunnes kuulen niiden tulevan -romaani on täydennetty kuvituksella, joka tuo lukukokemukseen oman arvokkaan lisänsä. Jo painopaperin tuoksu on niin hyvä, että sitä pitäisi saada pullossa.

Tuulia Matilainen: Kunnes kuulen niiden tulevan. Hexen Press, 2017, s. 128.

Kirja-arvion kirjoitti Tenho Kiiskinen.