Yleisradio kertoi aiemmin rasismin syitä omaperäisesti pohtineen filosofi Elisa Aaltolan näkemyksestä, jonka mukaan kalat osaavat tehdä loogisia päätelmiä ja kokea tunteita. Siksi hänen mukaansa niitä ei saisi pyydystää eikä syödä.

Elisa Aaltolan mukaan, aivan oikein, kala kokee hitaan tukehtumiskuoleman, kun se nostetaan järvestä saaviin tai veneen pohjalle. Filosofille tiedoksi ja lohdutukseksi, että tästä syystä panen pienemmät kalat elävänä vesiämpäriin ja vaihdan siinä olevaa vettä usein. Näin kalat säilyvät elävinä ja siten myös tuoreena perkaukseen asti.

Isoille kaloille puolestaan suon välittömästi veneeseen nostamisen jälkeen terävän lyönnin päähän, koska se tuottaa pikaisen kuoleman. Näin minkään minun pyydystämäni kalan ei tarvitse odotella tukehtumista ilmaa haukkoen veneen pohjalla.
Sitä en kuitenkaan tiedä, mitä kuollut kala mahtaa ajatella, vaikka filosofi onkin jostain oppinut, että "jopa pään irti leikkaamisen jälkeen kalojen aivoissa tapahtuu minuuttien ajan toimintoja". Voin paljastaa hänelle tässä, että sama koskee myös torakkaa ja myös vaikkapa lehtisalaattia.

Niidenkin lopettamisen tai juuristaan irrottamisen jälkeen biokemialliset toiminnat jatkuvat solukoissa vielä pitkään. Torakan tapauksessa se koskee myös hermoimpulsseja ja salaatin solukoissa käynnistyvät stressireaktiot.
 

* * *

Veronmaksajien tai yksityisten lahjoittajien varoilla filosofoivan Aaltolan ajatuksia lukiessani jäin miettimään mitä hänen esivanhempansa 1800-luvun nälkävuosina olisivat mahtaneet ajatella jälkeläisensä ajatuksista. Kuvitelmani perusteella en voinut olla panematta merkille, että niin se maailma ja sen ongelmat muuttuvat aikojen saatossa.

Sen sijaan, että olisin ajatellut ikävästi, ajattelin että tuo muutos on ollut erinomainen asia. Kun ihmisillä ei ole todellista hätää riittää myös kaloille filosofisia ajatuksia - ja filosofille töitä.

Aaltola totesi Ylen jutussa, että "kalastaminen ei ole välttämätöntä meille, meillä on muitakin ravinnon lähteitä". Tässä hän on aivan oikeassa.

Itse syön kalaa ehkä noin kerran, pari viikossa, ja kesällä enemmän kuin talvella. Muina päivinä ruokalistalla on yleensä nautaa, sikaa tai kanaa sekä niiden lisukkeena runsas salaatti sekä perunaa tai heinäkasvien syntymättömiä jälkeläisiä. Syksyllä myös sieniä. Sekasyöjänä olen aivan uuden tutkimuksen mukaan tyypillinen suomalainen, sillä pelkkien kasvisten syönnissä pitäytyminen on edelleen suuresta julkisuudestaan huolimatta poikkeavaa käyttäytymistä.

Sekasyöjän tavoistani huolimatta jaan Aaltolan kanssa näkemyksen siitä, että "tieto nyt tällä hetkellä vaatii sitä, että myös kalat otetaan vakavasti". Juuri näin: kun iltasella pääsen mökkijärvelle veneelleni ja heitän uistimen vedenelävien houkutukseksi haituvat työelämän stressit.

Mahdollisen saaliin syön sitten läheisteni kanssa iltanuotion loimussa - paistettuna juuri oikeaan kypsyysasteeseen. Silloin elämä tuntuu taas elämisen arvoiselta ja jaksan seuraavanakin työviikkona paneutua hyvin levänneenä tutkimuksen haasteisiin. Ja tarvittaessa vaikka filosofien ajatuksiin kaloista.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Filosofin ajatuksia pakolaiskriisistä
Geenitekniikasta merkittäviä hyötyjä ympäristölle ja maataloudelle
Älä syö narsisseja!