Onko koronarokotteen ottaminen moraalinen velvollisuus, vai onko kyseessä hyötyjen ja haittojen arviointiin perustuva yksilöllinen ratkaisu? Vertailen McGill-yliopiston teologian ja etiikan professorin Douglas Farrow'n käsityksiä Helsingin hiippakunnan piispan Teemu Laajasalon näkemyksiin. 

Merkitseekö koronarokotteesta kieltäytyminen moraalista piittaamattomuutta?

Laajasalon mukaan meillä on moraalinen velvollisuus ottaa koronarokote: "Ihmisen velvollisuus on ajatella lähimmäistä ensin. Rakastaa toista ihmistä kuin itseään." Hänen mielestään "rokotteesta kieltäytyvä ihminen toimii itsekkäästi, moraalittomasti, eikä välitä toisen ihmisen kärsimyksestä tai kuolemasta". Vaikka Laajasalon kaltaiset teologit usein välttävät syntikäsitettä, hän on nyt valmis ottamaan sen käyttöön. Laajasalon mukaan ilman lääketieteellistä perustetta rokotteista kieltäytyvä tekee syntiä:

Taivaallisissa ja maallisissa puheissa on myös selvemmin vedottava ihmisten omiintuntoihin ja muistutettava siitä viattomien kärsimyksestä, joka rokotteista kieltäytyvän sydämelle ja syntilistalle tulee.

Tämän lähestymistavan perustana on näkemys, että rokote voi auttaa kehoa niin, että se vähemmän todennäköisesti sairastuu viruksen aiheuttamaan tautiin ja vähemmän todennäköisesti levittää tautia ja siten aiheuttaa mahdollista vahinkoa lähimmäiselle. Siksi tämän näkemyksen mukaan ihmisen tulisi ottaa rokote. Kuten dominikaanifilosofi Francisco de Vitoria (1473-1546) sanoo: ”Kuka tahansa pystyy estämään lähimmäiselle aiheutuvan vaaran tai menetyksen, on velvollinen tekemään niin” (On the Law of War, Q. 2, art. 2).

Rokotteen ottamisen tulee perustua järkiperäiseen harkintaan

Farrow’n mukaan koronarokotteen ottaminen ei ole moraalinen velvollisuus. Ruumiista huolehtiminen on moraalinen velvollisuus vain yleisellä ja periaatteellisella tasolla. Niinpä esimerkiksi syöminen on moraalinen velvollisuus yleisellä tasolla siten, ettei ole moraalista näännyttää itseään nälkään. Mutta kunkin yksittäisen aterian kohdalla ihminen voi käyttää hyötyjen ja haittojen punnitsemiseen perustuvaa yksilöllistä harkintaa ja ihmisen on myös sallittua paastota.

Samalla tavalla myös yksittäisten rokotteiden kohdalla ihminen voi käyttää harkintaa verraten rokotteiden hyötyjä ja haittoja. Kunkin tulee tehdä ratkaisunsa yksilöllisesti sen mukaan, arveleeko hän rokotteen aiheuttavan juuri hänen terveydelleen enemmän hyötyjä kuin haittoja. Perusteluna on se, että jos ihminen ottaa rokotteen, josta hän perustellusti uskoo olevan hänelle enemmän haittaa kuin hyötyä, silloin hän itse asiassa rikkoo yleistä moraalista periaatetta, että hänen tulisi huolehtia terveydestään. Sikäli kuin rokote vahingoittaa yksilön terveyttä, se myös heikentää yksilön kykyä palvella muiden hyvinvointia.

Farrow kirjoittaa:

Ihminen voi päättää olla syömättä ja paastota ilman että hän välttämättä tekee syntiä. Samalla tavoin ihminen voi päättää ottaa rokotteen tai olla ottamatta rokotetta ilman, että hän välttämättä tekee syntiä. Ihminen voi tehdä vahinkoa kehottamalla toista syömään tai nukkumaan sopimattomalla ajalla tai väärässä suhteessa. Samalla tavalla toiselle voi tehdä vahinkoa antamalla hänelle lääkitystä väärään aikaan tai väärässä suhteessa. Niinpä tällaiset teot edellyttävät harkintaa, hyvää neuvontaa ja tervettä arvostelukykyä, ei velvollisuuteen vetoamista.

Niinpä rokottautumisen velvollisuus ei ole ehdoton vaan suhteellinen: se on alisteinen järkiperäiselle harkinnalle. Rokotteiden odotetut hyödyt ovat vain mahdollisia; ne eivät välttämättä toteudu ja voi olla olemassa muita tapoja saavuttaa sama tavoite esimerkiksi tehokas taudin varhaisvaiheen hoito.

Sitä paitsi Farrow’n mukaan on epäeettistä rokottaa sellaisia, joille koronatauti ei ole vaarallinen, erityisesti lapsia ja nuoria, jotta suojeltaisiin muita (erityisesti ikäihmisiä). Lasten ja nuorten painostaminen ottamaan koronarokote on erityisen ongelmallista, koska koronarokotteet käyttävät uutta lähetti-RNA-teknologiaa, jonka pitkäaikaisvaikutuksia ei vielä tunneta.

Hallitusvallan kunnioittamisen velvollisuus

Laajasalon mukaan kansalaisten tulisi tukea viranomaisten pyrkimystä koronarokotekattavuuden laajentamiseksi. Hänen mielestään rokotuspäätöstä ei voida jättää vapaan yksilöllisen ratkaisun varaan, vaan kansalaisia on painostettava rokotuksiin erilaisin rajoitustoimin:

Vähitellen on myös kiristettävä kaikkia mahdollisia rokottamattomien rajoituksia; matkustusrajoituksia, koronapassivaatimuksia sekä eri työpaikoilla edellytettäviä todistuksia, jotta tilanne muuttuu.

Tämäntyyppistä näkemystä on yleisemmin puolustettu teologisesti esittämällä, että kunnioitus hallitusvaltaa kohtaan velvoittaa koronarokotteen ottamiseen, koska hallitusvalta on Jumalan asettama ihmisyhteiskunnan hyvinvoinnin turvaamiseksi. Viranomaisten näkemyksen mukaan rokotus palvelee yhteistä hyvää. Kuten Augustinus sanoo (Jumalan valtio 19.16): “Jumalan kaupunki ei epäröi noudattaa maanpäällisen kaupungin lakeja, jotka säätelevät asioita, jotka on tarkoitettu kuolevaisen elämän ylläpitämiseen.” Sitä paitsi sodan aikana, sanoo Vitoria, kansalaiset voivat olettaa, että viranomaiset toimivat hyvässä uskossa ja että he voivat “laillisesti mennä sotaan luottaen ylempiensä arvioon” (On the Law of War, Q. 2, art. 2.). Nyt olemme sodassa koronavirusta vastaan ja meidän tulisi lähteä siitä, että rokotuskehotukset tehdään hyvässä tarkoituksessa. Siksi meidän tulee ottaa rokote kunnioituksesta hallitusvaltaa kohtaan ja näin kunnioittaa Jumalaa, joka on asettanut hallitusvallan meidän hyväksemme.

Toissijaisuusperiaate

Farrow kuitenkin torjuu ajatuksen, että hallitusvallan kunnioittaminen edellyttäisi koronarokotteen ottamista. Hän vetoaa kristillisen yhteiskuntateorian opettamaan toissijaisuusperiaatteeseen, jonka mukaan julkisen vallan päätökset tulisi tehdä mahdollisimman lähellä ihmisiä ja yhteiskuntahierarkiassa asiat tulisi käsitellä alimmalla mahdollisella tasolla. Ylemmille tasoille tulisi viedä vain sellaiset päätökset, joita ei alemmilla tasoilla voida tehdä. Tämän mukaan arvio rokotuksen tarpeellisuudesta ja hyödyllisyydestä kuuluu aina perheille ja yksilöille eikä koskaan siviili- tai kirkollisille viranomaisille, jotka voivat suositella ja palkita tällaista toimintaa, mutta eivät voi, rikkomatta luonnollisia oikeuksia, pakottaa niihin rangaistustoimin.

Farrow argumentoi, että nykyiset vallassaolijat ovat monissa paikoissa kehittäneet väestössä järjenvastaisen pelon koronavirusta kohtaan, mutta he eivät ole kehittäneet järkevää pelkoa Jumalaa kohtaan ja he ovat kieltäneet pitkiksi ajoiksi oikeuden kokoontua kohtaamaan ja vastaanottamaan ja kunnioittamaan Jumalaa. Tällaista toimintaa Augustinus nuhtelisi, sillä Jumalan valtakunta voi hyväksyä ajallista rauhaa yllä pitävät lait ainoastaan jos “ne eivät estä uskontoa, joka opettaa yhden korkeimman ja todellisen Jumalan palvelemista”. (Jumalan valtio 19.19).

Perusteeton turvautuminen hätätilavaltuuksiin

Yksi Laajasalon argumenteista on se, että rokottamattomat ovat syyllisiä siihen kärsimykseen, mikä on seurannut koronapandemian aikana asetetuista yhteiskuntasuluista:

Vanhukset ovat jääneet yksin hoitolaitoksiin, iäkkäitä pariskuntia on erotettu, jäähyväisten jättäminen omille vanhemmille tai isovanhemmille on kielletty, lapsiperheiden tapaamisia pitkien ja pelottavien sairaalajaksojen aikana on rajoitettu, lääkärit ja hoitajat ovat murtuneet mahdottomien vaatimusten alle, jatkuva epävarmuus tulevasta on tuhonnut ihmisten elinkeinoja ja elämiä.

Laajasalo olettaa, että nämä hallituksen asettamat rajoitukset ovat olleet oikeutettuja ja perusteltuja taudin leviämisen rajoittamiseksi. Todellisuudessa yhteiskuntasuluilla ei ole osoitettu olevan merkitystä viruksen leviämisen rajoittamisessa. Tämän voi nähdä esimerkiksi vertailemalla Etelä- ja Pohjois-Dakotaa, joista jälkimmäisessä oli sulkuja ja edellisessä ei. Kuitenkaan taudin esiintyvyyden osalta niiden välillä ei ole merkittäviä eroja.  

Olennainen asia on se, että yhteiskuntasuluista eivät päätä rokottamattomat vaan hallitus. Niinpä niistä on vastuussa hallitus, ei rokottamattomat. Laajasalo kuitenkin syyllistää yhteiskuntasulkujen aiheuttamasta kärsimyksestä rokottamattomia:

Miksi yksilöllä pitäisi saada olla oikeus välillisesti estää sellainen sairaanhoito, missä vaikean syntymän hetkellä läheiset voivat olla läsnä? Miksi yksilöllä pitää olla oikeus tuomita toinen kuolemaan yksinäisyydessä ilman kädestä kiinni pitäviä rakkaita?

 

Farrow hylkää täysin tämän rokottamattomia syyllistävän lähestymistavan: hätätilavaltuuksien nojalla asetettuihih rajoituksiin eivät ole syyllisiä rokottamattomat vaan hallitus, joka ne on asettanut. Farrow’n mukaan hallitusvalta on koronapandemian aikana turvautunut hätätilavaltuuksiin perusteettomasti ja käyttänyt näitä valtuuksia epäoikeudenmukaisesti.

Hallitus on koronapandemian aikana toiminut epäoikeudenmukaisesti köyhiä kohtaan estämällä heitä hankkimasta elantoaan. Se on toiminut epäoikeudenmukaisesti niitä kohtaan, jotka tarvitsevat ruumiin tai sielun tukea, estämällä heitä olemasta yhteydessä toisiinsa ja estämällä pääsyn tukiyhteisöihin, jopa perheyhteisöihin.

Hallitusvalta on luovuttanut oman demokraattisen auktoriteettinsa terveysviranomaisille, joita ei ole demokraattisesti valittu virkaansa, ja antanut heille vallan päättää asioista, jotka ovat heidän pätevyytensä ja toimivaltansa ulkopuolella. Terveysviranomaiset ovat rakentaneet suosituksensa ja toimintansa tukeutuen korvausvastuusta vapautettuihin lääkeyhtiöihin, jotka saavat taloudellista hyötyä terveysviranomaisten valitsemista toimintatavoista.

Maailman terveysjärjestö on muuttanut pandemian määritelmän siten, että pandemia määritellään nyt riippumatta taudin vaikutusten vakavuudesta ja kaikki huomio kiinnitetään sen leviämisen helppouteen.

”Niinpä nyt pandemioita on usein ja niitä voidaan luonnottomasti pitkittää niin, että ihmiset ovat nyt entistä riippuvaisempia hätätilavaltuuksiin turvautuvista hallituksista ja lääkeyhtiöistä, jotka tarjoavat heille kokeellisia rokotteita”, Farrow toteaa.

Farrow’n mukaan hallitukset ovat toistuvasti ylittäneet perustuslailliset oikeutensa ja kansalaisten vapausoikeudet “kansallisen hätätilan” nimissä, vaikka kansallisen hätätilan kriteerit eivät todellisuudessa ole täyttyneet. He eivät ole antaneet ihmisille luotettavaa informaatiota, jonka perusteella ihmiset voisivat tehdä merkityksellisiä valintoja.

Farrow vetoaa Vitoriaan, jonka mukaan hallitusvallan epäoikeudenmukaisuudesta voi olla niin vahvoja todisteita, että “edes alemman yhteiskuntaluokan kansalaiset eivät voi käyttää tietämättömyyttä tekosyynä” mukautua hallitusvallan määräyksiin. Jos hallitusvalta antaa järjenvastaisia asetuksia, jotka tuottavat vahinkoa yhteiskunnalle, tällaisilla asetuksilla ei ole lain sitovuutta, koska ne eivät ole oikeudenmukaisia sääntöjä, vaan sellaisia, jotka johtavat ihmiset pois yhteiskunnan tavoitteena olevasta hyvästä. Tämä periaate pätee vielä vahvemmin sellaisiin asetuksiin, jotka rajoittavat tai turmelevat yhden todellisen Jumalan palvelemisen.   

Lopuksi

Koronapandemiaan ja sen hoitoon liittyen Farrow ja Laajasalo edustavat hyvin erilaisia näkökantoja.

Laajasalon lähtökohtana on luottamus viranomaisiin kriisiaikana. Farrow epäilee vallan ja tiedotuksen keskittämisen johtavan korruptioon, ihmisen terveyden vaarantamiseen lääkeyhtiöiden itsekkään voitontavoittelun takia, ja pelkopropagandan heikentämien kansalaisten perusoikeuksien rajoituksiin.

Laajasalon mukaan hallitus ja terveysviranomaiset ovat ylin auktoriteetti rokotusten ja yleensä koronapandemian hoidon osalta, mutta he ovat täysin syyttömiä koronapandemian aikana asetettuihin yhteiskuntasulkuihin ja niiden tuottamaan kärsimykseen. Kaikki syyllisyys on rokottamattomilla.

Laajasalo siis syyttää hallituksen ja terveysviranomaisten virheiden tuottamasta kärsimyksestä rokottamattomia. Hän on valmis rajoittamaan rokottamattomien kansalaisoikeuksia ja poistamaan terveydenhoidon etiikan perusperiaatteen, että kaikkien terveydenhoidollisten ratkaisujen tulee perustua vapaaseen ja tietoon perustuvaan suostumukseen. 

Laajasalo sivuuttaa kokonaan terveysviranomaisten virheen varhaisen hoidon laiminlyömisessä: joidenkin arvioiden mukaan varhainen taudin hoito olisi säästänyt 2 miljoonan ihmisen hengen. 

Laajasalon ajattelun pohjana on harhaanjohtava uskomus, että pelkkä rokotekattavuus ratkaisee koronapandemian ongelmat. Hän ei näytä tietävän, että varhain ja kattavasti rokotetussa Israelissa taudin esiintyvyys on maailman huippuluokkaa. 

Farrow’n mukaan rokotukset ovat henkilökohtainen asia, joiden osalta jokaisella on vapaus tehdä päätöksensä oman harkintansa pohjalta. Hallitus ja terveysviranomaiset tulisi asettaa vastuuseen tekemistään virheratkaisuista, joiden taustalla saattaa vaikuttaa korruptoituneita erityisinteressejä.

Farrow’n korostuksena on yksilön perusoikeuksien suojeleminen ja terveydenhoidon etiikan ehdoton noudattaminen. Hän varoittaa siitä, että koronapassijärjestelmä luo pohjaa lisääntyvälle valvonnalle, jota voidaan käyttää kansalaisten perusoikeuksien rajoittamiseen.  

Farrow’n mukaan maallinen elämä on valmistumista ikuiseen elämään ja terveyttä tulisi tarkastella suhteessa ihmisen kutsumukseen tuntea Jumala. Siksi ei ole koskaan perusteltua luopua kansalaisten perusoikeuksista, koska niiden menettäminen samalla uhkaa sekä ihmisen terveyttä että ihmisen vapautta palvella Jumalaa.  

Lähteet

• Farrow, Douglas (2021) Whether there is a moral obligation to be vaccinated. Catholic World Report 9.4. 2021 Whether there is a moral obligation to be vaccinated – Catholic World Report
• Laajasalo, Teemu (2021) Rokottamaton kantaa vastuun lähimmäisen kärsimyksestä ja kuolemasta. Helsingin Sanomat 18.10.2021. Helsingin hiippakunnan piispa Teemu Laajasalo: Rokottamaton kantaa vastuun lähimmäisen kärsimyksestä ja kuolemasta - Mielipide | HS.fi