Kertoessani, että pohjoisen merijään laajuus käväisi syyskuussa mittaushistorian toiseksi pienimmässä koossaan, lupasin palata sen pinta-alatietoon heti kun se ilmestyy. Nyt tuo kuukauden keskiarvotilasto  on ollut käytettävissä pari päivää, joten saatettakoon se alla olevan kuvan muodossa arvoisan lukijani tietoon.
 

Kuvasta nähdään, että siinä missä napajään laajuus käväisi mittaushistorian toiseksi pienimpänä, jäi sen pinta-ala neljänneksi tässä vertailussa. Ylivoimaista kärkisijaa molemmissa tilastoissa pitää vuosi 2012. Pinta-alatilastossa kuluvan syyskuun alle jäävät lisäksi vuosien 2007 ja 2016 lukemat.

Uutinen on aivan mainio jääkarhujen ja muiden arktisen ilmaston lämpenemisestä huolestuneiden tahojen kannalta, sillä jään minimipinta-alan ennätys täytti tänä vuonna jo seitsemän vuotta. Se on aivan jotain muuta kuin alan professorin vuoden 2012 pelko jään sulamisesta kokonaan neljässä vuodessa.

Iloinen uutinen on myös edelle NSIDC:n tilastojen perusteella piirtämäni käyrän muoto, joka ainakin omaan silmääni näyttäisi osoittavan pohjoisen napajään pinta-alan supistumisen pysähtymistä - tai ainakin huomattava hidastumista - tämän vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen puolivälin jälkeen. Ainakaan se ei tue ajatusta jään sulamisen hurjasta kiihtymisestä.

Se kieltämättä kuitenkin ihmetyttää, ettei tästä tilastotuloksesta ole uutisoitu lainkaan samassa mittakaavassa kuin tapahtui silloin, kun vuoden 2012 tilastot saatiin käyttöön. Eikö näinä ilmastoahdistuksen aikoina olisi huolestuneiden ihmisten ja jääkarhujen kannalta hyvä, että edelle piirrettyä kuvaa jaettaisiin kaikissa vakavasti otettavissa tiedotusvälineissä ja myös luotettavissa sosiaalisissa verkostoissa? Ja ehkäpä se ansaitsisi tulla mainituksi myös aikamme tunnetuimman ilmastogurun tunteikkaissa esityksissä?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ilmasto on lämmennyt lähes yhdellä asteella - mutta mistä?
Arktinen merijään laajuuden tämän vuoden minimi oli tilastojen toiseksi pienin
Nuoret ilmastoaktivistit Stalinin jalanjäljillä?