Nationalismi - ihmisoikeus vai rasistinen aate?

Eurooppalaisille on sallittua vain liberaalinationalismi, jos sekään

Kotimaa ma 06.02.2017 15:15
Norjan saamelainen perhe 1900-luvun alussa. Kuva wikipedia.

Näin saamelaisten kansallispäivänä on hyvä pohtia kysymystä nationalismista eli kansallisesta itsemääräämisoikeudesta.

Historiantutkija Teemu Keskisarjan mukaan “kansallisaatetta tutkitaan nykyään kuin syöpää”.

Suomalaisten ihmisarvo ja tasa-arvo ovat kansallisaatteen ansiota, Keskisarja väitti videopuheenvuorossa Ylen A-studion keskusteluun kansallisuusaatteesta ja suomalaisuudesta. Hänen mukaansa fennomaanit kiihottivat kansan sortoa ja apatiaa vastaan.

“Kansallisaate on maailmallakin mainettaan parempi. Se ei aiheuttanut toista maailmansotaa. Sota syttyi siksi, että Saksan ja Neuvostoliiton ylikansalliset imperiumit hyökkäsivät Suomen kaltaisten pienten kansallisvaltioiden ja heikompien kimppuun”, Keskisarja muistuttaa videolla.

“Kansallisaatetta tutkitaan samoin kuin syöpää, tai sitten sitä vähätellään tai sille naureskellaan. Millä ihmeen perusteilla”, Keskisarja kysyy.

Miksi kansallisaate sitten on yksille ihmisarvon tae ja toisille rasismin ilmenemismuoto? Ymmärtämistä haittaa käsitteen nationalismi sekalaiset merkitykset.

Kuten Keskisarja korostaa, ei Hitlerin Saksa edustanut kansallisaatetta vaan se oli ylikansallinen imperiumi siinä missä Neuvostoliitto tai edellisessä maailmansodassa sotatoimet aloittaneet keisarillinen Saksa tai Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia.

Kansallisaate näkyi näissä sodissa lähinnä siinä, että ensimmäisen maailmansodan lopussa monille pienille kansoille avautui ikkuna itsemääräämisoikeuteen itsenäisenä valtiona, toisessa maailmansodassa taas niin natsit kuin kommunistitkin uhkaisvat tuota samaista itsemääräämisoikeutta.

Kansallisaatetta eli nationalismia ei siis ole mitään järkeä samastaa Saksan natsismiin tai Italian fascismiin. Mutta onko se kuitenkin jollain tavalla rasistinen?

Nationalismin käsitettä on selventänyt edelleen Tuukka Kuru kirjoituksessaan Kansalaisessa. Kuru määrittelee ensin nationalismin perinteiseen tapaan:

“Nationalismi on ideologia, jonka mukaan jokaisella kansakunnalla tulisi olla oikeus päättää itsenäisesti omista asioistaan. Kyseinen ideologia nostaa kaiken poliittisen toiminnan keskipisteeksi kansakunnan, joka tarkoittaa samalla alueella asuvaa ja yhtenäisen hallinnon alaisuudessa elävää ihmisjoukkoa, joka kokee voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta toisiansa kohtaan. Yhteenkuuluvuuden tunne voi pohjautua esimerkiksi yhteiselle kielelle, historialle ja arvojärjestelmälle.”

On vaikea nähdä, miten näin määritelty nationalismi voisi olla millään tavalla rasistinen ideologia. Yhteen hiileen puhaltavassa yhteiskunnassa on niin kutsuttua luottamuspääomaa, ja siksi se toimii tehokkaammin ja on rauhanomainen sisäisesti ja ulkoisesti.

Kuuluminen tällaiseen kansakuntaan edellyttää siis muutakin kuin kyseisen kansallisvaltion kansalaisuuden. Kuka tahansa voi tulla etnisestä taustastaan riippumatta esimerkiksi suomalaiseksi, mutta käytännössä suomalaisuuden omaksuminen tietysti kestää kauan, ja yleensä täysin itsestäänselvä kansallinen identiteetti kehittyy vasta maahanmuuttajan lapsenlapsille. Sekin tietysti edellyttää, että heidän vanhempansa ja isovanhempana ovat hyväksyneet oman taustakulttuurinsa liudentumisen ja lasten assimiloitumisen vastaanottajamaan arvojärjestelmään.

Tällainen identiteetti on luonteeltaan poissulkeva verrattuna sellaiseen inklusiivisuuteen, jossa suomalainen voi olla ilmoitusasiana kuka tahansa riippumatta siitä, pitävätkö muut tätä henkilöä suomalaisena. Inklusiivisuutta on se, kun suomalaisuutta vaaditaan määriteltäväksi uudestaan, jotta siihen mahtuisi kuka tahansa Homo sapiens -lajin edustaja ilman sen kummempaa sopeutumista.

Vaikka jokainen kansakunta määrittelisi oman identiteettinsä poissulkevasti, voivat kansakunnat silti tunnustaa toistensa yhtäläisen arvon ja olemassaolon oikeutuksen. Tähän ajatteluunhan perustuvat niin YK kuin kansainvälinen oikeus.

Jos kansakunnan kuitenkin nähdään perustuvan yhtenäisen hallinnon, lakien ja asuinalueen lisäksi myös syntyperälle ja rotuidentiteetille, puhutaan Kurun mukaan etnonationalismista.

“Nationalismilla on kaksi pääsuuntausta, joista käytetään termejä liberaalinationalismi ja etnonationalismi. Liberaalinationalismi ei ota ainakaan julkisesti kantaa ihmisen rotuun ja syntyperään, jonka vuoksi sitä on usein sovellettu etnisesti hajanaisissa valtioissa, kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Latinalaisessa Amerikassa”, Kuru kirjoittaa.

Vaikka etnisyyteen ankkuroimaton kansallisuusaate perustuu ainakin teoriassa yhtenäisiin poliittisiin ihanteisiin, kuten esimerkiksi tasavaltalaisuuteen, yksilönvapauksiin tai demokratiaan, todellisuudessa etnisyys ei kuitenkaan katoa minnekään.

“Liberaalinationalismin näkökulmasta kuka tahansa voi olla liberaalin kansakunnan jäsen, kunhan vain jakaa kyseisen valtion yhteiset arvot. Kyseiset arvot pyritään usein peittelemään maalaisjärjen tai kohtuuden kaapuun, vaikkakin todellisuudessa ne yleensä heijastelevat valtion suurimman etnisen ryhmän arvomaailmaa”, Kuru väittää.

Etnonationalismi taas perustuu Kurun käsite-erottelussa etnisesti yhtenäiselle kansakunnalle, jota yhdistää yhteinen syntyperä, kieli ja historia. “Etnonationalismi on yleisesti toiminut nationalismin synonyymina niissä maissa, jotka ovat perinteisesti olleet etnisesti homogeenisiä ja joissa yhdellä kulttuurilla tai uskonnolla on ollut täydellinen hegemonia.”

Huolimatta pienistä suomenruotsalaisista, ortodoksisista ja saamelaisista vähemmistöistämme on Suomi pitkään ollut ja on yhä moniin muihin Euroopan maihin verrattuna edelleen suorastaan stereotyyppinen esimerkki Kurun kuvaamasta etnonationalistisesta kansakunnasta.

Kulkeeko rasismin ja ihmisoikeuksien raja sitten etno- ja liberaalinationalismin välissä?

Etnonationalistin ei tietenkään tarvitse suhtautua mitenkään rasistisesti maassaan laillisesti väliaikaisesti oleskeleviin ulkomaalsisiin, oli heidän etninen taustansa mikä tahansa. Etnonationalisti voi hyväksyä senkin, että maassa on pysyvästi pieniä etnisiä vähemmistöjä. Eikä etnonationalismi kaadu siihenkään, että muita etnisiä ryhmiä edustavat ihmiset solmivat jonkin verran avioliittoja oman etnisen ryhmän kanssa.

Kun näistä kansakunnan etnistä koostumusta muuttavat tekijät pysyvät mittaluokaltaan kohtuullisina, säilyy kansakunta edelleen suhteellisen homogeenisenä, eikä siihen edes pidemmän päälle synny ryhmiä, jotka alkaisivat suhtautua joko hyökkäävästi tai syyllistävästi ja uhriutuen valtaväestöön.

Käytännössä etnonationalismin politiikkasuositus on vieläkin rajoittavampi maahanmuuttopolitiikka kuin mitä liberaalinationalismi suosittaisi. Mutta ihmisoikeudet eivät edellytä, että valtio vastaanottaa maahanmuuttajia sen enempää omasta kuin muistakaan etnisistä ryhmistä. Ihmisoikeusjulistuksissa ja -sopimuksissa on mainittu vain oikeus poistua maasta, sekin tietyin rajoituksin. Lisäksi on oikeus hakea turvapaikkaa, mutta sekään ei edellytä kansalaisuuden tai pysyvän oleskeluluvan antamista.

Etnonationalistin ei myöskään tarvitse pitää muita kansoja tai etnisiä ryhmiä millään tavalla alempiarvoisina. Nationalisti voi kannattaa kaikkien kansojen tai etnisten ryhmien itsemääräämisoikeutta, joka toteutuu parhaiten keskinäistä, rauhanomaista yhteistyötä tekevissä kansallisvaltioissa. Etnonationalistin maailma on näin todellista globaalia monikulttuuria.

Vaikka moni aito rasisti, sikäli kuin sellaisia yhä on, kannattaa jotakin etnonationalismin kaltaista aatetta, ei etnonationalismi itsessään täytä rasismin perinteisiä kriteereitä. Nykypäivän uudelleenmääritelty rasismi tietysti kattaa myös liberaalin nationalismin, koska jo inklusiivisuuden puuttumisen voidaan katsoa kuuluvan uuden rasismin tunnusmerkistöön.

Filosofia sikseen. Liberaalien ihmisoikeusaktivistien käytännön toiminta osoittaa, että silloin kun heidän puolustamansa etninen ryhmä on jokin muu kuin eurooppalainen, he hyväksyvät paitsi liberaalin, myös etnisen nationalismin. Ei riitä, että saamelaisilla on Suomessa samat oikeudet Suomen kansalaisina kuin kaikilla muillakin. Ei riitä, että saamelaisilla on sen päälle oikeus omaan kieleen, perinne-elinkeinoihin ja maihinsa.

Ne, jotka kaikkein eniten puhuvat suvaitsevaisuudesta ja sen nimissä vaativat suomalaisuutta uudelleenmääriteltäväksi, jotta kuka tahansa ulkomaalainen jo valmiiksi mahtuisi lavennettuun uusmääritelmään, puolustavat kilvan myös saamelaisten oikeutta määritellä, kuka on saamelainen. Ja tähän määritelmään kuuluu kielen ja kulttuurin ohella verenperintö.

Ei ole mitään perusteita sille, miksi alkuperäiskansoilla olisi oikeuksia, joita kansallisvaltion kautta itseään hallitsevilla kansoilla ei olisi. Alkuperäiskansojen oikeuksista puhutaan juuri siksi, että ilman yhtä ihmiskunnan hienointa sosiaalista innovaatiota, kansallisvaltiota, kansallinen itsemääräämisoikeus toteutuu heikosti.

Jos saamelaisilla on oikeus määritellä itse, kuka on saamelainen, se oikeus täytyy olla myös suomalaisilla. Jos oman ryhmän määrittely on rasismia suomalaisten kohdalla, se on rasismia myös silloin, kun saamelaiset sen tekevät.

Jos nationalismi on ihmisoikeus saamelaisille, miksei se olisi sitä myös suomalaisille?

Marko Hamilo ma 06.02. 15:15

Pääuutiset

blogit

Jukka Hankamäki

Etnisiä eteisvärinöitä

ke 18.09. 23:03

Timo Vihavainen

Kasakat ilman kiilloitusta

ke 18.09. 23:01

Professorin Ajatuksia

Arvoitus

ke 18.09. 23:00

Petteri Hiienkoski

Sananvapaus on jakamaton

ti 17.09. 01:15

Matti Viren

Me elvytetään

su 15.09. 22:55

videot