Helsingin Sanomat paheksui jutussaan, että Perussuomalaisten eduskuntaryhmä on arvostellut Suomen Akatemian päätöstä rahoittaa ”holokaustitutkimusta”. Muiden muassa Ville Tavio (ps.) oli kysynyt Twitterissään, miten valetutkijoihin pitäisi suhtautua. Tässä tulee filosofin vastaus.

Suomen Akatemian rahoituspäätöksen kritisoiminen on täysin oikein, sillä holokaustitutkimuksen rahoittamisen motiivi on tieteen ulkoinen, siis poliittinen. Aihe on jo perin pohjin tutkittu eikä kaipaa uutta selvitystä.

Rahoittamisen poliittisena tarkoituksena on ilmeisestikin pitää yllä jatkuvaa natsitraumaa sekä muokata suomalaisia ajattelemaan, että maahanmuuton rajoittaminen ja kansallisen edun puolustaminen muodostaisivat jonkinlaisen ”uuden holokaustin” – että sen takia meidän muka täytyisi ottaa vastaan solkenaan pakolaisia ja turvapaikanhakijoita.

Samaa manipulaatiota on harjoittanut Helsingin yliopistossa jo aiemmin muiden muassa sosiaalipsykologi Inari Sakki. Nyt kyseessä on Akatemian rahoituspäätöksen vuonna 2017 saanut Oula Silvennoinen, jonka toiminnasta olen esittänyt arvioni jo aiemmissa kirjoituksissani.

Sosiaalipsykologi Sakki mainitsi Suomen Akatemian rahoittaman tutkimuksensa suoranaiseksi motiiviksi sen, että suomalaisten jatkosodassa pitämiä vankileirejä kauhistelemalla voitaisiin taivutella nykyihmisiä vastaanottavaisemmaksi maahanmuutolle. Sellainen metodologia, jossa tutkittavia ihmisiä pyritään syyllistämään toisten toiminnassa nähdyistä vääryyksistä, on tieteelliselle tutkimukselle vieras.

Anakronismia suosittaessa oli samalla unohdettu kontekstualisointi. Suomalaissotilaiden jatkosodan aikana ylläpitämät vankileirit olivat suorastaan humaaneja verrattuna siihen, että neuvostovalloittajat lähettivät suomalaiset Siperiaan ilman paluulippua – lukuun ottamatta niitä, jotka he teloittivat suoraan niskalaukauksilla.

Inari Sakin toiminnan totesi mädäksi Turun yliopiston poliittisen historian professori Markku Jokisipilä useissa kirjoituksissaan. Mainittakoon, että Aamulehti poisti otsikolla ”Talttuuko muukalaisviha näyttämällä ihmisille oman maan synkkää historiaa?” julkaisemansa haastattelun verkkosivuiltaan oman epärehellisyytensä merkiksi. Paperilehdessä juttu julkaistiin Jokisipilän argumenttiin nähden täysin harhaanjohtavalla otsikolla ”Rasisti siedätyshoitoon”.

Oula Silvennoisen ja hänen kollegojensa harjoittamien historianvääristelyjen läpi on nähnyt vaikeuksitta myös kriittinen media, esimerkiksi Jyrki Vesikansa pääkirjoituksessaan ”Fasisti-leimalla ei saisi huiskia”.

Silvennoinen sai rahoituksen Akatemialta julkaistuaan Vesikansan moittiman kirjan Suomalaiset fasistit – Mustan sarastuksen airuet (2016), jossa kommunistisen yhteiskuntateorian kuoripojat Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius ratsastavat museorasismilla ja toimivat natsinmetsästäjinä. Helsingin Sanomat tilasi kirjan mainostamiseksi luonnollisesti arvostelun SKP:n entiseltä jäseneltä, Helsingin yliopiston poliittisen historian professorilta, Kimmo Rentolalta.

Inari Sakin ja hänen kollegansa Katarina Petterssonin akateeminen toiminta puolestaan on ollut pelkkää perussuomalaisten parjaamista, kuten käy ilmi jälkimmäisen kirjoittamasta nippuväitöskirjasta ja muista artikkeleista, joissa haukutaan perussuomalaisia estottomasti. Käsittääkseni kyseiset ”vihapuheesta” ja ”äärioikeistolaisuudesta” syyttelevät tuotokset sekä nimenomaisesti muslimien maahanmuuttoa suorasukaisesti penäävät artikkelikasat olisi pitänyt hylätä tarkoitushakuisina eikä antaa tekijälle palkinnoksi lehtorinvirkaa Svenska socialist- och kommunisthögskolanista. 

Helsingin Sanomat tekee väärin yrittäessään varjella tieteen politrukkeja vedoten ”tutkimuksen riippumattomuuteen ja koskemattomuuteen” sekä ”työrauhaan”. Tieteen ei pidä olla myöskään poliitikkojen esittämän arvostelun ulkopuolella – vielä vähemmän, kun tutkijoiden harjoittaman tölvimisen kohteina ovat olleet poliitikot itse. 

On ymmärrettävää, että nykyaikana vihervasemmistolainen tieteilijäkunta ei juuri muuta teekään kuin selvittelee ”populismia” ja kansallismielisyyttä, sillä heidän oma maailmankuvansa horjuu ja on vastoin järjellisen ajattelun velvoitteita. Niinpä perussuomalaisuus kiehtoo heitä kuin karhua hunaja.

He voisivat kuitenkin osoittaa mielenkiintonsa muulla tavoin kuin projisoimalla sen sinänsä naurettavaksi sättimiseksi ja sodaksi meitä vastaan. Paha kyllä, se ei ole haitatonta vaan pois oikeilta tieteenharjoittajilta ja tieteen arvostuksesta. Yliopistolaitokselta katoaa luottamus, kun myös opetuksesta on tehty vihervasemmistolaista indoktrinaatiota.

Koska Sakin, Silvennoisen ynnä muiden toiminnan tendenssimäisyydestä on selvät näytöt saatu, Suomen Akatemia rikkoo tieteellisiä periaatteita tukemalla tuon tapaista agendatoimintaa.

Kunpa Perussuomalaisten kansanedustajat todellakin tietäisivät, kuinka häikäilemätöntä ja perusteetonta panettelua heistä esitetään yliopistollisten turvamuurien takana, ”tieteen” kaavussa, veronmaksajien rahoilla ja Akatemian tiedepoliittiseen toimintaan suuntaamilla ”strategisen neuvoston” miljoonilla, mutta kun eivät tiedä.

Sen sijaan minä valitettavasti joudun tietämään, vaikka en yliopistojen palkollinen olekaan. Opiskelijoiden manipuloiminen on järjestelmällistä ja kuolettavaa, joten ei tarvitse ihmetellä, miksi yliopistonuoriso on nykyisin tavattoman kykenemätöntä älyllisesti, ja samalla myös dynamiittityhmistettyä.

Nähdäkseni Suomen Akatemian tulisi perua kyseinen rahoitus ja myöntää rahoitusta tekeillä olevaan suurtutkimukseeni, jossa paljastan valtamedian ja tiedepolitiikan kytkennät sekä osoitan tieteenä esiintyvän toiminnan vihervasemmistolaiset vääristymät yksityiskohtaisesti ja perustellusti. Koska Akatemia ei niin ole tehnyt vaan rahoittaa tieteen piirissä esiintyvien uustaistolaisten propagandaa, ei myöskään Akatemian toiminta ole nauttinut taholtani minkäänlaista arvostusta eikä luottamusta enää pitkään aikaan.


Aiheesta aiemmin

Vihapuhetta valtiotieteellisessä 
”Vastuullisesta” journalismista ja tieteestä