Kun Saksan liberaalipuolueen FDP:n Thomas Kemmerich valittiin keskisaksalaisen Thüringenin osavaltion pääministeriksi AfD:n, CDU:n ja liberaalien äänillä, aloittivat valtavirtapuolueet ja media suunnattoman vyörytyksen vaatien Kemmerichin eroa. – Miksi? Siksi, että Vapaata demokraattipuoluetta edustava Kemmerich oli voittanut vaalin kansallismielisen Alternativ für Deutschlandin osittaisella tuella. Painostus johti valitun henkilön näennäisesti ”oma-aloitteiseen” eroamiseen vain päivää valintansa jälkeen.

Hullunkurista tilanteessa on, että liberaalisti ja demokraattisesti ajattelevat olisivat voineet hyvinkin puoltaa Kemmerichin pysymistä tehtävässään juuri siksi, että hän oli saavuttanut voittonsa AfD:n selässä. Hän oli pystynyt hyödyntämään myös AfD:n kannatuksen sekä sopeuttamaan puolueen äänestäjät taakseen. Valinnassa pysymistä olisi voinut puoltaa erityisesti sen vuoksi, että tulos oli kansan vapaissa vaaleissa ilmaiseman tahdon ja sitä kautta nimenomaan demokratian ja liberalismin mukainen.

Sen sijaan Saksassa on menetelty täysin toisin. AfD:tä kohtaan harjoitettu eristämispolitiikka on johtanut puolueen sekä sen jäsenten ja kannattajien kohtelemiseen spitaalisina. Erityisesti sosiaalidemokraattien vaatimukset valitun henkilön eroamiseksi tarkoittivat käytännössä vaalituloksen mitätöimistä ja äänten hylkäämistä. Uusia vaaleja päätyi lopulta vaatimaan valittu henkilö itse. Suomalainen valtamedia laati asiasta kritiikittömiä ja pelkästään toteavia raportteja, joissa kirjeenvaihtaja kuvaa tapahtumien kulkua vältellen näkemästä eristämispolitiikkaan liittyvää kaameaa ristiriitaa.

Tapaus osoittaa, kuinka syvälle demokratian alennustila on johtanut Saksassa ja muuallakin Euroopassa, kun kansallista etua edustavia puolueita ja niiden jäseniä syrjitään ja eristetään demokratiaan vedoten ja demokratiaa ylenkatsoen. Malli on kotoisin EU:sta, jota Saksa tosiasiallisesti johtaa omista natsitraumoista johtuvine komplekseineen. Erityisesti EU on ollut mestari hylkäämään äänestystuloksia ja äänestyttämään kansalaisia uudestaan. Kukapa ei voisi muistaa vuoden 2005 EU-perustuslakia, jonka Ranska ja Hollanti hylkäsivät kansanäänestyksissä mutta joka tuotiin uudestaan pöytään kuin joulun jälkeinen pyttipannu ”Lissabonin sopimukseksi” nimettynä?

Kun Irlanti päätyi hylkäämään sen niin ikään kansanäänestyksessä, EU-laittoi irlantilaiset äänestämään uudestaan, vaikka ”moninkertainen äänestäminen ei ole moninkertaista demokratiaa”. Tätä nykyä kaikkien jäsenmaiden suostumusta vaativasta yhteispäätösmenettelystä rimpuillaan eroon EU-federalistien toimesta, jotta voitaisiin siirtyä vähintäänkin määräenemmistömenettelyyn sekä ajaa läpi yhteiset veroratkaisut, jotka tähän asti ovat vaatineet kaikkien jäsenmaiden hyväksynnän.

AfD:hen kohdistuvan hylkimisen perimmäinen syy on EU-johteinen liittovaltiopolitiikka, jonka rattaisiin puolue on onnistunut heittämään kapuloita. Sen sijaan museorasismilla ratsastava ”fasismin” kauhistelu on kääntynyt puolueen vastustajien omaan nilkkaan osoittaen eristämispolitiikan oman totalitaristisuuden ja yleiseurooppalaisen demokratian sekä siihen liittyvän internationalismin matalamielisyyden.


Eristämispolitiikan epäviisaus

Uhkana vaaniva ja ulkopuolisuuteen sulkeva cordon saintaire -politiikka ei ole vain epäoikeudenmukaista, vaan se on myös psykologisesti epäviisasta. Ajattelematonta se on etenkin AfD:n vastustajien omalta kannalta. Tukahduttamis- ja patoamispolitiikka yleensä lisää niiden puolueiden tai aatteiden kannatusta, joista yritetään pakonomaisesti vaieta ja jotka yritetään sulkea vaikutusvallattomuuteen.

Äärivasemmistoon kuuluvien kommunistien sulauttamista Suomen hallitustyöskentelyyn vuonna 1966 on pidetty suurena ansiona, josta muutamat viitsivät edelleenkin iloita katsoen, että vastuuseen integroiminen paransi yhteiskuntarauhaa. Alternativ für Deutschland ei ole omasta mielestäni äärioikeistolainen eikä populistinen vaan moderni kansallismielinen puolue, mutta kukaan ei näytä pyrkivän integroimaan tätä puoluetta hallitusvaltaan. Epätasapaino näkyy juuri siinä.

Sama kiero asenne vaivaa suhtautumista niin Ruotsidemokraatteihin kuin Perussuomalaisiinkin. Kansalaisluottamuksen katoamisesta ja äänestysaktiivisuuden laskusta ei pidä syyttää mitään ”populismia” vaan perinteisten valtavirtapuolueiden harjoittamaa politiikkaa, jolla ne ovat pyrkineet poistamaan kilpailijansa markkinoilta, jotta kansalaisten tahto ei voisi välittyä järjestelmäpolitiikkaan.

Takana on Euroopan unionissa harjoitettava liittovaltiopolitiikka, jonka kansallismielisten puolueiden nousu on kyseenalaistanut. On vääristynyttä, että politiikan markkinoilla ei sallita muita näkemyksiä kuin liittovaltion sysimustaan syleilyyn tähtäävä politikointi. Muutoin EU alkaa puuttua kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin ja vaatia EU-kriittisten näkemysten eristämistä hallitusratkaisuista, kuten nähtiin jo vuonna 1999, kun 14 EU-maata – mallioppilas Suomi mukaan lukien – laittoivat Itävallan boikottiin Vapauspuolue FPÖ:n noustua hallitusvaltaan. Vuonna 2000 EU:n saatettua pakotteet voimaan pääministeri Paavo Lipponen (sd.) ilmoitti kirkkain silmin, että kaikki ministeritason kontaktit ja valtiovierailut jäädytetään. Samaan aikaan neljä viidestä saksalaisesta vastusti diplomaattisia pakotteita Itävaltaa vastaan.

Tämä epädemokraattinen ja kansanvaltaa kunnioittamaton politikointi muistuttaa oireellisesti totalitarismia ja vähintäänkin anti-demokratiaa, jossa ei ole politiikkaa ollenkaan. Se on samalla eräs syy siihen, miksi demokratiaa perinteisesti arvostavat britit päättivät sanoa torpparisopimuksensa irti ja siirtyä talollisiksi.


Taloudellisen unionin valuvikaisuus

Kannanottoni ei ole EU-vastainen vaan EU-kriittinen ja Euroopalle myönteinen. EU voisi edelleenkin toimia pelkkänä vapaakauppaliittona, joka ei edellytä sen enempää yhteistä valuuttaa kuin väestöjen vapaata liikkuvuuttakaan. Se voisi toimia ulkorajojaan valvovana eurooppalaisen yhtenäiskulttuurin unionina, jolla todellakin on demokraattiset, liberaalit ja valistuneeseen länsimaiseen rationalismiin perustuvat arvot ja joka ei kumartele muualta tuputetuille puujumalille.

EU:n toimimattomuutta taloudellisena unionina osoittaa yhteisvaluutta-alueen osoittautuminen kuristussilmukaksi, jonka hyväjouhiseen hirttoköyteen punottu monetarismi mitätöi taloudelliseen toimeliaisuuteen rohkaisevat voimat ja on jo johtanut julkisten talouksien krooniseen rahoituskriisiin jäsenmaiden teollisuustuotannon sekä työvoiman ulosliputusten myötä. EU ei puolusta riittävästi jäsenmaidensa yhteistä etua eikä tue EU:n omaa protektionismia vaan tulee olleeksi osa globaalia kapitalismia.

Yhteistalouden ristiriitaisuutta kuvaa lohduttomalla tavalla se, että sinänsä oikealla asialla olevat ja kansallista etuaan puolustavat Visegrád-maat (Puola, Tšekki, Slovakia ja Unkari) vaativat EU:n budjettikokouksessa valtioiden jäsenmaksuosuuksien kasvattamista, vaikka juuri tämä johtaa EU:n vaikutusvallan paisumiseen. Taustalla vaikuttaa V4-maiden asema nettosaajina. Toisaalta nettomaksajina toimivat maat, kuten Suomi, ovat vaarassa joutua kokeeseen, jossa mitataan, paljonko kansalaistemme kukkaro venyy ja mitä märkää rättiä vääntämällä lähtee.

Sanna Marinin tähän asti suurin epäonnistuminen ei ole suinkaan hänen ikänsä vaan siitä johtuva poliittinen voimattomuus, jonka johdosta Suomi on suostunut maataloustukiemme leikkaamiseen mutta toisaalta hyväksynyt budjettiehdotelman ilman merkittäviä kuluvähennyksiä. Suomen media vaikeni asiasta lähes täysin, vaikka tukiemme lähes puolen miljardin leikkausuhka tiedettiin jo viime kesänä.

Myös Eurooppa-tiedotuksen sivut vaikenevat Suomen bruttojäsenmaksusta täysin keskittyen vain nettomaksuosuuteen ja osuuteen BKT:stä, aivan niin kuin valtioneuvostokin. Kerrottakoon, että EU-jäsenyyteen kuluvat bruttovarat, joiden käytöstä emme voi itse päättää, ovat jäsenmaksun muodossa ylittäneet jo 2 miljardin rajan, ja myös kansallisessa budjetissamme on suuria EU-jäsenyydestä johtuvia menoja, kuten Euroopan siirtolaisjärjestelyyn (”pakotettu solidaarisuus”, ”taakanjako”) liittyvät maahanmuuttokulut sekä loputtomat ilmastosankaruuteen uppoavat menot.

Asian kertoo Perussuomalaisten tämänvuotinen vaihtoehtobudjetti, jossa esitetyn kritiikin mukaan (kohta 2.2) Suomi joutuu osallistumaan myös varakkaiden maiden, kuten Saksan, Hollannin, Itävallan, Ruotsin ja viimeisimpänä myös Tanskan menojen helpottamiseen. Kitsaiksi alkaneet Alankomaat, Itävalta, Tanska ja Ruotsi kun eivät menojen lisäämistä hyväksy, toisin kuin rintaman toisella puolella tepastelevat V4-maat sekä ”integraatiota” ja ”koheesiota” ymmärrettävistä syistä kannattavat Espanja, Portugali ja Kreikka.

Tämä kaikki kertoo talousunionin repeämisestä ja yhteisen valuutta-alueen epäonnistumisesta sekä sen lisäksi tietysti myös valtavirtapuolueiden onnistumisesta sössimään niin omat asiansa kuin julkisen taloudenkin asiat täysin. Pelkkä nettohinta EU-jäsenyydestä on jokaista suomalaista kohti laskien, vauvat ja vaarit mukaan lukien, jo noin 577 euroa vuodessa.


Poliittisen unionin tarpeettomuus

Kun kansalaisilta kannetut verovarat päätyvät EU-budjetin kautta kohteisiin, joista äänestäjät ei voi itse päättää, on seurauksena politiikan legitimaatiokriisi. Oikeusperustuksen murenemista osoittaa, että joudumme anomaan EU:lle maksamamme varat sentti kerrallaan takaisin kuin rikkinäisestä pajatosta. Siltikään sieltä vierivät kolikot eivät kieri kansalaisten haluamiin ja tarvitsemiin tarkoituksiin vaan EU:n määräämiin ideologisiin kohteisiin, kuten monikulttuurisuutta edistämään suunnattuihin tendenssitutkimuksiin ja sensuuria perääviin agendahankkeisiin, joiden tehtävänä on torjua kansallisen itsemääräämisoikeuden puolustaminen ”vihapuheeksi” julistettuna.

Näin vaikuttaa olevan erityisesti silloin, kun on kyse kansalaistemme omaan poliittisen vallan perillisyyteen ja kansansuvereniteettiin perustuvasta pyrkimyksestämme päättää itse omasta väestöpolitiikastamme, toisin sanoen siitä, mikä kansa valtiossamme asuu, käyttää valtaa ja muodostaa sen olemassaolon sekä subjektiviteetin.

EU voisi toimia ilman yhteistä parlamenttia ja komissiota, joiden jäseniä ei valita vaaleilla ja joita ei niin muodoin voida saattaa poliittiseen vastuuseen. EU voisi vähentää oman byrokratiansa sekä yli 1095 miljardin euron loppusummaan paisahtaneen budjettinsa murto-osaan nykyisestä poistamalla byrokratiaa valvomaan perustetun byrokratian, joista oireellisin on EU:n korruptoituneisuudesta kertova suunnattoman suuri Petostentorjuntavirasto, jota johtaa eräs suomalainen, EU:lle epäilemättä lojaali veteraanipoliitikko.

Objektiivinen tosiasia on, että myös valuuttaunioni voisi toimia vain jyrkästi kavennettuna, jolloin sen sisäpuolella olisivat ainoastaan taloudelliselta, tuotannolliselta ja väestölliseltä rakenteeltaan yhdenmukaiset maat. Muiden kannattaisi erota ja laittaa oma valuuttansa kellumaan. Asian täytyy olla näin, sillä myöskään taloustieteilijät laidasta laitaan – joukossa myös euroon liittymistä kannattaneita – katsovat, ”ettei jäsenyyttä eurossa voi enää taloudellisilla perusteilla puolustaa”. Ne, jotka eivät tätä ymmärrä, kärsivät change blindnessistä, eli muutossokeudesta, tai ovat muutoin kyvyttömiä poliittisiin tilannearvoihin ja analyysien tekoon. 


EU:sta karkaamisen aika

Kuritus- ja ripitysmenettelyllään EU tekee itse lopun itsestään olemalla suvaitsematta mitään muuta vaihtoehtoa kuin sen, joka johtaa yhteiseen veropolitiikkaan, yhteiseen valtiovarainministeriin, yhteiseen armeijaan ja yhteiseen lainkäyttöön, joka jo nyt hallitsee jäsenvaltioiden lainsäädäntöä direktiivien ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tekemien drakonisten päätösten kautta.

Kansalaisten elämässä tämä näkyy totalitarismien peittelemättömimpänä tunnusmerkkinä: mielipiteistä rankaisemisena. Ja se näkyy esimerkiksi pankkiasioinnin ja käteissäästämisen sekä -käyttämisen tekemisessä mahdottomaksi EU-johteisilla laeilla, joilla näennäisesti torjutaan rahanpesua ja terrorismia mutta joilla tosiasiallisesti terrorisoidaan kansalaisten yksityisyydensuojaa, omaisuudensuojaa, taloudellista itsemääräämisoikeutta ja vapautta. Tuloksena on valtiososialismia, jolla ihmisistä tehdään läpivalaistuja ja ”lasisia” ja jossa ”vaikutusvaltaisten poliitikkojen” transaktioita ehdollistetaan ja tarkkaillaan stasimaisilla ilmiantovelvoitteilla. Ne, jotka sanovat takaavansa turvallisuutemme, ovat taaskin niitä, jotka vaarantavat itsemääräämisoikeutemme ja riistävät hinnaksi vapautemme.

Puuttuu vain, että jokin Merkelin tai Macronin kaltainen huudattaisi itsensä uudeksi Napoleoniksi omine sananvapauden korventamispyrkimyksineen. Katri Kulmunihan tuossa jo uumoili EU:lle omaa tietokoneiden käyttöjärjestelmää ja selainta, joka olisi ”kyberomavarainen” ja mahdollisesti estäisi ”varmenteillaan” anonyymin netinkäytön, ehkä poistaisi automatisoidusti myös EU-kriittiset sisällöt. Se, että heidän kaltaisensa eivät ole saaneet suurta valtaa, johtuu heidän auttamattomasta taitamattomuudestaan ja siitä jatkuvasta kaaoksesta, joka jokaisen päivänpoliitikon mielessä ja elämässä vallitsee. Siksi he eivät onneksi ole saaneet aikaan kummoisia tuloksia.

EU:n suunta ei korjaannu sisältäpäin ennen kuin Saksan politiikassa tapahtuu muutos. Muutokseen tarvitaan, paitsi AfD:tä, myös Ruotsidemokraatteja, Perussuomalaisia ja muita Euroopan vapauspuolueita, jotka ovat todellisia kansanvallan lipunkantajia. Kun EU aikanaan hajoaa tai Suomi siitä irtautuu, joudutaan lainsäädännössämme toteuttamaan todellinen suursavotta, jolla kansalaisten tahdon vastaiset lait kumotaan.

EU-lakien viitekehyksellä ei ole nytkään mitään arvoa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta, sillä niitä ei ole johdeltu kansanvaltaisesti maamme omien kansalaisten ja parlamenttimme tahdonmuodostuksesta eikä myöskään paikallisoloihin perustuvasta rationaliteetista vaan ylhäältä päin pakottamalla, niin kuin Neuvostoliitossa. Juuri sen merkiksi lainsäädäntöön ja sen liepeille on ilmestynyt tai ilmestymässä sellaisia alaltaan epämääräisiä, olemukseltaan ei-todistuvia tai presuppositioiden varaan rakentuvia käsitteitä kuin ”rahanpesu”, ”kansanryhmää vastaan kiihottaminen”, ”suostumus seksuaaliseen kanssakäymiseen” ja ”vihapuhe”, joita voidaan käyttää kunniallisten kansalaisten kurittamiseen, tavanomaisen toiminnan lavastamiseen epäilyttäväksi sekä taloudellisten ja henkisten vapauksien kompromettointiin mielivaltaisesti.

Vikana koko ajattelumallissa on, että EU yrittää johdella normatiiviselta tasoltaan sen, miten asiat ovat yhteiskunnassa, eli päättää yhteiskuntaolot pelkän pakottavan ja universalistis-internatsistisen eetoksensa vallassa, vaikka juuri se on ohuin kaikista. Moraalifilosofisesti ajatellen asioiden pitäisi olla täysin toisin päin. Paikallisista yhteiskuntaoloista ja kansalaisten tahdosta pitäisi johdella se, millaisia lakien pitää olla.

Samalla, kun EU pyrkii määräämään myös eri maiden kilpailuolosuhteet, se on jo kieltänyt lippujen ja kansallistunnusten käytön hallintoelimissään. Lippujen ja laulujen kieltäminen on toki vain symbolinen ele, mutta tämän vuoden alussa voimaan tullut päätös osoittaa, että kansallisvaltioiden olemassaolon tunnustamista nakerretaan EU:ssa järjestelmällisesti ja vähin erin.

Nigel Faragen pitäessä Ison-Britannian jäähyväispuheen EU-parlamentissa hän totesi, ettei EU ole enää se unioni, johon britit aikoinaan liittyivät. Hänen puheensa voi suomeksi tekstitettynä katsella tästä.

Karkauspäivästä voisi tehdä epävirallisen merkkipäivän, jonka kuluessa kaikissa EU-maissa pysähdyttäisin miettimään, mihin suuntaan EU:ta pitää johtaa vai olisiko karkaaminen ajankohtaista.