Vihreiden sisäministeri Maria Ohisalo ja hänen avustajakaartinsa marssivat nenä pystyssä ulos Kesärannasta, sillä muut puolueet eivät tee vihreiden mielestä ”tarpeeksi kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa”.

Vasemmistoliiton Li Andersson lähetti perään uhmakkaan tviittauksen, jonka mukaan kenenkään ei kannata luulla, että hallituksessa olisi vain yksi puolue, joka ajaa tuota kunniaa himoitsevaa ilmastopolitiikkaa!

Tapaus on naurettava. Nämä valtiattaret kilpailevat nyt siitä, kuka kurittaa kansalaisia ankarimmin järjettömällä ilmastosankaruudella, joka johtaa sekä talouden että luonnon kannalta tuhoisaan hiilivuotoon ja tehottomaan toimintaan.

Lehdistö puolestaan voitelee hallitusta omalla punaviherpesullaan: väitteellä, että ”lähes kaksi kolmasosaa” kansasta on muka tyytyväistä ja tukee hallituksen politiikkaa.

Tulos on täysin epäuskottava sen valossa, että vuosi sitten kolme neljäsosaa kansalaisista ilmoitti olevansa Perussuomalaisten kanssa samaa mieltä ilmastopolitiikasta, toisin sanoen osallistumaan ilmastopoliittiseen anekauppaan enintään satasen kolehdilla vuodessa. Tämän vuoden tammikuussa saamiemme tulosten mukaan suuntaus on jatkunut. Myös maahanmuutosta samalla tavoin Perussuomalaisten kanssa ajattelee kansalaisten selvä enemmistö.

Lännen Median Taloustutkimukselta saamat tulokset kertonevatkin vain siitä, että kansalaiset ovat oppineet heidän päähänsä taotun ilmastoläksyn. He vastaavat ”poliittisesti korrektiksi” koetulla tavalla aina, kun politiikan tavoitteista puhutaan sossujen ja porvarien yhdessä mainostamalla abstraktien arvojen tasolla (”ympäristönsuojelu”, ”hyvä sosiaaliturva kaikille” jne).

Jos kysymykset esitettäisiin haastateltaville taustoitetusti (”kannatatko ilmastopolitiikkaa, kun tiedät mitä se maksaa ja miten tehotonta se on?”) voitaisiin saada täysin erilaisia tuloksia. Ihmiset ymmärtävät politiikan näyteikkunasomisteet, kuten ”vastuun”, ”arvopohjan” jne, täysin eri tavoin riippuen tutkijoiden omista kyselytavoista ja median asioihin kytkemistä mielikuvista.


Aitoa ekososialismia

Perussuomalaiset julkaisi äskettäin konkretiaa sisältävän tutkimuksen, jonka mukaan hallitus maksattaa ilmastopoliittisen moraaliposeerauksensa autoilevilla omakotiasukkailla, toisin sanoen etupäässä oppositiopuolueiden kannattajilla. Joukossa lienee paljon myös keskustalaisia, joiden sukset ovat menneet ristiin oman puoluejohtonsa ja Keskustan ministeriryhmän kanssa.

Tähän viittaa Lännen Median tulosten alkuperäinen julkaisu, joka lienee jäänyt tuloksia referoivalta muulta medialta lukematta. Siinä sanotaan, että jo kaksi kolmesta Keskustan kannattajasta ovat tyytymättömiä Marinin hallitukseen ja että vastaajien mielipiteet horjuvat hallituksen politiikan arvaamattomuuden vuoksi.

Kun päälle lisätään koko oppositio, suomalaisten enemmistö on todennäköisesti hallitukseen täysin tyytymätöntä. Väitteet istuvan hallituksen kovasta kannatuksesta antavat näyttöä valtamedian puolueellisuudesta: tulokset kaunistellaan toimituksissa punaviherhallitukselle edullisiksi.

Median sondeeraus jatkuu myös kannatusgallupien ulkopuolella. Ilta-Sanomat välitti lukijoilleen reflektoimattoman ”tiedon”, jonka mukaan Traficom on lähestynyt hallituksen ilmastopolitiikkaa kysellen, kuinka paljon ajopolttoaineiden pitäisi maksaa, jotta ihmiset alkaisivat vähentää autoiluaan. Kysymys on samanlainen kuin se, kauanko ihmistä pitää kuristaa, jotta hänestä lähtee henki.

Tutkimuksessa esitetty kysymys on harhaanjohtava ja sisältää esioletuksen, että autoilun vähentäminen olisi jokin tavoite, josta ollaan laajalti yksimielisiä. Kipuraja kulkee Traficomin mukaan vasta 2,26 eurossa litralta. Tämä ei välttämättä kerro kansalaisten halusta saastuttaa vaan hallituksen yrityksestä rajoittaa välttämätöntä liikkumista ja perustuslaillista liikkumisen vapautta.

Punavihreässä kuplassa asuvia lukuun ottamatta monellakaan ihmisellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin ajaa töihin joka päivä. Istuva hallitus muistettaneen pöyhkeänä ilkeilyhallituksena ja media sen pönkittäjänä. Mikäli suomalainen duunari sille jatkossa kannatuksensa antaa, syynä täytyy olla pelkkä ”arvopohja” (lue: ideologia), ei käytännöllinen järki.

Vihervasemmistolainen hallitus on ajanut ekososialismiaan urheasti. Edessä on vielä suuri määrä ideologisesti kiperiä kysymyksiä, kuten translainsäädännön muutoshanke, henkilötunnusten ja yli viiden miljoonan ihmisen henkilöpapereiden repiminen sekä ”#Suostumus2018”-kansalaisaloite, jolla poljetaan miesten kulkusia. Saattaa olla, että tämä kaikki koettelee normaalien äänestäjien kärsivällisyyttä liikaa.

Entä ottaako vihervasemmisto itselleen ansiot siitä, että se joutuu tekemään noin kymmenen miljardin euron hävittäjäkaupan, jolla voidaan ajaa ”kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa”? Päätös pitäisi tehdä vuonna 2021, joten jompikumpi häviää: Suomen turvallisuus tai vihervasemmisto hallitusaitiosta.


Kepun kannatus ei kestä hallituksessa oloa

Olennainen kysymys on, kauanko kyseinen sosialistihallitus vielä istuu. Esitän asiasta näkemyksen, joka perustuu arviooni puolueiden taktiikasta ja pelisilmästä.

Tilannehan on sikäli epäoikeudenmukainen, että vaalituloksen valossa keskusta-oikeistolla olisi eduskunnassa enemmistö (PS 39 + Kok. 38 + Kesk. 31 = 108 paikkaa). Oikeistoyhteistyöhön ei päästy Keskustan mentyä punavihreän koalition tilkkeeksi ja Kokoomuksen jouduttua huvitteluliberaalin siipensä ennakkoluulojen vangiksi koskien Perussuomalaisia.

Keskusta laittautui hallitusta muodostettaessa ratkaisijan rooliin, sillä epäsuotuisan vaalituloksen myötä Keskustassa ajateltiin, että puolueen kannatus ei voisi enempää pudota, vaikka puolue olisi hallituksessakin. Mutta hallitusvastuussa sille tulisi tilaisuus paikkailla virheitään; ehkä kansalaiset ymmärtäisivät ja antaisivat Juha Sipilälle anteeksi. Hallituksessa olo myös takaisi puolueelle sen janoamaa valtaa.

Tällainen ajatuskulku on osoittautunut Kepun kannalta suureksi virheeksi. Keskustan kannatus on valliriutan alapuolella, vaikka pudotusta pohjalle riittää toki vielä kahdeksan prosenttiyksikön verran.

Niinpä Keskustalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin käyttää ainoa kortti, joka sillä on muita hallituspuolueita painostaessaan ollut: uhkaus lähteä ja kaataa hallitus. Olennaista on vain, milloin tämä tapahtuu.

Väitteeni on, että Sanna Marinin kulissijohdettu nukketeatterihallitus kaatuu Keskustan lähtöön joka tapauksessa ennen vuoden 2023 eduskuntavaaleja.

Sitä, kävelevätkö kepulaiset ulos hallituksesta ennen Katri Kulmunin vaihtamista johonkin Kanki-Kaikkoseen, en osaa sanoa varmasti. Näihin asti olisi ollut liian aikaista kaataa hallitusta, sillä kulman takana olisivat odottaneet uudet vaalit. Kansanedustajia vaivaa vaaliväsymys, ja kaikki haluavat pitää palisanterituoleistaan kiinni.


Miten uusi hallitus voidaan muodostaa?

Uusi hallitus olisi muodostettavissa myös nykyisen eduskunnan pohjalle. Tätä vaihtoehtoa Kepu on karttanut, koska taustalla vaanii pelko Kokoomuksen astumisesta kepulaisten kenkiin. Vihervasemmiston tekemä politiikka on kuitenkin niin kaukana Kokoomuksen tavoitteista, että en pidä Keskustan korvaamista Kokoomuksella todennäköisenä.

Hallituksen kokoonpanoon tarvittaisiin muutoksia, jotka kääntäisivät politiikan kulkua täysin toiseen suuntaan. Nykyisen vaalituloksen pohjalta olisi muodostettavissa myös keskusta-oikeistolainen hallitus Perussuomalaisten, Kokoomuksen ja Keskustan ympärille.

Perustuslakimme 61 § ei velvoita nimeämään hallituksen muodostajaksi ja pääministerikandidaatiksi suurimman puolueen puheenjohtajaa, ei myöskään hänen epäonnistuessaan toiseksi suurimman puolueen puheenjohtajaa, niin kuin usein ajatellaan, vaan siellä sanotaan tarkalleen ottaen näin:

”Ennen pääministerin valintaa eduskuntaryhmät neuvottelevat hallitusohjelmasta ja valtioneuvoston kokoonpanosta. Näiden neuvottelujen tuloksen perusteella, kuultuaan eduskunnan puhemiestä presidentti antaa eduskunnalle tiedon pääministeriehdokkaasta. Ehdokas valitaan pääministeriksi, jos eduskunnassa toimitetussa avoimessa äänestyksessä enemmän kuin puolet annetuista äänistä on kannattanut hänen valitsemistaan.
Jos ehdokas ei saa vaadittavaa enemmistöä, asetetaan samassa järjestyksessä uusi pääministeriehdokas. Jollei uusikaan ehdokas saa yli puolta annetuista äänistä, toimitetaan eduskunnassa avoimena äänestyksenä pääministerin vaali. Valituksi tulee tällöin eniten ääniä saanut henkilö.”

Tätä on tullut tavaksi tulkita niin, että suurimman eduskuntaryhmän nimeämä henkilö kutsuu valtiopäivien avajaisten jälkeen koolle kaikkien eduskuntaryhmien edustajat neuvotteluun, jossa sovitaan vetäjästä hallitusneuvottelujen tunnusteluvaihetta varten. Kyseessä on kuitenkin pelkkä käytäntö, jolle ei ole ehtinyt muodostua merkittävää traditiota.
Käytännön valossa on hyväksytty, että suurimman eduskuntapuolueen nimeämän edustajan (yleensä puheenjohtajan) epäonnistuttua, siirtyy hallitustunnustelijan tehtävä toiseksi suurimmalle puolueelle. Tässä tapauksessa pallon tulisi pudota Perussuomalaisten puheenjohtajalle, Jussi Halla-aholle.

Nähdäkseni reiluinta olisi ollut hyväksyä kansan vaaleissa ilmaisema tahto ja luovuttaa hallitustunnustelijan tehtävä ja pääministerin posti Halla-aholle jo Rinteen hallituksen kariuduttua.

Virhe on mahdollista korjata, kun Marinin hallitus jättää tehtävänsä. Pääministeripuolueen rooli päätyisi nykyisin Perussuomalaisille sekä siinä tapauksessa, että nykyinen hallitus lakoaisi ja uuden kokoamiseen päädyttäisiin nykyisen vaalituloksen pohjalta että todennäköisesti myös uusien vaalien kautta. Kyseenalaiseksi tosin jää, olisiko Perussuomalaisissa halua ottaa pääministerin penkkiä vastaan, kun päätehtävät muodostuisivat lähinnä toisten puolueiden jäljiltä jääneiden virheiden korjailusta.


Milloin hallitus kaatuu?

Länsimaisissa demokratioissa on yleensä katsottu, että hallituskoalition revetessä olisi järjestettävä uudet vaalit kansalaisten kannatuksen mittaamiseksi. Kympin kysymys onkin, milloin ne tulisi järjestää. Todennäköisiä ajankohtia hallituksen hajoamiseen on kolme.

1) Keskusta lähtee hallituksesta viimeistään puolta vuotta ennen vuoden 2023 eduskuntavaaleja. Tällöin hallitus voi jatkaa vähemmistöhallituksena voimatta ajaa ohjelmaansa. Imagohyödyn tavoittelu saattaa olla kuitenkin liian myöhäistä, sillä Kepun kannatus ehtii vajota ja poliittista vahinkoa syntyy liikaa.

2) Toinen tilaisuus olisi vuoden 2022 keväällä, jolloin syksyn 2021 kuntavaalit on käyty. Keskeistä on, kehtaako Kepu katsoa itseään peilistä kuntavaalien tuloksen nähtyään, sillä peiliin on ehtinyt kertyä paljon vierailla rattailla ajamisesta roiskunutta rapaa? – Todennäköisesti ei.

3) Taktisesti paras mahdollisuus olisi kaataa hallitus ennen kuntavaaleja, jolloin lähdön tulisi tapahtua riittävän ajoissa, mieluiten jo vuotta ennen, eli ensi syksyyn mennessä. Itse pidän todennäköisimpänä juuri tätä ajoitusta välttämättömän suorittamiseksi.

Voi olla, että Katri Kulmuni saa siihen mennessä ”kulmurin”, eli kulmapotkun Keskustan puoluekokouksessa, joka pidetään ensi kesäkuun alussa. Mikäli Kulmuni haluaa pitää kiinni pallistaan puheenjohtajana, hänen tulisi kaataa nykyinen hallitus ennen kesäkuun puoluekokousta, sillä kokouksessa häntä odottaa kentän raivo. Tyytymättömyyttä Marinin hallituksessa roikkumiseen lisää kepulaisten keskuudessa pääministerin kyvyttömyys puolustaa viime viikkoisessa kokouksessa Suomen EU:lta saamia maataloustukia, jotka nyt pienenevät.

Arvaukseni on, että hallitus kaatuu ennen juhannusta 2020. Keskeinen kysymys meidän perussuomalaisten kannalta on, muodostetaanko maahan Perussuomalaisten johtama hallitus.

Jos nykyinen eristämispolitiikka jatkuu, Suomessa on totuttava Ruotsin mallin mukaisiin vähemmistöhallituksiin. Nekään eivät ole ihan huono vaihtoehto, sillä hallitukset joutuvat hakemaan tuen toimilleen aina asia kerrallaan oppositiosta. Tämä estää mitään hallitusta ajamasta politiikkaansa despoottimaisesti, kuten punavihreä hallitus on tehnyt.

Mikäli poliittinen pakotus jatkuu vuoden 2023 loppuun, on totuttava myös siihen, että Perussuomalaisten mahdollisesti vetämä uusi hallitus joutuu suorittamaan melkoista savottaa kumotessaan hulluimpia lakeja urakalla.