Eurooppaa kuohuttavat tätä nykyä kaksi isoa asiaa: globaali maahanmuutto ja Venäjän aikaansaama Krimin miehitys sekä siihen liittyvä separatistijoukkojen tukeminen Itä-Ukrainassa. Niinpä myöskään Euroopassa heränneessä kansallismielisyydessä ei ole mitään ihmeellistä. Elämme epävarmoja aikoja, ja siksi kansallisen edun valvominen on erityisen tärkeää.

Myöskään Venäjän aseiden kalistelussa ei ole mitään uutta. Kun Venäjä otti viime sunnuntaina haltuunsa kolme Ukrainan laivaston alusta Mustanmeren Kertšinsalmessa, konfliktissa haavoittui (lähteestä riippuen) 3–6 miehistön jäsentä. Mediassa tapaus on nähty ensimmäisenä selkeänä yhteenottona Venäjän ja Ukrainan välillä.

Tunnuksettomia Venäjän joukkoja on tosin eksynyt Ukrainan alueelle jo aiemmin. Malesialainen matkustajakone puolestaan ammuttiin alas Venäjän valmistamalla ja toimittamalla ilmatorjuntaohjuksella, jolloin tapauksessa kuoli satoja useiden eri maiden kansalaisia.

Venäjällä olisi avaimet myös Syyrian kriisin ratkaisemiseen, kunhan maa lopettaisi Bašar al-Assadin tukemisen. Mutta venäläiset haluavat pitää kiinni Syyriasta, sillä Venäjä tavoittelee maasta tukikohtaa Välimerelle.

Venäjä pyrkii luomaan kriisipesäkkeiden ja valloittamiensa alueiden ympärille puskurivyöhykkeitä, joista löytyy useita kerroksia kuin karjalalaisista puumaatuskoista. Myös Itä-Ukraina on alue, jota Venäjä pitää hallussaan suoraan tai separatistien kautta suojatakseen miehittämäänsä Krimiä. Näin Venäjä pyrkii viemään huomion pois ongelmien ytimestä, siitä, että maa valloitti kansainvälisen oikeuden vastaisesti Krimin, kuten Saddam aikoinaan Kuwaitin.

Euroopan unionin pakotteet ovat jääneet melko merkityksettömiksi Venäjälle, ja tämä on voinut olla EU-maiden tarkoituskin. EU-maat ovat halunneet turvata energiansaantinsa Venäjältä. Eniten pakotteista ovat kärsineet Suomen kaltaiset maat, joiden kauppa Venäjälle on hyytynyt.

En usko Yhdysvaltain nykyisen presidentin olevan asiassa välinpitämätön, vaikka Trumpia putinismista epäilläänkin. Trump on tuominnut Krimin miehityksen monta kertaa, ja Venäjä on hänelle selvä vastustaja. USA ei vain paljoa voi ilman aseellista välintuloa, ja se taas tarkoittaisi sotaa. Venäjä on siitä kurja vastustaja, että jos sen joukkoja pääsee jollekin alueelle, niitä ei saa sieltä millään pois.

Tämä merkitsee, että meillä täällä Suomessa tarvitaan asiantuntevia ja harkintakykyisiä poliitikkoja, jotka osaavat ajatella kansallista etuamme. Suurvaltapoliittisen opportunismin välikappaleeksi joutuminen ei ole meille eduksi. Kansallisen edun valvominen on erityisen tärkeää ja ymmärrettävää epävarmoina aikoina.

Kansallista etuamme on suojeltava myös pidättyvällä maahanmuuttopolitiikalla, sillä väestömme hajautuminen ja erimielisyyden kasvu eivät ole sisäpoliittisesti hyväksi. Ne heikentävät yhteiskunnallista tehokkuutta ja keskinäistä luottamusta sekä maanpuolustustahtoa.

Politiikassa on varottava myös sisäisiä uhkia, kuten putinismin kasvua Suomessa sekä siihen liittyvää henkilökohtaisen edun tavoittelua. Krimin miehitystä ja Ukrainan kriisiä vähätteleviä trolleja esiintyy internetissä laajalti, ja heidän tavoitteenaan on saattaa Suomi Venäjän vaikutusvaltaan: juuri tuollaiseksi puskurivyöhykkeeksi. Palkkiotaan maansa myymisestä en voi edes arvata.

Omasta mielestäni Suomen olisi ollut viisainta liittyä Natoon yhdessä Baltian maiden kanssa 1990-luvun alussa, mutta sosialististen presidenttien ja ulkoministerien vuoksi niin ei tehty, mistä saattaa koitua heille historian raskas taakka. Nato-ovi on nyt kiinni muttei lukossa; tosin nykytilanteessa ovesta kulkeminen voisi olla epäviisasta, sillä järjestö on eripurainen muun muassa Turkin ja EU:n suhteen vuoksi sekä Kreikan ja muiden oliiviöljymaiden talousahdingon takia.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on esittänyt tukevansa Natoon hakemista lähinnä kahdessa tapauksessa: jos Ruotsi hakee tai jos Venäjän käytös pahenee. Kannanotto ei yllätä, sillä se on analyyttinen totuus, vähän niin kuin se, että possua voi rapsuttaa vasemmalla kädellä, oikealla kädellä tai molemmilla käsillä.

Johtopäätös ei ole siis merkittävä poliittinen linjanveto, vaan se on eräänlainen looginen välttämättömyys nykytilanteessa. Kurjaa asiassa on, että Suomen Nato-ratkaisu on jätetty Ruotsissa tehtäväksi, ja huumoria tavoitellen onkin sanottu (Jörn Donner), että Suomi on ainoa maa, johon Ruotsilla on vaikutusta.

Luen tilannetta niin, että Suomen ulkopoliittinen johto toivoo, ettei Ruotsi hakisi. Muutenhan Suomi olisi jo itse ollut asiassa aktiivinen. Näin toivotaan nykyisen hyväksi koetun tilanteen sekä tasapainon Pohjolassa jatkuvan.

Lupaukset ja toiveet kansanäänestyksestä Nato-asiassa ovat joka tapauksessa pelkkää palturia ja populismia. Ensinnäkin (1), äänestyttäminen avaisi tien suunnattomaan propagandasotaan ja uhkailuun, jotka voisivat heikentää turvallisuutta. Toiseksi (2), äänestyksen järjestäminen olisi valtiojohdon antama signaali, jonka mukaisesti liittymistä tavoitellaan. Jos kansa sanoisi tuossa tilanteessa ”ei”, se vetäisi hallitukselta ja presidentiltä housut kinttuihin, ja Venäjällä voitaisiin nauraa. Tällaista tilannetta tuskin kukaan haluaa.

Ja kolmanneksi (3), Natossa on vain muutama maa, jotka ovat kansanäänestyksen järjestäneet, esimerkiksi Unkari, tosin äänestyksen merkitys oli muodollinen, sillä tulos oli selvä valtaenemmistön vaatiessa kynsin hampain Natoon pääsyä. Espanja puolestaan järjesti kansanäänestyksen liittymispäätöksen jälkeen selvittääkseen kannatusta, ja Georgia järjesti hädissään kansanäänestyksen, vaikka maalla ei ollut edes Nato-kelpoisuutta. Niinpä maa ei ole tänäkään päivänä Naton jäsen.

Suomessa perustuslain säätäjä on ollut niin viisas, että se on jättänyt asian eduskunnan yksinkertaisella enemmistöllä ratkaistavaksi. Tämä mahdollistaa nopeat päätökset, mutta siirtää asian puolueissa harkittavaksi ja sovittavaksi. Niinpä puolueilta ja poliitikoilta vaaditaan erityistä asiantuntemusta ja viisautta.

Perussuomalaisena poliitikkona en ole putinisti. En ole myöskään Nato-trolli. Asiassa pitää kulkea isänmaan etu edellä. Kansallinen etu on unohdettu myös monissa muissa kysymyksissä, ja siksi tarvitaan maltillista ja järkevää harkintaa sekä kansallisen edun ajamista.

Äärimmäisten ja sitovien kantojen lukkoon lyöminen on epäviisasta myös muissa puolueissa, jotka ovat joko torjuneet Nato-jäsenyyden täysin tai ajavat sitä ohjelmassaan. Viimeksi mainittuja tosin ei taida olla kuin yksi.

Itse olen aina ollut Nato-jäsenyyden periaatteellinen kannattaja, enkä näe estettä liittymiselle, mikäli sopimus on hyvä ja tilanne liittymisen sallii. Mutta turvallisuutta ei kannata vaarantaa asialla, jonka tehtävä olisi taata turvallisuus.

Niinpä eipäs–juupas-väittely on turhaa, etenkin kun Nato-jäsenyyden tavoittelusta on tullut Suomen idänpolitiikan modus operandi, eräänlainen instrumentti, jolla ilmaistaan vertauskuvallista etääntymistä tai lähentymistä suhteessa Venäjään. Naton ohella on myös muita mahdollisuuksia järjestää puolustusyhteistyö.

Tulevaisuudessa entistä tärkeämpää on, että asioita hoitavat poliittiset edustajat, joiden toiminta on ennustettavaa ja luotettavaa ja joilta löytyy sekä analyysi- että toimintakykyä reagoida nopeasti eteen tuleviin haasteisiin.


Jukka Hankamäki
FT, VTT

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki